Odotin keikkaa varautuneesti, sillä en ollut aivan varma, onko Paavoharjun omintakeinen äänimaailma mahdollista toteuttaa livenä. Kiitos G-livelabin äänentoiston ja akustiikan, kappaleet kuulostivat hetkittäin paremmilta kuin koskaan. Sitäkin paremmin ne sopivat seuraavan päivän mustan torstain katukuvaan: Kävelin kotikadullani ja näin kymmenittäin ihmisiä kantamassa vessapaperirullia mukanaan. Korvissa soinut Kevätrumpu sai tilanteen tuntumaan surrealistiselta.

Monipuolinen ja intiimi kahden setin kokonaisuus ylitti kaikki odotukseni ja oli suorastaan euforinen kokemus. Äänimaisemat porautuivat syvälle tajuntaani ja saivat kerta toisensa jälkeen ihokarvani pystyyn. Keikka oli paitsi tunnelmaltaan ainutlaatuinen, myös musiikillisesti laadukas. Etenkin Jenni Koivistoinen säväytti äänenkäytöllään.

Ensimmäinen setti oli minimalistisempi ja karsitumpi. Valo tihkuu kaiken läpi ja Musta katu toimivat hyvin, mutta edukseen erottui myös Italialaisella laivalla, jossa Joose Keskitalon ilmaisu oli rosoisen herkkää. Kappaleen hetkellisesti keskeyttänyt toteamus ”Saisko tähän muuten vähän valoja että näkis lukea sanoja” ei häirinnyt kokonaisuutta vaan pikemminkin teki kappaleesta hellyttävämmän. Keskitalo teki vaikutuksen olemuksellaan, huuliharpunkäsittelytaidollaan ja tunnistettavalla lauluäänellään. Viimeksi olen yhtä kaunista huuliharppua kuullut Bob Dylanin huulilta.

Jälkimmäisessä setissä volyymitasot kasvoivat ja kappaleiden sovitukset olivat aiempaa suurieleisempiä. Ensimmäisen puoliajan varovaisuus muuttui irrotteluksi ja äänimaisema monipuolistui. Yleisö joko tuijotti lavalle haltioituneena tai kuunteli musiikkia keskittyneesti silmät kiinni. Osa purskahteli itkuun. Keikan jälkeen soraäänet olivat luokkaa ”keikka olisi saanut kestää vieläkin kauemmin” tai ”aplodit kappaleiden välissä häiritsivät transsin saavuttamista”. Onnistunut keikka siis.

Paavoharjun musiikkia voi kuvailla monella tavalla, mutta yksikään kuvailu ei täysin tee oikeutta yhtyeen tyylille. En ole törmännyt mihinkään vastaavaan Suomessa. Keskiviikon keikalla se kuulosti kuusimetsän ja hajoamisen partaalla olevan tietokoneen yhteentörmäykseltä. Musiikkia on luonnehdittu metsäfolkiksi, mutta siinä on ajoittain ripaus myös ambientia, discoa, lo-fi:ta sekä tietokonepelimusiikkia.

Koko kevään kestänyt elävän musiikin puute sai konsertin arvon nousemaan entisestään. Paavoharju tarjoaa täydellisen ääniraidan niin neljän kuukauden mittaiselle marraskuulle kuin koronan turmelemalle keväällekin.

Teksti ja kuvat: Aaro Taina