Konfliktista

Uutta vuosikymmentä oli ehtinyt kulua kolme päivää, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump päätti surmata iranilaisen kenraalimajurin Qassem Suleimanin ja irakilaisen sotilasjohtajan Abu Mahdi al-Muhandiksen. Suleimani oli Iranin vallankumouskaartiin kuuluvien Quds-joukkojen komentaja, ja monen asiantuntijan mukaan Iranin toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö. Al-Muhandis oli puolestaan Irakin kansan mobilisointiyksiköiden (Al-Hashd Al-Sha’abi) tärkeä sotilasjohtaja. Quds-joukot ovat erikoistuneita Iranin ulkopuolella tapahtuvaan sotilaalliseen yhteistyöhön eri valtioiden ja liikkeiden kanssa, ja Muhandiksen joukot tekivät Suleimanin ja Quds-joukkojen kanssa tiivistä yhteistyötä.

Muhandiksella ja etenkin Suleimanilla oli tärkeä rooli Al-Qaidan ja Isisin vastaisessa taistelussa. Tästä johtuen Suleimani nautti erittäin suurta suosiota Iranissa. Trumpin kansainvälisen oikeuden vastaisella päätöksellä tulee olemaan valtavia seurauksia Iranin alueella. Tämän ymmärtämiseksi on syytä tarkastella tapahtumia historian valossa ja suhteutettuna Yhdysvaltain harjoittamaan imperialistiseen ulkopolitiikkaan.

Hieman taustaa

Vuonna 1951 iranilainen aristokraatti ja nationalisti Mohammad Mossadeq valittiin demokraattisesti maan pääministeriksi. Tuohon aikaan Iranissa vaikutti vain yksi, Iso Britannian hallitsema öljy-yhtiö. Kun Mossadeq päätti kansallistaa Iranin suuret öljyvarat, Iso-Britannia pyysi Yhdysvallat apuun. Vuonna 1953 Mossadeqista tuli länsimaisen vallankaappauksen uhri. Valtaan jäi Yhdysvaltain tukema šaahi Mohammad Reza Pahlavi, joka hallitsi diktaattorin ottein vuoteen 1979 asti. Tuolloin vuoden ajan jatkuneet laajamittaiset mielenosoitukset johtivat vallan vaihtumiseen. Tammikuussa 1979 vain 22-vuotias Ruhollah Khomeini nousi maan johtoon.

Šaahin diktatuurin aikana Iran oli ollut Yhdysvaltain lähin liittolainen alueella. Iranin otettua itsenäisemmän suunnan ulkopolitiikassaan siitä tuli automaattisesti Yhdysvaltain vihollinen. Vuosi vallankumouksen jälkeen alkoi Iranin ja Irakin
välinen sota. Yhdysvallat tuki Saddam Husseinin johtamaa Irakia sekä toimitti maalle kemiallisia aseita. Kahdeksan vuotta kestänyt brutaali sota kulminoitui siihen, kun Yhdysvaltain merivoimat ampui ohjuksin iranilaisen matkustajalentokoneen alas. Kaikki
290 matkustajaa, mukaan lukien 66 lasta, kuolivat.

Tätä tapahtumaa tuolloinen Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush kommentoi seuraavasti: “I will never apologize for the United States of America, ever. I don’t
care what the facts are.” Arviot Irakin–Iranin sodan kuolleiden määrästä vaihtelevat puolen miljoonan ja kahden miljoonan välillä. Menehtyneistä suurin osa oli iranilaisia.

Elokuussa 1990 Saddam Husseinin johtama Irak hyökkäsi Kuwaitiin. Tämän seurauksena Yhdysvallat katkaisi välinsä Irakiin ja Persianlahden sota sai alkunsa. 1990-luvulla Yhdysvaltojen asettamat tiukat sanktiot ja viikoittaiset ilmapommitukset johtivat lukuisten siviilien kuolemaan.

Kuvaava esimerkki Yhdysvaltain moraalittomasta ulkopolitiikasta löytyy vuodelta 1996, kun Yhdysvaltojen ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta kysyttiin “We have heard that a half million children have died. I mean, that’s more children than died in Hiroshima. And, you know, is the price worth it?” Madeleine Albright vastasi empimättä: “I think this is a very hard choice, but the price–we think the price is worth it.”

