Teksti ja kuva: Saska Suvikas

Suomen pienuus ja nurkkakuntaisuus ahdistavat joskus kosmopoliittista opiskelijaa, jolloin katseet kääntyvät helposti Atlantin taakse. Mikäänhän ei ole amerikkalaisempaa kuin vapaus ja kansainvälisyys, siellä meistä jokainen voi aloittaa uuden elämän, vai mitä? Vaikka näistä iskulauseista on hävinnyt terä jo kauan aikaa sitten, harvalla on käsitystä siitä, mikä Yhdysvalloissa on lopulta vapauden osalta toisin. Policyn vanhempi ulkomaankirjeenvaihtaja vietti syksyllä 2019 neljä kuukautta Amerikan mantereella ja löysi siinä sivussa tähän jonkinlaisia vastauksia.

United States of America! Land of the Free and Home of the Brave! Useimmat meistä ovat perineet tämän mielikuvan Yhdysvalloista ja vaikka moni ymmärtääkin ruusuisen kuvan kääntöpuolen, maan myyttistä auraa on vaikea karistaa täysin pois mielestään. Edes Trumpin hallintokausi ei ole olennaisesti muuttanut kuvaamme Amerikasta, joten siksi tämä teksti ei enää mainitse häntä sanallakaan. Kiiltokuva Yhdysvalloista nimittäin rinnastetaan edelleen etenkin oikeistolaisessa keskustelussa kuvaan Suomesta virkamiesten hallitsemana verohelvettinä, jossa kansalaista holhotaan ja yritteliäisyys tukahdutetaan. Kuvaukselle on kaikkien tuntema nimikin, Sääntö-Suomi, jota monet meistä ovat välillä mielessään mananneet. Ja myönnettäköön, Suomessa on omasta mielestänikin tietty määrä tarpeetonta holhousta. Mutta koska en ole koskaan uskonut Yhdysvaltojen poikkeuksellisuuteen, oletin löytäväni myös sieltä jotain Sääntö-Suomeen rinnastettavaa.

 

Kiiltokuva Yhdysvalloista nimittäin rinnastetaan edelleen etenkin oikeistolaisessa keskustelussa kuvaan Suomesta virkamiesten hallitsemana verohelvettinä, jossa kansalaista holhotaan ja yritteliäisyys tukahdutetaan.

 

Kun vietin syksyllä 2019 Washington D.C.:ssä noin neljä kuukautta suurlähetystöharjoittelussa, elin käytännössä minikokoisessa Suomessa vieraan maan keskellä. Suurlähetystökuplasta käsin amerikkalaista yhteiskuntarakennetta oli näin helppo arvioida ja kritisoida muiden harjoittelijakollegoiden kanssa. Tunnetuimmat kritiikin aiheet, kuten räikeä eriarvoisuus, turvaverkkojen puute ja pullisteleva patrioottisuus olivat nopeasti havaittavissa ja todeksi todettavissa. Maan yleisestä ilmapiiristä oli kuitenkin havaittavissa jotain hienovaraisempaa, jotain, joka vaikutti siihen, miten ihmiset elävät elämäänsä. Koska Suomen ja Yhdysvaltojen yhteiskunnat ovat tavallisen elämän tasolla loppujen lopuksi hyvin samanlaisia, meiltä kesti pitkään pukea sanoiksi, mikä maitamme oikeastaan erottaa.

Taloushallinnon kollega sen lopulta tajusi: tarkkojen sääntöjen sijasta amerikkalaisen ihmisen elämää hallitsevat epämääräiset auktoriteetit. Olimme siirtyneet Sääntö-Suomesta Auktoriteetti-Amerikkaan. Ajatus alkoi jalostua ja huomasimme näkevämme merkkejä auktoriteeteista joka puolella. Eivätkä nämä auktoriteetit olleet lempeän isällisiä, kuten kotoisassa Suomessa, vaan jollain tavalla taustalla pahaenteisesti valvovia. Asenteena oli vähemmän ”No niin kansalaiset, sellaista ja tällaista ette sitten saa tehdä, muistakaas se!” ja enemmän ”Me emme puutu sinun elämääsi, mutta annas olla jos mokaat niin käy huonosti!” Washingtonin katukuvassa erityisesti kaksi tähän tarkoitukseen suunniteltua instituutiota olivat erityisen näkyviä.

