Yrittäjyyskasvatus nykytyön etiikkana

Teksti: Eero Lipponen

Kuvat: Sanni Sirén

Euroopan unionin Lissabonin kokouksessa julistettiin vuonna 2000: Euroopasta on ”tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous”. Tämän tavoitteen saavuttamisen katsottiin edellyttävän ”ihmisiin investoimista”. Enää ei siis oltu ensisijaisesti kiinnostuneita investoinneista perinteisiin tuotantovälineisiin, kuten koneisiin tai teknisiin järjestelmiin. Investoinnin kohteena oli nyt ihminen, josta haluttiin sosiaalisesti taitava, teknisesti sivistynyt, vieraat kielet hallitseva ja yrittäjyyden sisäistänyt. 

Sittemmin tämä Euroopan talouden pelastaja, tämä tietotalouden sankarihahmo ja immateriaalitalouden messias on esiintynyt hallitusohjelmissa sekä näyttäytynyt opetus- ja kulttuuriministeriön kehittämissuunnitelmissa; oppikirjat ovat määritelleet hänen hyveitään ja ajatushautomot pohtineet hänen luonteenlaatuaan; lisäksi Turun yliopisto on perustanut yrittäjyyden oppiaineen ja Helsingin yliopisto luvannut vahvistaa opiskelijoiden työelämätaitoja ja yrittäjyysvalmiuksia; lopulta opetussuunnitelmat ovat peruskouluista toiselle asteelle siunanneet yrittäjäminän suomalaisen koulun ihanneihmisenä. 

Mutta mitä yrittäjyys sisäistettynä asenteena merkitsee? Millainen tarkalleen ottaen tämä yrittäjäkansalainen on? 

Hän on pitkäjänteinen, vastuullinen ja ahkera mutta samalla joustava, riskinottokykyinen ja epävarmuutta sietävä. Hän on täysin itsenäinen mutta samalla loisteliaan yhteistyökykyinen.  Jos tämän ristiriitaisesti määritellyn yrittäjäminän toimintaa koettaa kuvata, tulee mieleen jotain tällaista: Välillä hän keskittää kaiken huomionsa, koko henkisen kyvykkyytensä ja älyllisen aparaattinsa kiireelliseen tehtävään ollen kuitenkin aina valmis siirtymään eteenpäin, säntäämään uuteen projektiin ja kehittämään uuden kehityshankkeen. Ajoittain hän sitoutuu täydellisesti tiimityöskentelyyn, hyvän hengen ja empaattisen ilmapiirin ylläpitämiseen ollen kuitenkin aina valmis kyynisesti hylkäämään tiiminsä uuden projektin ja uusien verkostojen kutsuessa.  

Tämän lisäksi yrittäjäsubjekti on aloitteellinen ja proaktiivinen, itsenäinen ja innovatiivinen. Hänen tunnelatauksensa on innostunut ja intohimoinen. Sähköiset affektit singahtelevat hänen selkäytimessään sysäten hänet yhä neuvokkaampaan innovointiin ja aina vain keinokkaampaan tuotekehittelyyn.

Nyt tämä yrittäjäminä, aikamme malli-ihminen asettaa normin, johon meidän on itseämme verrattava punnitessamme elämämme onnistumista tai epäonnistumista. Niin kuin kaikkia normeja myös tätä voimme tietysti vastustaa, jopa sankarillisesti. Voimme tiettyyn pisteeseen asti suhtautua siihen kylmänviileällä yliolkaisuudella ja pramealla kyynisyydellä, mutta – kuten moni meistä on huomannut – viimeistään yön pimeinä tunteina yrittäjäsubjekti tervehtii meitä riittämättömyyden kaapuun pukeutuneena. Miksi juuri yrittäjäminästä on tullut aikamme itseoikeutettu ihmisihanne?

Tuotannon ja työn muutos

Monissa yhteyksissä on kiinnitetty huomiota uuden informaatioteknologian sekä inhimillisten tieto- ja vuorovaikutuskykyjen merkityksen kasvuun taloudellisessa tuotannossa. On puhuttu immateriaalitaloudesta, informaatiotaloudesta, tietokapitalismista, tietokykykapitalismista, postfordismista ja biopoliittisesta taloudesta muutamia termejä mainitakseni. Kyse on siitä, että johtavissa kapitalistisissa maissa talouskasvua kiihdyttää pikemminkin aineettomien hyödykkeiden, kuten palveluiden, tiedon, kulttuuristen produktioiden ja kommunikaation tuotanto kuin ämpäreiden, nojatuolien ja autojen valmistaminen. Tuotannon painopisteiden siirtymästä on seurannut tietysti samanaikainen työn muutos. 

