Mitä opitaan tietopajassa?

Teksti: Eero Lipponen

PONTUS Purokuru tiivistää Römaaninsa avausaukeamalla nykyajan ”top 3 kokemukset”:

1. ahdistus

2. yleinen kusetetuksi tuleminen

3. ei oo motivaatiota.

Yhtä hyvin luettelo voisi kuvata nyky-yliopiston, tietopajan kokemusrakennetta. Yhtenä tämän lehden päätoimittajista olen tottunut saamaan opiskelijoilta rukkasia kysellessäni lehtiartikkelien perään. ”Vitsi olis kyl tosi kiva joskus kirjoittaa mutta nyt ei oo yhtään ylimäärästä aikaa, hirveesti stressiä…”

Yhtä epätoivoinen on yritys houkutella kanssaopiskelijoita lukupiirin perustamiseen. ”Voi että olis mielenkiintosta mutta nyt ei oo kyl yhtään ylimääräistä aikaa, hirveesti stressiä…”

AINEJÄRJESTÖT ovat viime aikoina pitäneet ääntä opiskelijalle lankeavasta valtavasta työmäärästä. Yletöntä takkaa ei edes pandemia ole keventänyt. Päinvastoin. Edustajistovaalien yhteydessä somessa kiersi laskukaavaa, jonka mukaan yliopistossa tulisi opiskella lähes kaksitoista tuntia päivässä pysyäkseen tahdissa. Vaikka harva, jos kukaan todella työskentelee yhden opintopisteen eteen 27 tuntia, todistanee laskelma siitä huolimatta opiskelijalta vaaditun kohtuuttomuudesta.

Lisätään yhtälöön yhä useammin opiskelijalle välttämättömät työtunnit varastolla, kaupankassalla tai viestintätoimistolla, ja ei ole suoranainen ihme, jos aikaa ei liikene lehdille, lukupiireille tai järjestötoiminnalle.

Tässä tullaan erääseen nyky-yliopiston ja koko tietokapitalismin keskeiseen paradoksiin. Samalla, kun ymmärretään vapaa-aika tietokykyjen kasvualustana, varmistetaan, että opiskelijalla ei ole yhtään vapaa-aikaa. Samalla, kun työnostajat ja yliopisto kehottavat verkostoitumaan, huolehditaan, ettei yhteisöllistä oppimista pääse tapahtumaan. Samalla, kun tiedetään merkityksellisen oppimisen tapahtuvan Zoomin ulkopuolella, häkitetään opiskelija break out roomiin.

Toisaalta syleillään huoletonta aikaa, epämääräistä tunnustelua ja päämäärätöntä touhuamista niiden potentiaalisen tuottavuuden takia. Toisaalta pelätään perinteiseen tapaan, että juuri näissä kaikki pahe sikiää, että juuri ne tuhoavat työetiikan ja rapauttavat itsekurin. Pelätään varmaankin, että koulutukseen suunnatut varat valuvat hukkaan, jos oppimista ei jatkuvasti kontrolloida ja mittauteta. Tästä seurauksena esseiden ja oppimispäiväkirjojen valtava määrä sekä henkilökohtaisten opintosuunnitelmien välttämättömyys. Näyttää selvältä, että yliopistossa pelko on voittanut luottamuksen.

MITÄ sitten opitaan tässä kiireisessä tietopajassa? Kopioimista, plagioimista, itsestäänselvyyden suoltamista, liibalaaban lurittamista – toinen toistaan ovelampia vippaskonsteja valtavan työmäärän kampeamiseen. Opitaan, että kolmensadan sivun kirjasta voi tehdä esseen lukemalla kolme sivua. Opitaan, että valmiita esseitä ja oppimispäiväkirjoja voi copy pastettaa kurssilta toiselle turvautuen vain hyvin kevyeen editoimiseen. Opitaan, että on täysin mahdollista luovia kahden samanaikaisen Zoom-luennon välillä. Lopulta jokainen oppii kirjoittamaan oman valmiiden ajatusten sanakirjansa. Ja tietenkin jokaisen oma kirja on toisen kanssa identtinen.

Entä mitä on mahdollista oppia epävirallisessa yliopistossa, opiskelijalehdissä, lukupiireissä ja järjestöissä sekä poliittisissa liikkeissä? Opiskelijalehdissä: erottuvaa ajattelun rytmiä ja omalaatuista kirjoittamisen poljentoa. Lukupiireissä: yhteistä yhteiskunnallista ajattelua ja kokemusten jakamista, kollektiivista tietämistä. Järjestöissä japoliittisissa liikkeissä: varmasti solidaarisuutta mutta ennen kaikkea kiistelyä ja tahtojen törmäyksen tilassa toimimista. Laitamayliopistossa opitaan tuntemisen muotoja, ajattelun kuvioita ja aistimisen tapoja, sekä saadaan kokemuksia, jotka kerrostuvat ihmisruumiiseen tuottaen persoonan.