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvallat tarvitsi uuden pelotteen oikeuttaakseen valtavat puolustusbudjettinsa ja globaalin hegemonian ylläpitämisen. Näin syntyi niin kutsuttu “sota terrorismia vastaan”. Tässä kohtaa on syytä huomata, miten ideologisesti
latautunut terrorismin määritelmä oikeastaan on. Teko määritellään terrorismiksi silloin, kun “ne muut” toimivat termiin yhdistettävällä tavalla. “Meidän”, tarkoittaen länsimaisia toimijoita ja liittolaisia, menetellessä niin puhutaan sen sijaan ihmisoikeuksien puolesta taistelemisesta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvallat tarvitsi uuden pelotteen oikeuttaakseen valtavat puolustusbudjettinsa ja globaalin hegemonian ylläpitämisen. Näin syntyi niin kutsuttu “sota terrorismia vastaan”.

 

Jihadismin nousu

Syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001 kaksi lentokonetta iski World Trade Centerin torneihin New Yorkissa. Pian sen jälkeen Yhdysvallat päätti hyökätä Afganistaniin. Vielä tuolloin Iran ja Yhdysvallat tekivät yhteistyötä taistellessaan Al Qaidan joukkoja vastaan Afganistanissa – Iran Suleimanin johdolla. Yhteistyö loppui vuonna 2002 sen jälkeen, kun presidentti George W. Bush oli pitänyt kuuluisan “Axis of Evil” – puheen, jossa hän totesi Iranin olevan osa “pahuuden akselia”, eli siis terrorismia
tukeva valtio. Iranin tuomitseminen terrorismin tukemisesta tosin johtui sen haluttomuudesta alistua Yhdysvaltain hegemoniaan – Iranhan oli taistellut Yhdysvaltain rinnalla tätä niin kutsuttua terrorismia vastaan.

Vuotta myöhemmin Yhdysvallat aloitti toisen sodan Irakia vastaan väittäen valheellisesti, että Saddam Husseinilla olisi ydinaseita. Yhdysvaltain sotatoimien seurauksena sekä Afganistan että Irak olivat tuhoutuneet lähes totaalisesti. Osama Bin Ladenin alkuperäinen suunnitelma oli vetää Yhdysvallat sotaan ja siten heikentää suurvallan globaalia hegemoniaa. Hän onnistui suunnitelmansa ensimmäisessä
vaiheessa sikäli, että Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden tukema interventionismi ruokki jihadismin nousua alueella.

Yhdysvalloilla on myös ollut suora ja merkittävä rooli fundamentalististen liikkeiden tukemisessa. 1980-luvulla Yhdysvallat tuki Mujahidin taistelijoita Afganistanissa, minkä
seurauksena Al-Qaida ja myöhemmin Isis saivat alkunsa. Nämä organisaatiot ovat alusta alkaen olleet uhka Iranille, jonka kansalaisista suurin osa on shiia-muslimeita, kun taas Al-Qaidan ja Isisin kannattajat koostuvat pääosin sunneista.

Myös Yhdysvaltain alueelliset liittolaiset, kuten Saudi-Arabia, Turkki, Qatar ja Arabiemiraatit ovat usein syyllistyneet terrorismin ja terroristijärjestöjen tukemiseen, kun taas Iran on taistellut niitä vastaan. On siis tärkeää pyrkiä näkemään “terrorismi”-retoriikan lävitse, ja pohtia syvällisesti ongelmien taustalla olevia syitä.

Syyrian tapaus

Niin kutsuttu arabikevät sai alkunsa Tunisiasta vuonna 2011, ja levisi nopeasti ympäri Lähi-itää. Ihmiset nousivat autoritäärisiä hallituksia sekä diktatuureja vastaan ja vaativat laajamittaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Valitettavasti näitä legitiimejä  vaatimuksia alettiin käyttää aivan muihin tarkoituksiin. Monet länsimaat, Yhdysvallat etunenässä, näkivät epävakaassa tilanteessa mahdollisuuden nostaa lännelle myötämielisiä johtajia valtaan. Katastrofaalisista seurauksista saivat kärsiä ennen kaikkea Libya ja Syyria.

Syyriassa tämä doktriini johti monien ulkopuolisten valtioiden sekaantumiseen maan sisäpolitiikkaan sekä sotaan, jossa nämä valtiot toimivat eri puolia tukien. Yhdysvallat
aloitti salafi–jihadisti-joukkojen rahoittamisen, aseistamisen sekä kouluttamisen Basar al-Assadin hallituksen kaatamiseksi. Tuettuja joukkoja kutsuttiin maltillisiksi kapinallisiksi. Nimikettä käytti muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton, vaikka joukkojen todellinen olemus oli kaikkea muuta kuin maltillinen.