Siirryttäessä tehtaiden liukuhihnoilta yritysten palkkalistoille ja fyysisestä, suorittavasta työstä kommunikoivaan, symboleja käsittelevään ja affekteja manipuloivaan työhön on työnteon kokemus mullistunut. Ensinnäkin työ ei enää ole sidottu johonkin määrättyyn tilaan, kuten tehdashalliin, eikä määrättyyn aikaan, esimerkiksi kahdeksaan tuntiin aamukahdeksan ja iltaneljän välillä arkipäivisin. Työtä tehdään nykyään potentiaalisesti missä tahansa – kotona, kahvilassa, raitiovaunussa ja jopa kapakassa – ja milloin tahansa, vaikkapa lauantai-iltana inspiraation iskiessä. 

Tehdastuotannon maailmaa kuvasi vielä lause ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat”. Nyt tämä vänrikki Koskelan erottelu on täysin purkautunut. Työ on levinnyt koko elämänaikaan. Ellun kanat on vapautettu häkeistään kaupunkitilaan, jossa ne juoksentelevat ympäriinsä toimittajan takin liepeet lepattaen ja konsultin kieltä kotkottaen.    

Työn tilallisuuden ja ajallisuuden epämääräistymisen lisäksi Väinö Linnan lauseen avulla voidaan havainnollistaa, mitä nykytyö vaatii työntekijältä erotuksena vanhaan työhön. ”Fordistisen” työn asialliset hommat olivat suorituksia, jotka kätkivät tekijän persoonallisuuden mekaanisen aherruksen taakse. Liukuhihnan rytmiin sopeutuminen edellytti kaikkien mielitekojen, päähän pälkähdyksien ja tunteiden poissulkemista. Kun asialliset hommat oli suoritettu ja remakasti naurava työläisjoukko asteli tehtaan porteista ulos, alkoi Ellun kanojen vapaa aika, todellinen luovuuden aika, joka Tuntemattomassa saa ilmaisunsa sotilaskäskyjen yksiselitteisyydelle vastakkaisena moniselitteisenä ja persoonallisena murteen vääntämisenä, poskettomina kaskuina ja päällystön ilkeämielisenä herjaamisena.

Nykyään tämä vanha asetelma on kiepsahtaneet päälaelleen. Työ edellyttää kaikkea sitä itseilmaisua ja ilottelua, joka ennen kuului vapaa-ajan piiriin. Tietyssä mielessä nykyään töissä ei suoriteta asiallisia hommia – tarkkarajaisia, tiukasti määrättyjä ja mekaanisia toimia – vaan ollaan, ainakin päälle päin katsottuna, jatkuvasti kuin Ellun kanat – siis luovia, vilkasliikkeisiä ja tarvittaessa vaikka iloluontoisia. Kaikki tämä ei kuitenkaan merkitse pelkästään suurta vapauden kasvua ja ainoastaan edistystä suhteessa arkaaisiin kurimenetelmiin. Nykytöissä on pakko olla kuin Ellun kanat. Ilmaus ei enää viittaa vapaaseen aikaan, vaan kuuluisaan viestintäalan yritykseen. 

On kysyttävä, millä tavalla tietokykyä, vuorovaikutustaitoja sekä tunteiden säätelyä edellyttäviä ”epämääräisiä” töitä tekeviä ihmisiä kontrolloidaan? Miten missä tahansa ja milloin tahansa työskentelevien nykytyöläisen laiskottelu ja resurssien hukkaaminen estetään? Ensin on kuitenkin tehtävä lyhyt katsaus siihen, miten tehdaskuri pakotti työskentelemään ja esti lorvailun. 

Tehdaskuri

Kuvitellaan Chaplinin Nykyajastakin tuttu liukuhihnatehdas. Miten tällaisessa tuotantolaitoksessa päästää omistajien tavoitteeseen, eli koneita käyttävien ruumiiden voiman mahdollisimman tehokkaaseen hyödyntämiseen? Ensinnäkin epämääräiset ja vaaralliset työläismassat on hajotettava. Jokaiselle on annettava oma ja muista eristetty paikkansa liukuhihnalla. Paikaltaan poistuminen on ehdottomasti kiellettyä, eikä sivuille vilkuilu tai varsinkaan toverin kanssa keskustelua sallita. Jos joku uhkarohkea tai vain tylsistynyt työläinen uskaltaa tai hairahtaa tällaiseen ei-toivottuun käytökseen, on vartijan helppo huomata tämä ja passittaa kuriton työläinen pomon toimistoon läksytettäväksi. Nimittäin yksilöiminen palvelee juurikin vartiointia. Yksittäiset rikkomukset voidaan välittömästi paikantaa, kun ne eivätkä enää sula epämääräisen joukkion juonitteluun. 