Poliisi

Suomessa voit kävellä kaupungissa viikon näkemättä poliisia, Washingtonissa harvemmin yli varttia. Kaupungissa poliisitoimintaa harjoittaa neljä eri hallinnon haaraa (kaupungin oma Metropolitan Police, liittovaltion FBI, presidentin Secret Service ja sisäistä turvallisuutta valvova Homeland Security), joilla jokaisella on omat, vähän eri logoilla varustetut, autot ja aseistetut poliisit. Suomen suurlähetystö sijaitsee Yhdysvaltain varapresidentin virka-asuntoa vastapäätä, joten lähes joka aamu työmatkalla tuli vastaan erittäin näkyvällä pistoolikotelolla varustettu polkupyöräpoliisi. Vaikka poliisit olivat lähes poikkeuksetta hyvin kohteliaita, heidän jatkuva läsnäolonsa katukuvassa on selvästi suunniteltu pitämään ohikulkijoita varpaillaan. Tai siltä se ainakin aseettomaan ympäristöön tottuneesta suomalaisopiskelijasta tuntui.

Poliisi edustaa kansalaiselle näkyvintä hallinnollista auktoriteettia ja selkeintä valtion väkivaltakoneistoa. Koska Yhdysvalloissa poliisin voimankäyttövalta on varsin suurta ja liipaisinsormet herkässä, väkivallan uhka on monessa mielessä todellinen. Tästä syntyy kaikkialle levittäytyvä epämääräinen auktoriteetti. Pääkaupungin eri poliisivoimat eivät välttämättä oikeasti tee kaduilla paljoakaan (en todistanut itse mitään muuta kuin partiointia), mutta ”Isoveli Valvoo”-asenne tuntui Washingtonissa paljon todellisemmalta kuin Suomessa. Amerikkalaisille tämä on tietysti arkea ja täysin normaalitila, niin kuin pikkuhiljaa kehittyneet auktoriteetin muodot aina ovat. 

Kirkko

Washington D.C. kuuluu maansa vähemmän uskonnollisiin alueisiin, mutta kirkkoja näkyy kaupungissa vähän joka kulmalla. Yhdysvalloissa ei ole valtionkirkkoa, joten jokainen kirkkokunta on pakotettu kilpailemaan pelastettavista sieluista ja tuomaan omaa näkemystään kärkkäästi esille. Uskonnolliset ohjelmat ovat yleisiä kaapelikanavilla ja hengelliset (etenkin evankeliset) kirjat ovat kirjakauppojen listoilla korkealla. Katukuvassa uskonnon rooli näkyy myös erilaisten katusaarnaajien suuressa määrässä ja siinä, että kerjäläisetkin vetoavat rahapyynnöissään useimmiten korkeampaan voimaan. 

Uskonnon roolia auktoriteerin lähteenä ei aina maallistuneissa pohjoismaissa muista. ”Vähemmän uskonnollisessa” pääkaupungissa silti yli 70% asukkaista pitää itseään uskonnollisina ja oletettavasti heidän elämänvalintojaan ohjaa ainakin jossain määrin hengellinen auktoriteetti. Koska herätyskristillisyys on Yhdysvalloissa laajalle levinnyttä, uskonnollisuus otetaan tosissaan ja raamatullisia rangaistuksia väärinteosta odotetaan vähintään tuonpuoleisessa elämässä. Uskonnon auktoriteetti ei välttämättä näy maassa vieraileville paljoa, mutta on käytännössä selvää, että henkilökohtaisessa elämässään keskivertoamerikkalainen kuuntelee kirkkonsa opetuksia enemmän kuin mitään muita sääntöjä.

Auktoriteettien kirjo

Kun maassa vieraileville ihmisille näkyvistä auktoriteettien muodoista lähdetään vähän syvemmälle, huomaa amerikkalaisen elämäntavan perustuvan paljon laajemminkin erilaisille väljemmille auktoriteeteille. Yhdysvaltalainen Common law-oikeusjärjestelmä ei perustu tarkoille säädöskokoelmille (mitään Yhdysvaltain Laki-kirjakokoelmaa tai usalex-sivustoa ei ole olemassa) vaan ennakkotapauksille sekä tuomarien ja valamiehistön harkinnalle. Oikeudellinen auktoriteetti on huomattavasti Suomea enemmän henkilöitynyttä molemmilla puolilla oikeussalia. Auktoriteettiasemaa vahvistaa vielä se, että Amerikassa vankilatuomiot ovat paljon yleisempiä ja keskimäärin pidempiä kuin Euroopassa, eli oikeuden päätöksillä on usein elämää mullistavia seurauksia. Lisäksi maan valtasuhteet ovat paljon Pohjoismaita hierarkkisempia ja liittovaltio häämöttää useimmille maan kansalaisille kaukaisena asiana, joka säätää suuria linjoja ja ohjaa maan yleistä ilmapiiriä. Paradoksaalisesti juuri sen takia, että Yhdysvaltojen hallinto ei näy monissa osissa maata ohjaamassa kansalaisten elämää, merkittävä osa amerikkalaisista pelkää hallinnon juonivan pääkaupungissa jotain heidän päänsä menoksi, täysin presidentistä riippumatta.  

