Teksti: Saara Pylkkänen
Kuva: Adobe Stock

Presidentti Tarja Halonen sai elokuussa 2020 runsaasti kritiikkiä esittäessään, että naisjohtoiset maat ovat pärjänneet koronapandemian hoidossa miesjohtoisia paremmin. Halosen mukaan ilmiö näkyy myös pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa: naisjohtoinen Suomi on suoriutunut pandemian hoidossa miesjohtoista Ruotsia paremmin. Lausuntoa kritisoitiin siitä, että Halonen nosti esiin politiikan toimijoiden sukupuolen. Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Tapani Ruokanen esimerkiksi syytti Halosta Twitterissä miesvihasta ja uuden luokkasodan lietsonnasta. Valtiotieteiden professori Kimmo Grönlund taas kommentoi Halosen käytöstä ala-arvoiseksi ja käski entistä presidenttiä häpeämään. Myös Ruotsissa reagoitiin haastatteluun – Aftonbladet kirjoitti, että Halosen kommentissa oli kyse ”iskusta Ruotsia vastaan”.

Halonen otti kommenteillaan kuitenkin vain yhtenä monien joukossa osaa keskusteluun naisjohtajuuden merkityksestä pandemian kontrolloimisessa. Kansainväliset lehdet, kuten Financial Times sekä The Guardian, ovat kirjoittaneet aiheesta laajoja artikkeleita. Jopa Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde on kommentoinut tiedotteessaan naisjohtoisten maiden pärjänneen pandemian kanssa muita paremmin. Hänestä on suorastaan ”hämmästyttävää, kuinka onnistuneita naisjohtoisissa maissa tehdyt valinnat, käyttöön otetut toimet sekä kommunikaation tyylit ovat…Naiset ovat parempia ilmaisemaan hoivaa”.

Tämän kaltaiset tulkinnat eivät perustu mutuiluun, vaan esimerkiksi Maailman talousfoorumin tutkimuksen mukaan valtionjohtajan naiseudesta on ollut merkittävästi ja systemaattisesti hyötyä silloinkin, kun muut valtion pärjäämisessä olennaisiksi katsotut tekijät on pyritty neutralisoimaan. Onnistuneen naisjohtajuuden taustalla arvellaan olevan osallistavampi ja demokraattisempi johtamistyyli sekä korkeampi kynnys ottaa riskejä ihmishenkien suhteen. Tutkimus pitää näitä toimintatapoja lähtökohtaisesti naisellisina, naisen olemukseen kytkeytyvinä. Naiset vain ovat synnynnäisesti demokraattisempia johtajia.

Tulkinnat havainnollistavat laajempaa poliittisen järjestelmän tasa-arvosta käytävää keskustelua, joka sitoo liberaalille tasa-arvokäsitykselle tyypillisellä tavalla naisjohtajuuden omaksi kategoriakseen. Naisten kategorisointi on kuitenkin ongelmallinen tasa-arvopuheen tapa, sillä se häivyttää naisten väliset erot ja hakee oikeutusta poliittiselle toimijuudelle suhteessa normina pidettyyn miehen kategoriaan. Puhetapa mahdollistaa myös sen, että naisen kategorialle annettu synnynnäinen olemus voidaan kääntää myös tätä vastaan. Esimerkiksi syyskuussa 2020 sosiaalisessa mediassa alettiin levittää kuvaa, jossa hallituspuolueiden naispuheenjohtajien kasvoja on nuorennettu niin, että kuvassa näyttää esiintyvän viisi tyttöä. Kuvan levittämisen tarkoituksena oli korostaa puheenjohtajien kykenemättömyyttä hoitaa vaativia tehtäviä heidän sukupuolensa takia.

Jotta tällaista naiseuden ja mieheyden dikotomiaa voidaan pitää yllä, on sukupuoliin liitettävä erillisiä, niiden synnynnäiseen ”luontoon” liittyviä merkityksiä. Näin onkin tehty ainakin länsimaisessa historiassa jo tuhansien vuosien ajan. Naisia on pidetty pehmeinä, herkkinä ja tunteellisina, miehiä kovina, vahvoina ja viisaina. Näistä oletuksista on johdettu yhteiskuntajärjestys, jossa naiset on suljettu kodin piiriin, poliittisten oikeuksien ulkopuolelle. Dynamiikka näkyy edelleenkin yhteiskunnan sukupuolittuneissa rakenteissa. Suomalainen hyvinvointivaltio on esimerkiksi rakennettu naisten tekemän, matalapalkkaisen hoivatyön varaan. Naiset tekevät myös palkattomia hoiva- ja kotitöitä Suomessa keskimäärin yli 1,5 kertaa enemmän kuin miehet.

Eriarvoisuutta lisäävät vaikutukset ovat liittyneet naisvaltaisen julkisen sektorin tehostamiseen sekä etuuksien ja palveluiden leikkauksiin, jotka ovat kohdistuneet heikentävästi etenkin naisten ja vähemmistöjen talouteen. Julkisen sektorin leikkaukset ovat edelleen siirtäneet hoivaa koteihin, pitkälti naisten harteille. Toimet on kehystetty kovina, mutta samaan aikaan ainoina järkevinä poliittisina vaihtoehtoina.