Tilallisen jakamisen ohella tehdaskuri operoi ajan järjestämisen ja mittaamisen tasolla. Tehdaskello hälyttää aamulla työhön ja liukuhihnalla työt pitää aloittaa minuutilleen oikeaan aikaan. Tauot pidetään määrätyn rytmin mukaan ja töistä lähdetään vasta kun viimeinenkin minuutti työaikakellosta on kulunut loppuun. 

Tämä työ edellyttää ankaraa työsuoritukseen keskittymistä ja ruumiin voimien jännittämistä. Sen sijaan tehtaan omistajia ei kiinnosta työläisen motivaatio, innostuneisuus tai positiivinen tunnelataus. Vain ahkera fyysinen suorittaminen on tuottavuuden maksimoimisen kannalta olennaista.

Kontrolli etiikkana

Kuten edellä on mainittu nykyään työtä ei tehdä määrätyssä tilassa eikä sitä suoriteta tarkoin rajattuna aikana. Miten työajan ja vapaa-ajan välisen erottelun hävittänyttä epämääräistä mutta tuottavaa elämänaikaa voidaan hallita? Jussi Vähämäki on muotoillut osuvasti kirjassaan Kuhnurien kerho: ”Kontrollit pukeutuvat etiikaksi, joka ohjaa jokaista tekoa ja lausumaa ikään kuin toisena luontona, välttämättömänä sisäisenä pakkona toimia ja puhua oikein.” 

Juuri etiikan tuotannosta kontrollina on yrittäjyyskasvatuksessa kyse. Mutta jotta voitaisiin paremmin ymmärtää, mitä tämä etiikaksi pukeutunut kontrolli tarkoittaa ja millä tavalla se tuottaa sisäistä pakkoa puhua ja toimia oikein, on palattava antiikin klassikoihin. Aristoteles erottaa Nikomakhoksen etiikassa kolme luonteenlaatua: heikkoluonteinen, vahvaluonteinen ja hyveellinen. 

Heikkoluonteinen on veltto kaveri. Hän ei ole paheellinen, koska pyrkii hyvään eikä tieten tahtoen valitse pahaa. Hänen heikkoutensa piilee kuitenkin siinä, ettei hän hyvästä tahdostaan huolimatta kykene toimimaan oikein, koska irrationaaliset halut vetävät häntä liian voimakkaasti puoleensa. Sen sijaan vahvaluonteinen, vaikka hänellä onkin samanlaisia voimakkaita ja alhaisia himoja kuin heikkoluonteisella, pystyy ankaran itsekurinsa avulla selättämään ne ja toimimaan, kuten järki edellyttää. 

Hyveellinen ”alusta loppuun asti vihaa sitä mitä tulee vihata ja rakastaa sitä mitä tulee rakastaa”, sanoo Platon, mutta myös hänen edellä mainittu oppipoikansa, Aristoteles jakaa saman käsityksen. Hyveellinen ei siis ole vahvaluonteinen. Hän ei koskaan joudu pitämään paheellisia halujaan kurissa, koska hänelle ei sellaisia ole. Hyveellisen tunteet ovat aina sopusoinnussa sen kanssa, mikä kulloinkin on oikea ja järjen mukainen valinta. Esimerkiksi antelias ihminen antaa omaisuudestaan mielellään ja surutta muille, silloin kuin näin toimiminen on jaloa. 

Vanhoissa kurin instituutioissa saattoi hyvin pärjätä vahvaluoneisuudella, koska työ ei edellyttänyt motivaatiota eikä määrättyä tunneviritystä. Tehtaassa oli mahdollista työskennellä hammasta purren ja koulussa menestyä siitä huolimatta, että puristi nyrkkiä pulpetin alla.

Nykyisessä työssä ei pelkkä vahvaluonteisuus riitä. Siinä menestyminen edellyttää hyveellisyyttä. Työntekijän tunneilmaisun pitää olla täydellisessä sopusoinnussa nykyisen työn oikean järjen kanssa. Jos konsultti irvistelee katederilla tai startup -yrittäjän pitchaus on vetelä, kaikkoavat asiakkaat ja rahoituksesta on turha unelmoida. Eikä kahvilassakaan enää suvaita myyjää, joka ei flirttailevan hymyn säestyksellä osaa kysyä ”tulisiko sitten vielä jotain muuta?”. Puhumattakaan siitä, miten ylipäänsä töiden saaminen edellyttää ”oikeanlaista asennetta”, tapaa ja etiikkaa, kaikilla elämän osa-alueilla. Jokainen baarituttavuus voi avata uusia työmahdollisuuksia, joten parasta antaa hyvä ensivaikutelma.  