 

Paradoksaalisesti juuri sen takia, että Yhdysvaltojen hallinto ei näy monissa osissa maata ohjaamassa kansalaisten elämää, merkittävä osa amerikkalaisista pelkää hallinnon juonivan pääkaupungissa jotain heidän päänsä menoksi, täysin presidentistä riippumatta.  

 

Entä sitten se kuuluisa vapaus? Amerikkalainen vapaus on aina ollut ennen kaikkea elinkeinovapautta ja vapaata yritteliäisyyttä, jossa bisneksen tekemisen edestä on yritetty poistaa mahdollisimman paljon esteitä. Vuosikymmenten mittaan bisnesmyönteisestä yhteiskunnasta on kuitenkin kehittynyt suuryritysten ja megabrändien hallitsema maa, jossa pienyrittäjien vapaus kaventuu vuosi vuodelta. Vapaus merkitsee Yhdysvalloissa yhä vähemmän mahdollisuutta päättää omasta elinympäristöstään ja enemmän vapautta valita 50 erilaisen muropaketin väliltä (jotka nekin todennäköisesti omistavat vain kolme eri suuryhtiötä). Tämä siirtää auktoriteettiasemaa pois julkiselta vallalta yksityiselle sektorille, jonka ei tarvitse edes teeskennellä toimivansa kansalaisten etujen mukaisesti. Lähellä monopoliasemaa olevista yhtiöistä kuten Amazonista, Wal-Martista tai vaikka Facebookista on kehittynyt käytännössä yksityisiä auktoriteetteja, jotka hallitsevat kansalaisten elämää enemmän kuin pelätty liittovaltio ikinä. Näin yksityinen ja julkinen auktoriteetti kietoutuvat Auktoriteetti-Amerikaksi, jossa ihmiset ovat vähemmän vapaita kuin luulevat, eivätkä osaa itsekään tarjota vastausta siihen epämääräiseen tunteeseen, että heidän elämäänsä hallitsee joku muu. Samanlaisia kehityskulkuja on ollut havaittavissa myös Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta Yhdysvallat on tässä suhteessa paljon muita länsimaita edellä. 

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Sääntö-Suomen ja Auktoriteetti-Amerikan erot saavat ainakin itseni pohtimaan yhteiskunnallisten normien muodostumista. Suomessa normeja kritisoidaan usein liian tiukoiksi. Edellinen hallitus puhui avoimesti kansallisista ”normienpurkutalkoista”, joilla yhteiskunnan sääntöjen määrää saataisiin radikaalisti vähennettyä. Mutta samalla tavalla kuin vallankumoukset eivät voi koskaan kumota itse valtaa, onnistuisiko normien purkaminen purkamaan itse normeja yhtään sen paremmin. Ennustukseni on, että avoimesti kerrottujen normien ja sääntöjen tilalle muodostuisi vain vaikeammin hahmotettava auktoriteettien verkko, jossa vahvemmilla toimijoilla olisi helpompaa haalia itselleen lisää valtaa. Sääntö-Suomen purkaminen pitää olla tarkoituksenmukaista toimintaa, jossa vain yhteiskunnallisesti turhia tai haitallisia sääntöjä saadaan vähennettyä. Jos yhteiskuntaa säädellään ja valvotaan joka tapauksessa jonkin verran, vähin mitä kansalaiset ansaitsevat, on tieto siitä, kuka valvoo, miten ja millä perusteilla. 

Auktoriteetti-Amerikassa on mielenkiintoista vierailla ja jopa asua jonkin aikaa. Kollegoiden kesken tulimme lopulta siihen lopputulokseen, että ei tänne siitä huolimatta uskaltaisi elämäänsä alkaa rakentaa. Epävarmuus on liian suurta. Joten jos vaihtoehtoina ovat iskulauseen mukaan America: Love it or leave it! taidan ihan vapaasti valita säännöt auktoriteettien sijaan. Samaa valintamahdollisuutta toivon myös amerikkalaisille itselleen!