Teksti: Armin Kellomäki

Ryan Murphyn ja Ian Brennanin Netflixille kirjoittama Hollywood sijoittuu nimensä  mukaisesti kulta-ajan Hollywoodiin, jossa menestyksestä haaveilevat taiteilijanalut keplottelevat tietään tähtiin taitojen, verkostoitumisen ja epätoivon siivittäminä.  Keskiössä on Hollywood-unelmien murskautumisesta kertovan Peg-elokuvan  tuotantoprosessi, jossa ei-valkoiset tai muutoin marginalisoidut yrittävät raivata  itselleen tilaa viihdeteollisuuden huipulla.  

Sarjan parasta antia ovat upean puvustuksen ja lavastuksen lisäksi nimenomaan  hahmot, jotka ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja hyvin näyteltyjä. Lähes jokaisesta henkilöstä haluaisi tietää lisää, ja jossain määrin sarjan lyhyys – vain 7 jaksoa – muodostuu rasitteeksi kirjavan hahmokaartin syvällisemmälle esittelylle. Hauskaa piristystä vanhaan tähteydentavoittelutarinaan tuovat myös Jack Castello ja Rock Hudson, kaksi nuorta valkoista miestä, jotka pääsevät lahjattomuudestaan huolimatta elokuvauralle puhtaasti ulkonäkönsä turvin. Tätä tragikoomista kontrastia heidän ja muiden hahmojen välillä olisi suonut hyödynnettävän enemmänkin. Valkoisten etuoikeutettua asemaa olisi tätä kautta voitu käsitellä humoristisesti ja saarnaamiselta välttyen. 

Sarjan hahmokaarti on monimuotoinen, ja tarinan edetessä esiin nousee monia  mielenkiintoisia ja tutkailemisen arvoisia dynamiikkoja. Monessa kohtaa sarja tarttuu esimerkiksi eri vähemmistöryhmien välisiin valta-asetelmiin, mutta päästää niistä pian irti. Teemoja ei kehitetä loppuun, vaan ristiriidat kärjistetään ja ratkaistaan lyhyellä puhuvien päiden kohtauksella, jonka jälkeen tarina jatkuu eteen päin. Tässä suhteessa sarjan käsikirjoittajat ovat ehkä haukanneet liian suuren palan.  Katsojaystävällisempää ja juonen kannalta järkevämpää olisi ollut valita tarkasteluun vain joitakin kipukohtia kaikkien mahdollisten sijaan. Nyt katsoja saa lähinnä maistiaisen kiinnostavasta keskustelusta ennen paluuta takaisin muuhun tarinaan. 

Murphy luottaa katsojan havainnointikykyyn merkittävän vähän: vanha “show  don’t tell” -neuvo unohdetaan kerta toisensa jälkeen, ja musta homo Hollywoodissa taatusti kertoo olevansa musta homo Hollywoodissa. Sarjan syrjintää ja vähemmistökokemuksia käsittelevät teemat tulisivat vaikuttavammin esille, jos ne  maltettaisiin näyttää toiminnan, eikä todellisuuden illuusion rikkovien paasausmonologien kautta.

Murphy luottaa katsojan havainnointikykyyn merkittävän vähän: vanha “show  don’t tell” -neuvo unohdetaan kerta toisensa jälkeen, ja musta homo Hollywoodissa taatusti kertoo olevansa musta homo Hollywoodissa.

Sarjan suhde rasismiin ja homofobiaan on myös auttamattoman vaikea. Rasismi ja  homoviha välähtelevät kyllä taustalla, mutta eivät tunnu vaikuttavan oikein mihinkään. Ku klux klan polttaa ristejä, mutta kukaan ei vahingoitu eikä menetä mahdollisuuksia vähemmistöaseman takia. Kun elokuvamoguli Ace Amberg laittaa Peg-elokuvan tuotannon uusiksi saadessaan tietää sen käsikirjoittajan Archien olevan musta, hänet vaivutetaan pikaisesti koomaan ja vaimo Avis taivutellaan hyväksymään elokuva. Itse Eleanor Roosevelt saapuu vaatimaan mustan Camille Washingtonin valitsemista alun perin valkoiselle tarkoitettuun rooliin. Tämä lähes täydellinen seurauksettomuus vaivaa kerrontaa koko sarjan ajan. Vaikeissakin paikoissa on lähes mahdotonta jännittää hahmojen puolesta aidosti kun tietää, että loppujen lopuksi mitään panoksia ei ole. Tämä seurauksettomuus verottaa myös immersiota varsin raskaasti – on vaikeaa kuvitella vielä nykyäänkin valkoisten suosimisesta syytetyn Oscar-instituution ottavan 1940-luvulla ei-valkoisten tekijöiden kirjoittaman, ohjaaman ja tähdittämän elokuvan avosylin vastaan. Epäilemättä liikaa raadollisuutta on myös tietoisesti haluttu välttää. Homojen ja ei-valkoisten amerikkalaisten elämää maailmansotien jälkeisessä ajassa realistisesti  kuvaava sarja tuskin olisi mikään hyvän mielen katselukokemus. Taustalla lienee halu haastaa kärsimyskertomuksiin painottuvaa tapaa käsitellä vähemmistöjä. 

