Julian Assange ja journalismin kohtalo

Wikileaks on vuonna 2006 perustettu organisaatio, joka julkaisee salaisia, julkisuudelta piilotettuja tietoja. Organisaation perustaja on Julian Assange, joka nousi kansainväliseen julkisuuteen vuonna 2010, kun Wikileaks julkaisi salaiseksi luokiteltuja tietoja Yhdysvaltojen sotarikoksista Afganistanissa ja Irakissa.

 

Yksi videoista (tunnetaan nimellä Collateral Murder) näyttää, miten Yhdysvaltain puolustusvoimat surmaa 18 ihmistä – mukaan lukien kaksi Reutersin toimittajaa – helikopterista käsin Bagdadissa.
Wikileaksin julkaisemat tiedostot paljastivat monia muitakin länsimaiden muun muassa Lähi-idässä tekemiä sotarikoksia. Näiden tietovuotojen seurauksena Wikileaksista ja Assangesta tuli Yhdysvaltain ja Iso-Britannian pahimpia vihollisia.

Julian Assangen luovutusoikeudenkäynti Yhdysvaltoihin alkoi helmikuun 2020 lopulla Lontoossa. Mikäli Assange luovutettaisiin Yhdysvaltoihin, uhkaisi häntä jopa 175 vuoden vankeustuomio. Yhdysvallat syyttää Assangea 18 rikoksesta sata vuotta vanhaan vakoilulakiin nojaten. Kyseinen laki, nimeltään the Espionage Act, on laadittu vuonna 1917 ja sitä käytettiin aikanaan ensimmäistä maailmansotaa vastustaneita sosialisteja ja kommunisteja vastaan. Muun muassa sosialistipuolueen johtaja Eugene V. Debs tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen sodanvastaisuutensa takia. Edelleen voimassaoleva laki on julma, ja sitä on ankarasti kritisoinut muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty International.

Wikileaks ja Assange ovat välittäneet kansalaisille ympäri maailman tietoja valtioiden sotarikoksista, sotilasvallankaappauksista ja laittomista vakoiluohjelmista. Wikileaksia ja Assangea voimme kiittää siitä, että tiedämme aikaisempaa enemmän presidenttien, diplomaattien, poliitikkojen, kenraalien ja yritysjohtajien rikoksista. Wikileaks on toiminut ennennäkemättömänä julkisena palveluna – aitona journalismina – jossa kansalaisille annetaan mahdollisuus kurkistaa kulissien taakse ja nähdä, mitä kaikkea heidän nimissään tehdään. Joidenkin mielestä näitä tietoja ei saisi julkistaa, mutta niitä jotka näin väittävät, ei voi kutsua journalisteiksi.

 

Tämä ei ole rikos, vaan jokaisen journalistin ammatillinen ja eettinen velvollisuus.

 

WikiLeaks ja Assange ovat tehneet enemmän kuin mitkään muut mediaorganisaatiot paljastaessaan Yhdysvaltain rikoksia. Tästä Assange maksaa nyt kovan hinnan. Hän on poliittinen vanki, jota uhkaa 175 vuoden tuomio. Ja mistä syystä? Siitä, että hän teki sen, mitä jokaisen vastuullisen journalistin kuuluukin tehdä: julkaista kansalaisille olennaista tietoa siitä, mitä heidän nimissään tehdään. Tämä ei ole rikos, vaan jokaisen journalistin ammatillinen ja eettinen velvollisuus.

