Teksti ja kuvat: Janina Orjasniemi

Hei vanhat ja uudet tuttavat! Tämä vuosi on ollut erikoinen meille kaikille, niin myös minulle – niin yksityishenkilönä kuin puheenjohtajanakin. Kukaan meistä ei vielä alkuvuodesta voinut varmasti kuvitella mitä tuleman piti. Pääsimme kuitenkin onneksemme viettämään 60-vuotiasta  VOOta turvallisesti upeissa puitteissa vain reilu viikkoa ennen todellista käännettä koronakriisissä.  Olen vuosijuhlista suunnattoman kiitollinen ja muisto niistä toi minulle lohtua vielä  kotikaranteeniinkin.  

Henkilökohtaisesta näkökulmasta kevät opetti minulle paljon. En ole aina ollut suorittaja, vaan se  puoli on noussut esiin vasta yliopistourani aikana. Se ilmenee hyvin tyypillisesti: kaikessa täytyy  olla mukana ja vieläpä suoriutua hyvin. Se ei ole mielestäni tavoiteltava piirre. Havahduin tilanteeseen toden teolla vasta keväällä, kun menot peruuntuivat ja tahti hiljeni. Ymmärsin myös samalla, että olen väsynyt. Introverttina koin kotona olemisen voimaannuttavana ja oivalsin, että olisin tarvinnut sitä enemmän jo aiemmin. 

Ymmärsin myös samalla, että olen väsynyt. Introverttina koin kotona olemisen voimaannuttavana ja oivalsin, että olisin tarvinnut sitä enemmän jo aiemmin. 

Myös puheenjohtajan näkökulmasta kevät opetti minulle paljon. Se opetti ehkä erilaisia asioita,  kuin etukäteen odotin, mutta opettipa kuitenkin. Väitän, että olemme yhdessä hallituksen kanssa  joutuneet tekemään vaikeita päätöksiä enemmän kuin tavallisesti. Olemme keskustelleet,  punninneet erilaisia vaihtoehtoja, pohtineet riskinottoa ja -hallintaa. Olemme järjestäneet useita  tapahtumia niin turvallisesti kuin mahdollista ja samalla joutuneet perumaan monia VOOlaisille  tärkeitä tapahtumia. Eniten olen harmissani sekä viime vuoden, että tämän syksyn fuksien puolesta,  sillä kumpikaan vuosikurssi ei ole päässyt nauttimaan täydestä opiskelijavuodesta. Onneksi vuosia  yliopistossa kuitenkin riittää. Olen myös samalla harmissani ensimmäisen vuoden hallituslaisten  puolesta, sillä he eivät ole päässeet järjestötoiminnan makuun samalla tapaa kuin itse viime vuonna  tähän aikaan olin päässyt. Järjestötoiminnan suolahan kuitenkin pohjimmiltaan on myöhäiset illat  (tai aikaiset aamut) sitsisiivousten parissa ja tupakantumppien keräily Kuppalan pihalta PreWapun  jälkeen.  

En ole koskaan pitänyt itseäni tyypillisenä järjestötoimijana. En ole ollut aktiivinen peruskoulussa  tai lukiossa, kuulunut oppilaskunnanhallitukseen tai ollut tuutorina. Alakoulussa taisin olla  tukioppilaana, mutta sillä tuskin tekee ansioluettelossa yhtään mitään. Olen myös ollut opiskelijana  keskinkertainen, eikä ylioppilastodistuksellani pääsisi juuri mihinkään korkeakouluun. Tällä haluan  sanoa, ettei ole olemassa täydellistä muottia sille, minkälainen ihminen järjestötoimijan tulee olla.  On olemassa stereotypioita ja saatan itsekin sopia joihinkin niistä, mutta silti jokainen tekee tätä  omalla tyylillään. Hallituksen jokainen jäsen ja heidän muodostamansa kokonaisuus tekee  jokaisesta hallitusvuodesta omanlaisensa, uniikin. Siksi rohkaisen sinua, fuksi tai vanhempi  opiskelija, lähde mukaan! Itse ammennan järjestötoiminnasta saamistani kokemuksista vielä  varmasti vuosienkin päästä.