ON selvää, että valtava kiire ja kohtuuton työmäärä kurjistavat opiskelijan elämää. Tämä on jo yksinään täysin riittävä syy alkaa kapinoida. Silti on toinenkin syy vaatia aikaa epämuodolliseen ja itsenäiseen opiskeluun. Nimittäin se, mitä ja miten yliopistossa opitaan, vaikuttaa portfolioproletariaatin työmarkkina-asemaan.

Mitä enemmän työntekijällä on erityistaitoja, sitä enemmän hänellä on itsenäisyyttä ja neuvotteluvoimaa työmarkkinoilla. Jussi Vähämäki kirjoittaa Itsen alistuksessa siitä, kuinka tuotanto oli jossain määrin käsityöläismäistä vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Työntekijällä oli tällöin neuvotteluvalttinaan kokemukseen perustuvaa erityistä ammattitaitoa. Tayloristisessa tuotannossa työläiseltä sen sijaan vietiin kaikki oma. Hänestä tehtiin koneen jatke, puhdasta ruumiin voimaa – ja siksi keneen tahansa toiseen aina vaihdettavissa oleva kappale. Työolosuhteet heikkenivät.

Kärjistetään: näyttää siltä, että nyky-yliopisto tuottaa melkein taylorismin tehdastyöläisen asemaa ajettuja standardeja prekaareja, eräänlaista portfolioproletariaattia. Miltä tämän hahmon taival työelämässä näyttää?

Maisterin paperit kourassa ja masennusdiagnoosi Omakannassa cv-prekaari lähtee työnhakuun. Hän tekee sekalaisia pätkiä viestintäalalla, päivittelee sometilejä ja kirjoittaa latteita blogipäivityksiä. Jatkuvasti hän pelkää oman työpaikkansa puolesta ja on valmis tekemään mitä tahansa säilyttääkseen sen. Jokainen toinen työläinen näyttäytyy uhkana hänen leipänsä jatkuvuudelle ja on siksi hänen vihollisensa.

Portfolioprole ei osaa mitään, mitä kuka tahansa muu samassa asemassa oleva ei osaisi. Eikä hän kykene tuottamaan yritykselle sellaista uutta tietoa, joka tekisi hänestä työnostajan kannalta korvaamattoman. Potkujen pelossa hän sitten pokkuroi pomon edessä, tekee kaksitoistatuntista päivää ja laskee palkkaansa hännystelevän hymyn säestyksellä. Hänen täydellinen kyvyttömyytensä uuden luomiseen on tae hänen epävarmalle ja sorretulle asemalleen.

ENTÄ millainen tietotyöläisen luonne voisi versota väljemmässä yliopistossa, jossa epämuodolliselle oppimiselle olisi aikaa? Vaikka tästä ei tietenkään ole takeita – ovathan oppiminen ja tiedontuotanto aina epävarmoja prosesseja – voisi vapaamassa yliopistossa kasvaa jopa omaperäinen, itsenäinen ja yhteisöllinen tietotyöläinen. Omaperäinen: tekee asiat omalla tavallaan eikä alistu komennettavaksi. Itsenäinen: kykenee karkaamaan palkkatyöstä esimerkiksi pienyrittäjyyteen. Yhteisöllinen: järjestäytyy muiden prekaarien työläisten kanssa rakentaakseen pakoteitä tietokykykapitalismista.

Kaikesta huolimatta ei tähänkään hahmoon voida luottaa. Ei hänestä taida kuitenkaan olla kapitalismin haudankaivajaksi. Sillä ainakin kyvykkyytensä puolesta hän on juuri sitä, mitä työnostajat tietotyöläiseltä toivovatkin. Hän on innovaattori, jonka kaikki haluavat. Ja vaikka tällainen tyyppi onkin portfolioproletariaattia itsenäisempi suhteessa työnostajaan, ei tästä välttämättä seuraa mitään. Häntäkin osataan kontrolloida, esimerkiksi velalla, eikä hänen yhteisöllinen luonteensa ole vielä tae järjestäytymishalusta.

EHKÄ lupaavampi ehdokas tietokapitalismin kumojaksi on lopulta opportunistinen cv-prekaari. Hänhän aivan mahdoton myös yrityksen omistajien näkökulmasta. Hän ei tuota yritykselle mitään, hänestä ei kerta kaikkiaan ole mitään hyötyä yhdellekään projektille. Ja eikö tällainen ihminen ole alistuvuudessaan myös mahdottoman rasittava? ”Mitä voisin tehdä?” -kyselyt, täydellinen oma-aloitteisuuden puute ja rasittava liehakointi – keksittekö mitään halveksuttavampaa?

Ehkä tietokapitalismi kaatuu omiin paradokseihinsa. Tälläkin hetkellä tietopajassa saattaa kasvaa kalpea kapitalismin haudankaivaja…

Kuvat: Dora Arruda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s