Sen sijaan, että toimittajat olisivat yhdessä rintamassa puolustaneet Assangea ja lehdistönvapautta, monet ovat ikävä kyllä edesauttaneet Assangen vangitsemista. Suomalaistenkin valtamedioiden linja on ollut paljolti Assange- ja Wikkileaks-kriittinen ja jopa vihamielinen. Poliittista turvapaikkaa hakeneen Assangen on jatkuvasti väitetty ”piileskelleen” (Yle, 11.4.2019) tai ”pakoilleen” (HS 22.1.2018) Ecuadorin Lontoon-suurlähetystössä. Keskustelu on usein keskittynyt Assangen henkilökohtaisiin luonteenpiirteisiin (ja tässäkin totuudenmukaisuus on usein jäänyt pois yhtälöstä), vaikka sillä ei ole minkäänlaista relevanssia itse asiassa. Valitettavan monet toimittajat ovat tahtomattaan tai tahtoen omaksuneet Yhdysvaltain ja Britannian vallanpitäjien halveksivan asenteen Assangesta, ja näin valinneet puolensa.

Toukokuussa 2019 Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) kidutuksen erityisraportoija Nils Melzer teki Lontoossa sijaitsevassa Belmarshin vankilassa Assangen terveystarkastuksen yhdessä kahden muun arvostetun lääkärin kanssa. Tästä, ja Assangen tapauksesta yleisemminkin Melzer puhuu laajassa Republik-lehden haastattelussaan. Siinä hän toteaa, että “Julian Assange näyttää psykologisen kidutuksen tyypilliset oireet. Jos hän ei saa suojaa pian, hänen terveytensä nopea heikkeneminen on todennäköistä, ja kuolema voi olla yksi seuraus”. Melzer toimii YK:n mandaattinsa velvoittamana, minkä takia hänen lausuntonsa on erittäin painava ja tulee ottaa tosissaan. Jokaisen kannattaisi lukea haastattelu kokonaisuudessaan. Haastattelussa Melzer toteaa muun muassa, että ”neljä demokraattista maata yhdisti voimansa – Yhdysvallat, Ecuador, Ruotsi ja Iso-Britannia – hyödyntääkseen valtaansa ja leimatakseen yhden miehen hirviöksi, jotta hänet voitaisiin myöhemmin polttaa roviolla ilman mitään protestointia. Tapaus on valtava skandaali ja edustaa länsimaisen oikeusvaltion epäonnistumista. Jos Julian Assange tuomitaan, se on kuolemantuomio lehdistönvapaudelle.”

Suomalaisia valtamedioita tämä ei näytä huolestuttavan, sillä haastattelun uutisointi on ollut lähes olematonta. Ylellä on yksi artikkeli (Yle 31.5.2019), jossa Melzer mainitaan Assangeen liittyen. Helsingin Sanomissa juttuja on ollut kaksi (HS 31.5.2019 ja 14.6.2019). Mediahiljaisuus on vähintäänkin kummallista, sillä jos Assange vangitaan, se avaa Pandoran lippaan ja lehdistönvapaus on vakavasti uhattuna. Assangen tapauksessa journalistinen solidaarisuus on ollut koetuksella, ja tässä testissä monet journalistit – viime kädessä Assangen kollegat – ovat epäonnistuneet traagisesti, muutamia rohkeita poikkeuksia lukuun ottamatta.

assange2
Kuva: Daniel Tapia /Reuters

Assangen tapausta, ja etenkin miten sitä on mediassa käsitelty, voidaan tarkastella Edward Hermanin ja Noam Chomskyn tunnetun propagandamallin avulla, jonka he esittivät vuonna 1988 julkaistussa kirjassa Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Kirjassa he etsivät rakenteellisia selityksiä median systemaattiselle propagandistiselle käyttäytymiselle keskittyen Yhdysvaltain mediakenttään. Herman ja Chomsky käyttävät viittä eri “filtteriä”, jotka selittävät rakenteellisia tekijöitä. Näihin kuuluvat: 1) hallitsevien joukkoviestintäyritysten koko, keskittynyt omistajuus, omistajan varallisuus ja kannattavuus, 2) mainonta joukkotiedotusvälineiden ensisijaisena tulolähteenä, 3) tiedotusvälineiden luottamus tietoihin, jotka ovat peräisin hallituksilta, yrityksiltä ja ”asiantuntijoilta” jotka ovat näiden ensisijaisten lähteiden rahoittamia ja vallan edustajien hyväksymiä, 4) kielteinen arvostelu, viestinnän kurinalaisuuden keinona, ja viimeiseksi 5) ”Antikommunismi” kansallisena uskontona ja valvontamekanismina.