Katsoja jää kuitenkin auttamatta kaipaamaan ruusunpunaista realismia: juonta, joka olisi pienellä mielikuvituksen käytöllä mahdollista kuvitella osaksi aikaansa. Ehkä Camille olisi ensin menettänyt roolin valkoiselle kilpasiskolleen, mutta saanut pettymyksen käsittelemisen jälkeen toisen. Ehkä Oscarit olisivat nykypäivän tapaan sivuuttaneet mustan käsikirjoittajan ja päätähden, mutta pienempi vähemmistöjen yhteisö olisi ottanut elokuvan omakseen. Jopa sarjassa esitetty yleisöryntäys olisi mahdollista kuvitella tapahtuneeksi, jos se ei linkittyisi koko elokuvayhteisön ylenpalttiseen suitsutukseen ja palkintosateeseen. Vahtimiehen pyrkimys rotuerotteluun Oscar gaalassa ei riitä kuvaamaan ajan väkivaltaista ja tukahduttavaa rasismia, kun heti seuraavassa hetkessä ollaan vastaanottamassa kaikki parhaat palkinnot. Valkoiset henkilöhahmot eivät myöskään koskaan käsittele omaa valkoisuuttaan tai sen tuomia etuja suhteessa ei-valkoisiin tovereihinsa, vaan aiheen käsittely jää melko vaisulle “eikö voitaisi kaikki olla kavereita” -tasolle.  

Tuntuu paradoksaaliselta sijoittaa tarina rakenteellisen syrjinnän kyllästämään miljööseen ja samalla kuuluttaa sanomaa, jonka mukaan jokainen voi kyllä menestyä, jos vain yrittää tarpeeksi.

Queer-kulttuurilehti Them. luonnehti sarjaa Hollywoodin kulta-ajan uudelleenkuvitelmaksi (reimagination), jossa vähemmistöihin kuuluvilla on aidosti mahdollisuus menestyä. Ajatus on kaunis, mutta katsojaa jää vaivaamaan, missä määrin historiallisista osasista rakentunut Hollywoodin kulta-aika taipuu tähän tulkintaan. Vähemmistöjen sortaminen ja erityisesti rasismi on leimannut aikakautta ja niin Yhdysvaltain kuin viihteenkin historiaa niin raskaasti, että miljöön, kontekstin ja kertomuksen välinen ristiriita häiritsee katsojaa jatkuvasti. Tuntuu paradoksaaliselta sijoittaa tarina rakenteellisen syrjinnän kyllästämään miljööseen ja samalla kuuluttaa sanomaa, jonka mukaan jokainen voi kyllä menestyä, jos vain yrittää tarpeeksi.  

Suurin osa realismiin liittyvistä ongelmista ratkeaisi siirtämällä tapahtumat suosiolla  nykyaikaan. Samat heikompiaan hyväksikäyttävät vallankäyttäjät ja riskihaluttomat  studiopamput ovat Hollywoodissa edelleen. Tässä kontekstissa sarja olisi voinut  pohtia hyvinkin terävästi, kelpaako ei-valkoinen nainen (tai nainen ylipäätään)  vieläkään suuren produktion tähdeksi. Nykypäivään sijoittuvan sarjan katsoja olisi saanut aidosti jännittää, saavatko ei-valkoiset ansaitsemaansa tunnustusta Oscar-gaalassa. 

Tietyllä tapaa sarja siis kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Se on selvästi halunnut  olla raikas tulkinta klassisesta tähteydentavoittelutarinasta, mutta halu tarjota  päähenkilöille pelkkää hyvää vesittää draaman jännityksen. Loppujen lopuksi tarinan  ainekset ovat keskenään liian ristiriitaiset, jotta katsoja voisi todella uskoa näkemäänsä. Uskottavasti kun olisi valittavissa vain jompikumpi: joko 1940-1950- lukujen tenhoava miljöö tai vähemmistöille suotuisa ilmapiiri viihdemaailman keskiössä. 

Kuvat: Pixabay