Kulttuurivinkit

Miki Liukkonen – Lapset auringon alla

Miki Liukkosen Lapset auringon alla jää usein kirjailijan tuotannosta keskusteltaessa hänen myöhempien kirjojensa varjoon. Ja se on täysin ymmärrettävää. Liukkosen esikoisromaani Lapset auringon alla ei O:n tapaan säväytä maksimalismillaan tai Hiljaisuuden mestarin tapaan sekoita kaoottisuudellaan. Lapset auringon alla on perinteisempi kirja verrattuna kahteen edellä mainittuun romaaniin. Kirja ei voittanut Finlandia-palkintoa, kuten Liukkonen aikoinaan uhosi, mutta ehdokkuus olisi ollut kirjalle täysin paikallaan.

Kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa seurataan Jonas Aueria hänen upotessaan entistä syvemmälle keltaisen värin pyörteisiin. Hän vierailee keltaisen värin seminaarissa ja kuulee uuszeniläisistä, keltaista väriä palvovasta lahkosta. Toisessa osassa hänen poikansa, Henry, lennätetään Los Angelesiin opiskelemaan jazz-kitaraa. Kuten saattaa arvata, myös Henryn tiet vievät kohti keltaista väriä.

Liukkosen teksti on absurdia, hauskaa ja rönsyilevää, mutta toisinaan aavistuksen kömpelöä. Kielikuvat ovat assosiaatioiltaan joko huvittavan oivaltavia tai hivenen kiusallisia. Joskus teksti kantaa itseään, joskus se kompastelee omaan nokkeluuteensa. Kirja on haastava, vaikka se ei olekaan yhtä kunnianhimoinen kuin Liukkosen muut romaanit.

Lapset auringon alla loistaa ensimmäisellä puoliskolla. Hahmot ovat kiinnostavia, ja kerronta on satunnaisista hutilyönneistä huolimatta lennokasta ja älykästä. Toisella puoliskolla kirja muuttuu yksiuloitteisemmaksi, eivätkä hahmot tai kerronta jaksa enää pitää mielenkiintoa samalla tavalla yllä. Se on harmi, sillä jos kirja olisi säilyttänyt pontensa loppuun asti, olisi se likimain viiden tähden teos.

100 gecs – 1000 gecs

1000 gecs on oivallinen näyte siitä, mihin viime vuosikymmenen elektronisen ja popin zeitgeist on viemässä meitä 2020-luvulla. 1000 gecs on post-ironista pc music -poppia, joka rikkoo aggressiivisesti genrerajoja ja repii pop-musiikin käsitettä uusiin suuntiin.

PC Music on 2010-luvun alkupuolella Lontoossa perustettu levy-yhtiö. Yhtiö muovautui myöhemmin kollektiiviksi ja sittemmin ilmiöksi kokeellisen pop-musiikin kentällä. Genrenä pc music yhdistelee räikeää purkkapoppia, kokeellisia elementtejä sekä feminiiniä lauluestetiikkaa. 100 gecs ei levyllään uudista pc musicia, mutta on kuitenkin viimeisen kymmenkunta vuotta vaikuttaneen ilmiön kunniakas ja tietyllä tavalla luonnollinen lopputulema.

1000 gecs on hämmentävä kokonaisuus. Se on pikkuoravaestetiikalla leikittelevää tärykalvoja muiluttavaa noisea, mutta samalla äärimmäisen koukuttavaa poppia. Välillä tuntuu, että yhtye parodioi koko pop-genreä, mutta sitä useammin vahvistuu ajatus siitä, että päinvastoin.

On hauska leikitellä ajatuksella, että pc musicin ja 1000 gecsin kaltainen musiikki löisi suuremmin läpi. Olisiko kyseisestä tyylistä yleiseksi suunnannäyttäjäksi vai jääkö se pienten piirien kokeelliseksi oikkuksi, joka ehtii kompastua omiin jalkoihinsa ennen kuin saavuttaa valtavirran?

Aki Kaurismäki – Calamari Union

Kalliossa eläminen on käynyt sietämättömäksi. On kurjaa, nälkä, bussien ilmanvaihdot eivät toimi ja kaupunginosassa on mäkiä enemmän kuin missään muualla maailmassa. Siispä viisitoista Frankia ja yksi Pekka päättävät suunnata Eiraan, mutta matka Kalliosta sinne on pitkä.

Mustavalkoinen, vuonna 1985 julkaistu Calamari Union on auteur-ohjaaja Aki Kaurismäen toinen kokopitkä elokuva. Kaurismäki kasasi näyttelijäkaartin pitkälti sen ajan muusikoista, mutta mukana on myös Kaurismäen myöhemmän tuotannon vakionäyttelijöitä. Elokuvaan tuo hurjasti tyylikkyyttä ja tunnelmaa se, että monet näyttelijät eivät ole aivan parhaimmasta päästä. Elokuvalliseksi ansioksi tätä ei voi kuitenkaan laskea, mutta kieli poskessa tehtyyn Calamari Unioniin se sopii. Vastapainoksi toki löytyy myös vakuuttavaa näyttelijäntyötä – erityisesti Matti Pellonpään esittämän Frank-hahmon monologi sillan juurella.

Vaikka Calamari Unionissa on muihin Kaurismäen elokuviin verrattuna oma tunnelmansa, ei siinä kuitenkaan ole sellaista imua, jota myöhemmissä “perinteisemmissä” elokuvissa on. Muuten se on tuttua Kaurismäkeä, aina käsittelemistään teemoista yleiskieliseen puhetyyliin. Myös Calamari Unionissa hahmot ovat vähäosaisia, laitapuolen kulkijoita. Sosioekonominen matka Eiraan ei käy helposti: Frankeilla ei ole rahaa, ja monet heistä kuolevat matkan aikana. Lopulta Frankeista ne onnekkaat, Eiraan selvinneet, huomaavat, että Eira ei ollut sitä, mitä he toivoivat.

Teksti: Iikka Arve

bookshelf-413705_1920

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s