Kaikki alkoi valtsikan vuotuisen puheenjohtajaseminaarin jälkeen. Pitkän seminaari-illan päätteeksi lähdimme jatkoilemaan VOOn ja Polhon entisen ja nykyisen puheenjohtajiston kanssa. Illan aikana keskustelu kääntyi Yhiksen kevätmatkaan, jonka kohteeksi oli tänä keväänä valikoitunut Ukrainan pääkaupunki Kiova. Polhon puheenjohtaja kyseenalaisti hieman kiihkeään sävyyn matkailuun liittyviä tottumuksiani: kritiikin kohteena ei kuitenkaan ollut valtsikalaiseen tapaan matkailun epäekologisuus vaan tapa, jolla valitsen matkakohteet. Olen nimittäin se ihminen, joka syö sushibuffetissa vain kolmea lempisushiaan ja suunnittelee viidettä matkaa samaan maahan. Miksi kokeilla uutta, kun on jo jotakin, joka on hyväksi todettu?

 Olin aiemmin ihmetellyt, miksi Yhiksen puolivuosittaisten matkojen määränpääksi valikoituu hieman epätyypillisiä matkakohteita, kuten Minsk tai Kiova. Kekkos-fetissin lisäksi yhisläisillä tuntuu olevan outo mieltymys myös Itä-Eurooppaa ja entisiä Neuvostovaltioita kohtaan. Perimmäinen ajatus on kuitenkin ystävieni mukaan matkustaa yhteiskuntahistorian näkökulmasta mielenkiintoisiin kohteisiin, joihin ei ehkä muuten tulisi ikinä lähdettyä. Oluttuopillisen tai parin jälkeen polholaiset onnistuivat ylipuhumaan minut ja kaksi VOOlaista toveriani mukaan matkalle: ”laatuseura” ja päiväretki Tsernobyliin olivat ratkaisevia argumentteja, joiden perään lyötiin kättä päälle. Parin viikon päästä sain tekstiviestin, jossa kerrottiin, että minulle oli sen enempää kyselemättä ostettu lennot Kiovaan. 

 Matkaa varten perustetussa WhatsApp -ryhmässä kuului erään anonyymin polholaisen suusta kommentti: “Matka ei oo ees alkanu ja VOOlaiset vituttaa jo nyt.” Lähdimme Kiovaan 25 matkalaisen voimin. Ensimmäinen päivä meni pitkälti paikalliseen kulttuuriin tutustuessa. Saimme nauttia kiovalaiseen ruokaan erikoistuneesta buffetista ja illalla jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen otti suunnakseen jalkapallostadionin, toinen Ukrainan kansallisoopperassa esitettävän baletin. Koska henkilökohtainen jalkapallotietämykseni rajoittuu siihen, että Mahti pelaa ensi vuonna Veikkausliigassa, päätin lähteä balettiin. Maksoimme lipuista vain kymmenisen euroa, ja esitys sekä itse kansallisooppera olivat molemmat upeita. Illan kruunasi paikan päällä tarjottava kuohuva, ja neuvostoaikaiset oopperakiikarit ilahduttivat etenkin yhteiskuntahistorijoitsijoita ympärilläni. 

Matkan kohokohta oli ehdottomasti päiväretki Tsernobyliin, jonne retkikuntamme matkusti kahden paikallisen oppaan kanssa bussilla kuin ala-asteen luokkaretkeläiset konsanaan. Kierrokseen kuului muun muuassa pysähdys Dugalla, salaisella neuvostoaikaisella tutkajärjestelmällä. Pysähdyimme myös katastrofin keskuksessa: Tsernobylin ydinvoimalan sarkofagilla ympäröidyn neljännen reaktorin luona. Lounasta saimme nauttia ydinvoimalan ruokalassa. 

Päivän päätti kierros ympäri aavekaupunki Prypjatia, jossa neuvostoaikaiset rakennukset seisoivat edelleen paikoillaan luonnon armoilla, ja jossa aika tuntui pysähtyneen. Entinen jalkapallokenttä oli kasvanut täyteen metsää, ainoastaan edelleen pystyssä oleva katsomo paljasti sen aiemman olemuksen. Paikallisesta koulusta löytyi huone täynnä lapsille tarkoitettuja happinaamareita, joiden oppaamme kertoi olevan täysin ydinkatastrofiin liittymättömiä — joku on ilmeisesti kokenut ydinsodan pelossa kouluun hankittujen naamareiden levittelemisen ympäriinsä hauskaksi yksityiskohdaksi turisteja varten, sillä maskeja roikkui myös puiden oksista. Alueelle spray-maalatut Pikachut viittaavat ehkä Pokémon Go -villitykseen. Koko eristysalue vilisi koiria, ja kolmen lähestyessä seuruettamme kysyi eräs polholaisista  “Voidaanko jättää VOOlaiset tänne ja ottaa nää mukaan?”. 

