Viime itsenäisyyspäivänä tapahtui kaksi varsin absurdia asiaa. Ensimmäinen niistä oli erään nuoren naisen radikaali toiminta Linnan juhlien jatkoilla. Hän päätti ajaa näkemystään sukupuolten välisestä tasa-arvosta vilauttamalla nänniään televisiokameralle. Hetkessä sosiaalisessa mediassa syttyi kiivas keskustelu, jossa jyrkät mielipiteet sinkoilivat suuntaan ja toiseen. 

Samana iltana tapahtui myös jotain vakavampaa: uusnatsit marssivat Helsingin kaduilla. Kulkue järkytti suomalaisia, muttei silti saanut osakseen samanlaista näkyvää vastustusta kuin nänninsä vilauttanut nainen. Rinnat kiinnostivat, vihanilmaus ei.

Hakaristilippuja heilutteleva kulkue on tullut tutuksi eurooppalaisilla kaduilla ja muualla maailmassa. Fasistisia ja muukalaisvihamielisiä mielenilmaisuja on järjestetty hälyttävän paljon niin Saksassa, Ranskassa, Unkarissa kuin Kroatiassa.

Kautta historian

Antisemitismi eli juutalaisviha on pohjimmiltaan rasistinen ideologia, joka kohdistuu yksilöihin tai kansanryhmään. Se heijastaa käsitystä maailman jakautumisesta rotuihin ja ryhmiin, joilla on keskenään erilaiset ominaisuudet ja kyvyt. Ilmiönä se ei ole uusi; vihamielisyyttä on esiintynyt jo antiikissa kristittyjen ja juutalaisten erilaisissa yhteenotoissa. 

Keskiajalla juutalaisista löydettiin syntipukki milloin mihinkin yhteiskunnalliseen kriisiin tai onnettomuuteen, minkä vuoksi he kokivat vainoa ja syrjintää. Katolisen kirkon edustajat esimerkiksi nimesivät juutalaiset ruton aiheuttajiksi ja rahanahneiksi varkaiksi, unohtamatta syyttää heitä Jeesuksen teloittamisesta. Kansanryhmä nähtiin uhkana yhtenäiselle kristikunnalle. Myös Martti Luther oli avoimesti juutalaisvastainen.

1700-1800-luvut olivat Euroopassa siirtomaavallan, industrialismin ja nationalismin vuosisatoja. Ylpeys eurooppalaisesta kulttuurista ja myytti arjalaisen rodun ylemmyydestä vallitsi etenkin monessa Keski-Euroopan maassa, mikä merkitsi jatkuvaa vähemmistöjen sortoa ja tukahduttamista. Juutalaiset saivat tästä osansa: rotuteoreetikot pitivät heitä alempiarvoisina ja heidän kansalaisoikeuksiaan rajoitettiin. Syrjintä ja vainot johtivat kansanryhmän asumiseen ghetoissa ja monien pakenemiseen esimerkiksi Yhdysvaltoihin. 

Ilmapiiri kiristyi 1900-luvun alkupuoliskolla 1. maailmansodan ja sitä seuranneen yhteiskunnallisen, taloudellisen ja poliittisen epävakauden myötä. Demokraattisesti heikot maat kaatuivat suvaitsemattomien diktatuurien jalkoihin yksi toisensa jälkeen, ja loppu onkin traagista historiaa. 

Pelkkää muukalaisvihaa?

Juutalaisvastaisuus on kulttuurisena ilmiönä omalla tavallaan ainutlaatuista: juutalaiset ovat olleet yksi vähätellyimmistä ja sorretuimmista kansanryhmistä kautta historian. Historioitsija Walter Laquerin  mukaan yhtenä aikana maassa harjoitetut vainot eivät selitä toisena aikana eri maassa harjoitettua vainoa. 

Antisemitismille on löydetty useita syitä, niin juutalaisten ominaisuuksista kuin vihaajista itsestään. Sosiaalipsykologi ja teologian tohtori Karl-Johan Illmanin mukaan myyttisesti eristäytynyt ja yhteiskunnallisesti näkyvä vähemmistö herättää epäluuloja ja on siten helppo kohde. Antisemitismiin liittyvät myös salaliittoväitteet, kateus menestyksestä ja vauraudesta, kaksoisstandardien asettaminen sekä rituaalimurhasyytökset. Juutalaisuutta on pidetty uhkana siitä syntyneiden uskontojen pätevyydelle. Syitä on siis esitetty monia, mutta niitä kaikkia yhdistää yksi asia: tuntemattoman vihaaminen ja pelkääminen.

Antisemitismin poliittinen ulottuvuus

Antisemitismi yhdistetään useimmiten äärioikeistolaiseen ajatteluun ja tämä yhteys on perusteltavissa. Mitä kansallismielisempi ja suvaitsemattomampi ryhmittymä on, sitä tärkeämpää sen jäsenten on määritellä itsensä: Kuka olen tai kuka en ainakaan ole? Ideologiaa ilmenee kuitenkin myös äärivasemmiston ja ääri-islamistien piirissä, erityisesti kysymyksissä Lähi-Idän kriisistä.