Hermanin ja Chomskyn mukaan Yhdysvaltain valtamediat ovat “tehokkaita ja voimakkaita ideologisia instituutioita, jotka suorittavat järjestelmää tukevaa propagandatoimintaa luottamalla markkinavoimiin, sisäisiin oletuksiin sekä itsesensuuriin, ilman avointa pakottamista”. Vaikka kirja käsitteleekin Yhdysvaltain mediakenttää, on selvää, että sama näkyy myös Atlantin toisella puolella. Toisin kuin totalitaristisissa järjestelmissä – missä vallassa oleva keskitetty hallinto pitkälti sanelee mikä on hyväksyttyä ja mikä ei – liberaaleissa demokratioissa tämä tapahtuu toisenlaisten mekanismien kautta. Ei siis pakottamalla vaan piilovaikuttamisen (indoktrinaation) ja omaksuttujen normien avulla.

Totalitaristisissa järjestelmissä valtio voi kieltää avoimen keskustelun mediassa ja vain hyväksyttyjä mielipiteitä saa jakaa: päätavoitteena on ohjata ihmisten käyttäytymistä, ei välttämättä ajattelua. Kun ihmiset käyttäytyvät vallassa olevien tahdon mukaisesti, ei yksilöiden henkilökohtaisilla ajatuksilla ole niin väliä, kunhan se ei näy poliittisessa käyttäytymisessä. Liberaaleissa demokratioissa näitä pakottimia ei ole sellaisenaan käytettävissä, joten ihmisten käyttäytymiseen joudutaan puuttumaan toisella tavalla, eli vaikuttamalla ihmisten ajatuksiin.

 

Itsenäisen ja riippumattoman lehdistön tehtävä on tarjota ihmisille alusta käydä vapaata keskustelua heitä koskevista aiheista ja samalla toimia demokraattisen yhteiskunnan tukena.

 

Hermanin ja Chomskyn propagandamalli tarkastelee näitä tapoja, ja se auttaa meitä ymmärtämään myös sitä, miksi Assangen tapausta on käsitelty mediassa yllä kuvatulla tavalla. Assange ja Wikileaks esittävät uskottavan uhan vallassa oleville, paljastaen heidän salaisuuksiaan. Suurin osa länsimaisesta mediasta, joka esittää Assangen negatiivisessa valossa, on keskittynyttä ja pienen eliitin omistuksessa. Vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa kuusi yritystä (Comcast, Newscorp, Disney, Viacom, Time Warner, CBS) omistaa 90% mediakentästä, ja Iso-Britanniassa kolme yritystä (News UK, DMGT ja Trinity Mirror) hallitsee lähes 70 prosenttia kansallisten sanomalehtien levikistä. Olisi naiivia ajatella, että tällä ei olisi vaikutusta journalismiin.

Riippumaton media ei alistu vallanpitäjille. Vallanpitäjien toimintaa on käsiteltävä kriittisesti ja tarvittaessa kyseenalaistettava se tarjoamalla kansalaisille monipuolista tietoa, mielipiteitä ja ideoita, jotka poikkeavat vallitsevasta konsensuksesta. Itsenäisen ja riippumattoman lehdistön tehtävä on tarjota ihmisille alusta käydä vapaata keskustelua heitä koskevista aiheista ja samalla toimia demokraattisen yhteiskunnan tukena. Julian Assange ja Wikileaks ovat olleet edelläkävijöitä demokraattisen ja vapaan lehdistön kehittämisessä. Tämä on perinne, jota kaikkien toimittajien tulisi ylläpitää.

Teksti: Onni Ahvonen

Lue lisää: Nils Melzerin haastattelu 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s