Pääsimme käymään myös aavekaupungin huvipuistossa, joka ei koskaan ehtinyt näkemään avajaispäiväänsä. Oppaamme työnsi eleettömästi hylätyn karusellin pyörimään: hän selvästi tiesi, mitä yleisö kierrokselta odottaa. Synkästä turismista ja sen eettisyydestä voisikin kirjoittaa ihan erillisen jutun. Kokonaisuudessaan päivä oli pysäyttävä. Vierailu Tsernobylissä konkretisoi katastrofia aivan eri tavoin kuin historian oppitunneilla kuullut selostukset koskaan voivat. Ihminen kykenee moniin uskomattomiin asioihin, ja kantaa juuri siksi suurta vastuuta ympäristöstään. 

Monen valtsikalaisen unelma on työllistyä valtiolle, ja mikäpä olisikaan valtsikalaisempaa kuin ekskursio paikalliseen suurlähetystöön. Kiovan Suomen suurlähetystössä saimme kuulla Suomen ja Ukrainan välisistä suhteista sekä Ukrainan sisäpolitiikasta. Kuulimme tietysti myös tarinoita diplomaattien urapoluista. Yhteiskuntana Ukraina on kovin erilainen kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tutkittavaa ja tarkasteltavaa riittää, oli kiinnostuksen kohde sitten Neuvostoliiton historia, Ukrainan ja Venäjän väliset ulkosuhteet tai se, miten eriarvoista kohtelu on sukupuolen ja ulkonäön perusteella. Erästä ystävääni lainatakseni, Itä-Euroopassa vaginasta on hyötyä ilmeisesti lähinnä baareissa. 

 Paikallinen hintataso oli meille suomalaiseen tottuneille iloinen yllätys — kalliimman oloinen, ukrainalaisen ruokaan erikoistunut illallisravintola vastasi hinnoittelultaan suomalaista lounasravintolaa. Matkan viimeisenä iltana gin tonicista ja tequilashotista yhteensä sai maksaa vähemmän kuin useimmissa suomalaisissa baareissa jälkimmäisestä.  Baaritiskillä visaa heiluteltiin iloisesti, mutta on myös syytä pohtia, mistä matala hintataso kertoo. Kiovan kaduilla näkyi upeiden historiallisten monumenttien lisäksi myös paljon ränsistyneitä rakennuksia ja köyhyyttä. Elintaso Ukrainassa on matala, eikä yhteiskunta pidä köyhimmistään huolta läheskään yhtä hyvin kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Turistina helpointa olisi kulkea ympäriinsä laput silmillä, ja hämmästellä sen kummempia ajattelematta sitä, kuinka Uber-ajelusta tarvitsee maksaa vain muutama hassu euro. Mutta mitäpä valtsikalainen itselleen voi. Suomenkin mallissa olisi paljon parantamisen varaa, mutta ulkomailta palattuaan osaa arvostaa myös sitä, miten hyvin monet asiat meillä ovat. 

 Me VOOlaiset osallistuimme matkalle hieman ulkopuolisina, mutta onneksi meidät otettiin avosylin vastaan. Matkalle oli eksynyt myös yksi sosiaalitieteilijä, joten emme olleet ainoita vieraita. Siitä huolimatta, että vain Tsernobylin päiväretki ja vierailu suurlähetystöön olivat virallisesti yhteistä ohjelmaa, vietimme matkalla paljon aikaa suuremmissa porukoissa. Kiovaa muistellessa nousee hymy väkisinkin huulille, kokemuksena matka oli uskomaton. Erityisen paljon ilahdutti, että pääsin pois mukavuusalueeltani hyvässä VOOlaisessa (ja toki myös yhisläisessä) seurassa. Siksipä haluankin suositella juttuani lukeville VOOlaisille ja VOOn mielisille, että älkää yhtään epäröikö tunkeutua mukaan muiden valtsikan järjestöjen matkoille — teille saatetaan väittää aluksi muuta, mutta totuus on, että kaikki rakastavat VOOlaisia syvällä sisimmässään. 

Teksti ja kuvat: Anni Kekäläinen