Israelin politiikka ja kysymys Palestiinasta on ollut jo vuosikymmeniä poliittinen kiistakapula. Israelin sotilaallisia toimia tarkastellaan kriittisesti mediassa ja julkisessa keskustelussa. Tätä ei tosin tulisi sekoittaa antisemitismiin tai antisionismiin, joka tarkoittaa ennakkoluuloista suhtautumista juutalaisten oikeuteen omaan kotimaahan Israelin valtiossa. Eri poliittisten liikkeiden retoriikassa Israelin vastustaminen on kuitenkin saanut myös vihamielisiä piirteitä. Yksi esimerkki tästä on Palestiinaa tukeva Iso-Britannian työväenpuolue, jonka edustajat ovat saaneet monia syytöksiä antisemitistisistä lausunnoistaan. Muun muassa puolueen nykyinen puheenjohtaja James Corbyn on saanut useita syytteitä antisemitistisestä puheesta. Vuonna 2018 hän nousi otsikoihin kuitattuaan syytökset lausumalla, ettei sionisteilla ole englantilaisen ironian tajua.

Kesällä 2015, pakolaiskriisin rantautuessa Eurooppaan, politiikan keskiöön nousivat kysymykset eurooppalaisesta yhteiskunnasta ja identiteetistä. Saksassa äärioikeistolaista ja ulkomaalaisvastaista ajattelua nousi edustamaan AfD eli Alternative für Deutschland (suom. Vaihtoehto Saksalle). Puolue on voittanut vaalit jo 10 Saksan osavaltiossa. Erään AfD:n kärkipoliitikon, Björn Höcken, puheita on pidetty kuin suoraan 1930-luvun Saksan yleisötilaisuuksista. Hän on myös vähätellyt Saksan natsimenneisyyttä ja kutsunut Berliinin holokaustin muistomerkkiä ”häpeän monumentiksi”. Menneisyyden taakka on yhä raskas saksalaisille. Syyllisyyden lieventäminen ja historian vähättely on tuonut puolueelle kannatusta.

Nykykehitys huolestuttaa

Saksan juutalaisen keskusneuvoston puheenjohtaja Josef Schuster on huolestunut populismin kasvusta, sillä se on osaltaan nostanut antisemitismin sallituksi puheenaiheeksi. ”Antisemitismin julkinen ilmaiseminen on noussut salonkikelpoisemmaksi. – – Sama koskee kaikkia vähemmistöjä vastaan tapahtuvaa lietsontaa.” Ulkomaalaisvastaisuuden normalisointi on yhteydessä juutalaisvastaisuuden kasvuun. Vuonna 2016 Ylelle antamassaan haastattelussaan Schulster pohtii, käyttääkö populistipuolue ikään kuin polttoaineenaan pakolaisvastaista ilmapiiriä ja avaa kanavat samalla lopulta myös juutalaisvastaiselle propagandalle?

Vähemmistön kokemukset arjessa kertovat samaa synkkää tarinaa. Muistomerkkejä ja synagogien julkisivuja sotketaan, ja juutalaiset seurakunnat ja koulut ovat joutuneet uhkailujen kohteeksi. Suoranaiset hyökkäyksetkään eivät ole harvinaisia: esimerkiksi Ranskassa välikohtauksia raportoitiin 541 vuonna 2018. EU:n perusoikeusviraston kyselytutkimuksessa (2018) 9/10 juutalaisesta koki antisemitismin lisääntyneen kotimaassaan viimeisen viiden vuoden aikana. Puolet vastaajista pelkäsi joutumista sanallisen häirinnän kohteeksi ja 40 prosenttia jopa fyysistä hyökkäystä.

Hiljainen hyväksyntä luo otollisen kasvualustan

Onko liberalismin salliva ilmapiiri ja sananvapaus ottanut askeleen liian pitkälle poliittisessa keskustelussa? Monien mielestä kyllä. Kansanryhmään kielteisesti suhtautuva ilmapiiri on vahingollista. Suorien ilmaisujen lisäksi tätä kielteistä suhtautumista ilmennetään rivien välissä: mustamaalaamisena, syrjintänä tai stereotypioina. Etenkin sosiaalisessa mediassa vihapuheen ja antisemitismin torjumisesta on tullut entistä vaikeampaa, koska kaikkea sisältöä on mahdotonta valvoa ja rajoittaa.

Yksi ongelmallisimpia muotoja antisemitismille on siihen liittyvä huumori. Ei ole tavatonta törmätä holokaustia vähätteleviin, suorastaan kieltäviin tai juutalaisista ominaisuuksista vitsaileviin julkaisuihin. Vaikka joidenkin mielestä vähemmistöön kohdistuvat kielteiset asenteet voidaan laittaa mustan huumorin piikkiin, ne luovat pohjaa kepeän passiiviselle suhtautumiselle ja sokeudelle tilanteen todellisesta luonteesta.

Nyt jos koskaan tulisi korostaa vastarintaa vihamielisyyttä ja antisemitistisiä asenteita vastaan. Populismi ja kansanryhmien vastakkainasettelu on jo normalisoitunut osana valtavirran poliittista keskustelua. Tulevat vuodet ovat ratkaisevia: yhteiskunnan kohdatessa kriisejä ja epävakautta ääriliikkeiden kannatus usein nousee. Nämä liikkeet puolestaan ovat määrittämässä poliittista diskurssia ja sallittuja puheenaiheita. Kouluissa on elintärkeää jatkaa holokaustin muistamista ja opetuksen on perustuttava muuntelemattomaan totuuteen. Koska elävä muisti ja sodanaikaiset sukupolvet kuolevat joskus pois, historiaa täytyy pitää esillä entistä painokkaammin. Muuten sillä on tapana alkaa toistaa itseään.

Teksti: Silja Laitinen

Kuva: Boris Niehaus, Creative Commons