Teksti ja kuvat: Elina Eskola

ENGLANNIN sana disillusionment on pyörinyt kielelläni pitkin tätä vuotta reflektoidessani opiskeijavaihtokokemustani keskellä pandemiaa. Se kuvastaa paremmin oloani kuin pelkkä sana pettymys. Se on eräänlainen toivekuvan hajoaminen, herääminen toisenlaiseen todellisuuteen kuin oli ajatellut.

Ennen päätymistäni Japaniin vaihtoon koronakevääksi, olin haaveillut Naran kaupungin peurojen näkemisestä vuosia. Haave sai alkunsa lauseesta “To be a deer in Nara”, jonka kuulin laulettavan Alt-j:n kappaleessa vuonna 2014. Päätin ottaa selville tämän mystiseltä tuntuvan ilmaisun merkityksen. 

Selvisi, että Nara oli 700-luvulla perustettu Japanin ensimmäinen pääkaupunki, jossa tänäkin päivänä peurat elävät vapaana, osana kaupunkikuvaa pyhinä pidettyinä eläiminä. Legendan mukaan jumalhahmo Takemi Kajichi no Mikoto ratsasti Naraan Kashiman pyhätöstä valkealla peuralla ja tästedes näitä eläimiä on palvottu jumalien apureina. 

Mielikuvissani kauniit täplikkäät bambit tepastelivat kaikessa seesteisyydessään kirsikkakukkiin verhotuilla kaduilla. On nähtävä nämä pyhät peurat! ajattelin.

TAMMIKUUSSA 2020 kaikki opiskelijavaihtoon vaaditut paperihommat oli tehty, viisumit hoidettu ja Osakan kampuksellekaan saavuttua mistään koronaviruksesta ei ollut vielä tietoa. Vaihto Japaniin oli kaikkea mitä olen haaveillut ja enemmän. Ystävät olivat ihania, opinnot kiinnostavia ja sain nähdä Kioton temppelit sekä Osakan yöelämän. 

Helmikuun lähestyessä koronauutiset alkoivat ulottua kampuslaisten korviin. Japanin puolella mitään kriisiä ei oikeastaan tuntunut olevan, kotimaista tuli huolestuneita viestejä. Oli aikani matkata Naraan.

Kokemus oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut. Pyhät peurat olivat lihavia, harmaantuneita ja niistä oli irronnut tupoittain karvaa. Kaduilla oli parin metrin välein kojuja, joista turistirysät ostivat peuroille keksejä ja syöttivät niitä kuin pullasorsia. Peurat näykkivät ihmisiä ja kerjäsivät herkkuja turistikrääsäkojujen lomassa. Olin ehkä naiivisti odottanut jotain pyhää kokemusta; tyyneyttä ja arvokkuutta, ihmisen ja eläimen välistä harmoniaa. “To be a deer in Nara” olikin palvotuksi tulemisen sijasta turistisirkusta, jossa nämä huonovointisen näköiset eläimet olivat opetelleet kumartamaan saadakseen palkinnoksi jauhokeksejä. Illuusio oli hajonnut ja pian hajoaisi toinenkin. 

MAALISKUUN saavuttua en voinut nimittäin enää vältellä todellisuutta ja jatkaa elämistä ihanassa vaihto-opiskelukuplassa samalla, kun maailmassa jylläsi pandemian uhka. Itkuiset vaihtarit pakkasivat tavaroitaan ja joka viikko pidettiin lähibaarissa läksiäisiä. Uskottelin itselleni vielä hetken jääväni, halusin illuusion kestävän. Ystäväni ostivat lentolippuja kotiin, kun minä pakoilin todellisuutta Tokioon. 

Lopulta 25. maaliskuuta äiti soitti ja kertoi, että Finnairin viimeinen lento Suomeen ennen rajojen sulkemista lähtisi seuraavana päivänä. Kaikessa epävarmuudessa eläminen käy voimille. Pian olinkin pakannut kaiken omaisuuteni ja matkasin kohti Naritan lentoasemaa. Loppuvaihto jatkui karanteenissa Itä-Helsingissä Zoom-luennoilla kökkien ja Japaniin jääneiden vaihtarien Instagram-päivityksiä katkerasti katsellen. Olisiko sittenkin pitänyt jäädä?

Covid-19 on tuonut paljon odottamatonta muutosta ja vaikeuksia, mutta myös auttanut hahmottamaan maailmaa uudella tavalla. Se on tosiaan herättänyt toiseen todellisuuteen. Kaiken jäädyttyä hetkeksi paikalleen on ollut hyvin aikaa pohtia suhdettaan ennen niin helppoon matkusteluun ja sen ympäristövaikutuksiin. Emme ota uudella tavalla huomioon vain kanssaihmisiä vaan samalla – joskin passiivisesti – myös ympäristöä. Lentokoneet eivät nouse lähtöön ja ilmasto hengähtää hieman. Japanissa turismin väheneminen on saanut Naran peurat hiljalleen palaamaan niille luonnolliseen kasvien syöntiin ja vaelteluun niiden aiemmin turvauduttua turistien tuomaan ravintoon. Niinpä hetken ne voivat taas olla haavekuvissani kaupungin hiljaisia palvottuja kulkijoita.