Ilmastonmuutoksen haaste on siinä, että koko nykyinen yhteiskuntajärjestelmä on rakentunut fossiilisten polttoaiden varaan. Kaya -hajotelma kuvaa sen koruttomasti:

päästöt = väestön määrä × BKT / capita ×  kWh / BKT ×  CO2  / kWH 

Väestön määrän kasvu on käytännössä jo alarajan suhteen globaalin väestön ikärakenteen takia lukittu vakio. BKT per capita 1 on luku, jonka kasvun varaan on laskettu paljon: yhteiskuntien ja kansainvälisen järjestyksen vakaus pitkälti lepää talouskasvun varassa. 

Nykytilanteessa positiivista on, että kWh per BKT 2 on laskenut tasaiseen tahtiin, samoin kuin CO2  per kWh 3. Se ei silti riitä. Päästöjen kasvua aiheuttavat muuttujat ovat toistaiseksi kasvaneet nopeammin. Päästöjen huippu tullaan näkemään todennäköisesti seuraavan vuosikymmenen aikana, mutta kumulatiiviset päästöt – se olennainen muuttuja, joka vaikuttaa säteilypakotteeseen ja ilmaston lämpenemiseen – tulevat jatkamaan kasvuaan. Pähkinänkuoressa tilanne on “liian myöhään, liian hitaasti”. Ilmastopolitiikan penkkiurheilijana keskustelua seuratessani en ole voinut välttyä huomaamasta, että sitä käydään usein tiettyjen ja toistuvien kehysten läpi. 

Nationalismi tarjoaa omanlaisensa utopian ja reunaehdon ilmastopolitiikalle. Populististen puolueiden nationalistiset vaatimukset ovat viime vuosina voimistuneet yhä äänekkäämmiksi: rajat kiinni maahanmuuttajille kehitysmaista, älkäämme tehkö mitään sellaista mistä on meille haittaa tai mikä heikentää asemaamme kansainvälisessä kilpailussa. Toisaalta nationalistinen ajattelu voi tarjota myös positiivisia tulokulmia. Sen kehyksessä voidaan pyrkiä sellaisiin toimiin, jotka ovat skaalattavissa muualle ja voisivat menestyä vientituotteina. 

Teknologiaoptimismi on suosittu näkökulma muun muassa sijoittaja- ja, teknologiapiireissä. Piirilevyjen, internetin, älypuhelinten ja sosiaalisen median kautta olemme nähneet miten teknologinen disruptio voi mullistaa maailma. Kenties se voisi ratkaista myös ilmastonmuutoksen? Tarjolla on monenlaisia ehdotuksia. Pelastava hopealuotiteknologia on yksille aurinkovoima, toisille ydinvoima, kolmansille hiilidioksidin talteenotto. On tietysti sangen selvää, että ilman teknologiaa ei ilmastonmuutosta ratkaista. Emme voi palata takaisin luontoon, eikä teknologinen murros tapahdu tyhjiössä. Esimerkiksi markkinoiden sääntely, julkinen mielipide ja kansainvälinen politiikka vaikuttavat merkittävästi teknologisten murrosten toteutumismahdollisuuksiin. 

Degrowth on koulukunta ja liike, joka kyseenalaistaa ajatuksen talouskasvun välttämättömyydestä ja hyvyydestä. Degrowth-liikkeessä korostetaan, että talouskasvu ei välttämättä enää merkittävästi lisää hyvinvointia kehittyneissä maissa, vaan jopa päinvastoin. Samalla luonnon kantokyvyn rajat ovat jo ylittyneet. Se myös kannattaa tulonjaon tasaamista kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä. Kirjaimellisesti otettuna degrowth loogisesti vähentäisi päästöjä: kun BKT per capita laskee, laskevat päästötkin.

Historiallisesti Neuvostoliiton romahtaminen on ollut päästövähennysten suhteen menestystarina, vuoden 1973 öljykriisi pitää toista sijaa. Yhteiskuntien romahduttamista tai energiakriisejä tuskin silti kannattaa lisätä päästöjen vähennysstrategiaan. Toisaalta degrowth-ajattelu sisältää paljon hyviäkin ideoita; ilmastonmuutoksen torjumisen onnistumisen kannalta sosiaalinen oikeudenmukaisuus on avainasemassa. Joka tapauksessa varmaa on, että kirjaimellistakin degrowthia tarvitaan – ainakin fossiiliteollisuudessa.

Markkinaoptimismissa uskotaan, että markkinat voivat ratkaista ilmastonmuutoksen, mikäli ulkoishaitat hinnoitellaan oikein. Taloustieteessä vallitseva konsensus onkin, että kustannustehokkain tapa torjua ilmastonmuutosta on laittaa hinta päästöille, vaikkapa hiiliveron tai päästökaupan muodossa. Toisaalta esimerkiksi italialais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä Mariana Mazzucato ja Suomessa tietokirjailija ja tutkija Janne M. Korhonen ovat puhuneet voimakkaasti siitä, että tosiasiassa markkinamekanismit eivät yksin toimi riittävän nopeasti. Sen sijaan niiden lisäksi tulisi hyödyntää valtion strategista painostusta. Tällä tavoin tuotantorakenteen uudistaminen kohti nollapäästöistä olisi mahdollista toteuttaa hyvinkin nopeasti – esimerkkinä on käytetty muun muassa Yhdysvaltojen mobilisaatiota toisessa maailmansodassa. 

Uusliberaalin teknokraattisen kapitalismin synnyttämän vaihtoehdottomuuden aika näyttäisi siis olevan ohi. Ilmastonmuutoksen torjunta ja siihen sopeutuminen haastavat yhteiskuntia fundamentaalisella tasolla, niin päätöksenteon kuin tuotantojärjestelmän osalta. Tulevaisuusvisioista kamppailevat niin survivalistinen nationalismi, radikaalin pragmaattinen ekomodernismi ja yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä ekososialismikin (degrowthilla tai ilman).

Utopiavisiot voivat olla hyvinkin ristiriitaisia keskenään. Tarvitaan politiikkaa, jotta voidaan löytää toimivia ratkaisuja. Pelkkään tieteeseen emme voi vedota, sillä tieteenalojenkin sisällä on erilaisia koulukuntia, jotka päätyvät hyvin erilaisin oletuksin ja menetelmin, hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Lisäksi arvoissa on fundamentaalisia eroja. Olennainen kysymys onkin: minkälaiset tulevaisuudet ylipäätään ovat tavoiteltavia? Parhaan mahdollisen lopputuloksen löytämiseksi erilaisia karttoja on aseteltava päällekkäin ja soviteltava yhteen.

1. Bruttokansantuote henkilöä kohti 
2. Energiaintensiteetti, eli energian kokonaiskulutus kansantaloude arvonlisäystä kohti
3. Hiili- intensiteetti, sähköntuotannossa tuotettujen hiilidioksidipäästöjen määrä tuotettua kilowattituntia kohti

Teksti: Viljami Virolainen

Kirjoittaja on Suomen Ekomodernistien rivijäsen, opiskelee Aalto-yliopistossa informaatioverkostojen koulutusohjelmassa ja käyttää aivan liian paljon aikaa Twitterissä.