Tärkeitä eroja yrittäjyyskasvatuksen ja antiikin hyve-etiikan välillä kuitenkin. Siinä missä tavalle alistuminen oli antiikissa vapaan miehen käytäntö, jolla hän saattoi valloittaa itseriittoisuuden paitsi muiden mielipiteistä myös sielun alempaan osaan kuuluvista irrationaalisista haluista, ei nykyinen yrittäjyyskasvatus mitenkään palkitse alistumisesta. Alistuminen ei ole enää tie itseriittoisuuteen ja autonomisuuteen, vaan entistä syvempään riippuvaisuuteen muista. 

Nykyinen yrittäjkyyskasvatuksen subjekti on mahdollisimman kaukana Aristoteleen suurisieluisesta, joka ”ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki juoksevat, eikä sellaista, missä muut ovat näkyvämmin esille. – – Hän ei voi olla riippuvainen muista kuin ystävistään, sillä se olisi orjamaista – siksi muuten kaikki imartelijat ovat orjien tapaisia ja nöyryytettyjä imartelijoita.” Mitä muuta nykyinen elinikäinen oppija on kuin orjamainen imartelija nuoleskellessaan työnantajansa kengänpohjia vakituisen paikan toivossa tai kerjätessään tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa, josta on tullut cv:n jatke? 

Vastarinnan keinot

Yrittäjyyskasvatus tähtää siis elämän kaikkien voimien kokonaisvaltaiseen alistamiseen. Se tarjoaa vapautta olla sosiaalinen ja luova, mutta tämä vapaus voidaan paradoksaalisesti saavuttaa vain alistumalla rautaisille normeille. Ja oikeastaan yrittäjyyskasvatuksen orwelilainen kieli kätkee vapauden taakse pakon, pakon olla ”vapaa”, pakon kommunikoida jatkuvasti, pakon säädellä tunteitaan aina määrätyllä tavalla, pakon rakentaa itsestään brändiä ja pakon kasata inhimillistä pääomaa. Se sitoo elämänmahdollisuudet ennalta asetettuun malliin. Ja jokaiselle, joka ei kykene pusertamaan itseään yrittäjäminän muottiin, se tarjoaa syytöksiä, riittämättömyyttä, häpeää ja lopulta masennusta. 

Mutta vaikka yrittäjyyskasvatus pyrkii koko elämän alistamiseen, sen muuttamiseen pääomalle lisäarvoa tuottavaksi ajaksi, ja vaikka se monesti onkin tavoitteessaan varsin menestyksekäs, ei se koskaan onnistu siinä täydellisesti. Ihmisen toiminta on aina sitä seuraavia kontrolleja askeleen edellä. Juonikkaana ja monineuvoisena kuin Odysseus se pakenee kontrollin kykloopin luolista kohti aavaa merta. Nimittäin aina jää jäljelle ja aina syntyy uusia aika-tiloja, joissa ihmissuhteet ylittävät itsekeskeisen verkostoitumisen vaateet. Ja aina ihmiset löytävät elämänmuotoja, joita ei koskaan voida formalisoida cv-merkinnöiksi eikä koskaan kokonaan redusoida ansioluettelon kaavaan. 

Nykyaikaisen koko elämänaikaa koskevan politiikan onkin rakennuttava kontrollia resistoivien vapauden keitaiden laajentamiselle. Konkreettisesti esimerkiksi vaatimukset vastikkeettomasta perustulosta, ilmaisesta joukkoliikenteestä, oikeudesta halpaan asumiseen ja ilmaiseen terveydenhuoltoon näyttäytyvät välttämättöminä. Kaikki nämä oikeudet ovat sellaisia, jotka rakentavat mahdollisuutta kieltäytyä pakosta. Ne luovat tilaa, jossa on mahdollista annettuun malliin sopeutumisen sijasta luoda itselleen mallit, ja ne antavat aikaa, jonka turvin on mahdollista kieltäytyä velvoitteesta tehdä jotain erityistä, kuten itsensä brändäämistä, ja sen sijaan suuntautua tekemään mitä tahansa. 

Mutta vaikka esimerkiksi vastikkeettomat tulonlähteet ovat nykyään aivan välttämättömiä, mikäli haluamme edes jossain määrin elää vapaina, eivät ne kuitenkaan koskaan ole täysin riittäviä kamppailussa nykyisiä kontrollin muotoja vastaan. Tiedämme kaikki ihmisiä, jotka voisivat varallisuutensa turvin ostaa itselleen vapaata aikaa, jota he niin kovasti kaipaavat musertuessaan työtaakan alle raskaiden huokausten säestämänä. Velvollisuutta, riittämättömyyttä ja häpeää tuottavan etiikan vastapainoksi onkin arjen tasolla organisoitava ystävyyden, huolenpidon ja hoivan kollektiiveja. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s