Aiemmissa 2000-luvun kriiseissä tehty politiikka on syventänyt näitä sukupuolittuneita rakenteita, sillä kriisien ratkaisuissa on keskitytty miesenemmistöisten taloudellisten toimien tukemiseen. Esimerkiksi elvytystoimet, kuten veronkevennykset, ovat palvelleet erityisesti valkoisia miehiä. Eriarvoisuutta lisäävät vaikutukset ovat liittyneet naisvaltaisen julkisen sektorin tehostamiseen sekä etuuksien ja palveluiden leikkauksiin, jotka ovat kohdistuneet heikentävästi etenkin naisten ja vähemmistöjen talouteen. Julkisen sektorin leikkaukset ovat edelleen siirtäneet hoivaa koteihin, pitkälti naisten harteille. Toimet on kehystetty kovina, mutta samaan aikaan ainoina järkevinä poliittisina vaihtoehtoina.

Koronapandemia on eronnut aiemmista talouskriiseistä siinä, että se on ylipäätään tehnyt aiemmin politiikassa suhteellisen näkymättömänä pysyneen hoivatyön arvon näkyväksi. WHO:n kesäkuussa 2020 julkistaman raportin mukaan koronapandemiasta selviytymisen keskeisimpiä toimia ovat terveydenhuollon resurssien ja ihmisten perustoimeentulon turvaaminen. Yhteiskunnan voimakkaasti sukupuolittunut rakenne ja sitä kautta naisten ja miesten osin eriytyneet kokemukset hoivan välttämättömyydestä voivatkin naiseuden olemusta paremmin selittää, miksi naisjohtoiset maat ovat pärjänneet miesjohtoisia paremmin näiden välttämättömien resurssien turvaamisessa. Tämä ei siis suinkaan tarkoita sitä, että naiset olisivat jotenkin luonnostaan hyveellisempiä johtajia. Näin tarkasteltuna Ruokasen ja Grönlundin esittämä kritiikki sukupuolen esiin nostamisesta näyttäytyy pinnallisena, sillä se ylenkatsoo niitä sukupuolittuneita rakenteita, joiden puitteissa poliitikot toimivat. Näin kritiikki myös osallistuu näiden rakenteiden ylläpitämiseen.

Halosen kommentti niputtaa naisjohtajuutta ongelmallisella tavalla yhteen, mutta hänenkin lausuntonsa taustalla on ajatus laajemmasta turvallisuus-poliittisen kehyksen muutoksesta. Halonen jatkaakin lausuntoaan naisjohtajuudesta ”Olen itse sitä mieltä, että naisilla tässä historiatilanteessa erilainen kokemuspohja…Aikaisemmin vain asevarallinen turvallisuus on ollut esillä, vaikka on puhuttu siitä, että turvallisuuteen liittyy muutakin”. Pandemia on osoittanut, että naistapainen uusintava hoivatyö toimii turvallisuuspoliittisena edellytyksenä yhteiskunnan muulle toiminnalle. Sen asianmukainen resursoiminen vaatii poliittisen toimijan sukupuolen sijaan poliittista tahtoa ja konkreettisia toimia.

Myös laajempi keskustelu poliittisen järjestelmän tasa-arvosta vaatii juuri poliittisten tekojen huomiointia, ettei naisten aiempaa parempaa edustavuutta politiikassa käytetä vain naisjohtoisten valtioiden brändityön välineenä. Tämän estämiseksi on kysyttävä paitsi sitä, miten naiseuden korostaminen rajaa naisten poliittisen toiminnan mahdollisuuksia, myös sitä, ketä puhe jättää kokonaan toimijuuden ulkopuolelle.

Voidaan siis todeta, että alussa esitellyt tyypilliset tasa-arvopuheen tavat, naisten niputtaminen yhtenäiseksi kategoriaksi sekä sukupuolisokeus, ovat molemmat ongelmallisia. Ne ylläpitävät niitä sukupuolittuneita rakenteita, joista joko ristiriitaisesti halutaan päästä, tai on jo väitetysti päästy, eroon. Mahdollisuus tehdä laajan turvallisuuskäsityksen mukaista politiikkaa on nimenomaan näiden puhetapojen ulkopuolella. Myös laajempi keskustelu poliittisen järjestelmän tasa-arvosta vaatii juuri poliittisten tekojen huomiointia, ettei naisten aiempaa parempaa edustavuutta politiikassa käytetä vain naisjohtoisten valtioiden brändityön välineenä. Tämän estämiseksi on kysyttävä paitsi sitä, miten naiseuden korostaminen rajaa naisten poliittisen toiminnan mahdollisuuksia, myös sitä, ketä puhe jättää kokonaan toimijuuden ulkopuolelle.