Vuonna 2012 tehdystä mielipidemittauksesta kävi ilmi, että 55 prosenttia syyrialaisista oli siirtynyt Assadin puolelle, koska vaihtoehtona oli fundamentalistinen salafi-jihadistien hallinto. Yhdysvallat kuitenkin jatkoi kapinallisten tukemista, vaikka presidentti Barack Obama kieltäytyikin lähettämästä suurta määrää yhdysvaltalaisia
joukkoja alueelle.

Länsimaiden antamaa tukea näille fundamentalistisille joukoille ei ole kriittisesti tarkasteltu valtamediassa. Joukkoja on suorastaan ylistetty esimerkillisinä taistelijoina Assadin hallintoa vastaan. Kuvaavaa onkin, että 82 prosenttia syyrialaisista oli brittiläisen ORB Internationalin mielipidetiedustelussa vuonna 2015 sitä mieltä, että Isis on ”Yhdysvaltain ja muiden ulkomaalaisten voimien tuote.”

Suleimanin johtamien Quds- joukkojen ja myöhemmin venäläisen ilmapommituksen
ansiosta Assadin hallitus pystyi taistelemaan Yhdysvaltain tukemaa
oppositiota vastaan onnistuneesti. Suleimanin Quds-joukot olivat myös avainroolissa taistelussa Isisiä vastaan Irakissa, missä ne tekivät usein yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Ilman Suleimanin joukkojen tukea Bagdadissa ja Damaskoksessa saattaisivat nyt liehua Isisin mustat liput. Vaikka Iranin ja Syyrian hallinnot ovat käyttäneet autoritäärisiä keinoja omia kansalaisiaan vastaan, nämä teot eivät ole verrattavissa Isisin tai Al-Qaidan hirmuhallintoon.

Ilman Suleimanin joukkojen tukea Bagdadissa ja Damaskoksessa saattaisivat nyt liehua Isisin mustat liput.

 

Ei ole siis ihme, että Suleimania pidettiin yleisesti Iranin suosituimpana julkisuuden henkilönä. Iran on myös hyvä esimerkki siitä, miten valtion sisä- ja ulkopolitiikka eivät aina välttämättä kulje käsi kädessä. Iranin sisäinen hallinto on autoritääristä, joskin melkein ihmisoikeusparatiisi verrattuna eräisiin Yhdysvaltainalueellisiin liittolaisiin kuten Saudi- Arabiaan, mutta sen ulkopolitiikka on hyvin harkittua, pragmaattista ja
suurelta osin rationaalista.

Ydinsopimus ja sanktiot

Vuonna 2015 Iran ja YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsenmaata (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Ranska ja Iso-Britannia,) sekä Saksa pääsivät yhteisymmärrykseen ja allekirjoittivat niin kutsutun Iranin ydinsopimuksen, jota virallisesti kutsutaan Joint Comprehensive Plan of Actioniksi.

Sopimuksen mukaan Iran rikastaa uraania vain 3,67 prosenttiin saakka seuraavien 15 vuoden aikana sillä ehdolla, että Yhdysvallat ja muut allekirjoittajamaat luopuvat taloudellisista sanktioista sitä kohtaan.

On myös syytä pitää mielessä, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen raporttien mukaan väitteet Iranin ydinohjelmasta eivät ole pitäneet paikkaansa ainakaan vuoden 2003 jälkeen. Iranin hengellinen johtaja ajatollah Ali Khamenei määritteli Fatwalla, eli jumalan lakiin viittaavalla kirjallisella lausumalla, että ydinaseiden hankkiminen,
kehittäminen ja käyttö ovat Islamin uskonnon vastaista. Iran kieltäytyi uskonnollisiin syihin vedoten myös kemiallisten aseiden valmistamisesta Irakin–Iranin sodan aikana siitäkin huolimatta, että Irak käytti niitä Irania vastaan.

Toukokuussa 2018 presidentti Donald Trump rikkoi ydinsopimusta ja määräsi uusia sanktioita Irania vastaan. Sopimuksen 36§:n mukaisesti Iranilla on oikeus jatkaa uraanin rikastamista, kunnes muut allekirjoittajamaat kunnioittavat velvoitteitaan. Trumpin määräämät sanktiot Irania kohtaan ovat olleet äärimmäisen tuhoisia, ja kaikkein eniten niistä ovat kärsineet tavalliset kansalaiset. Nämä sanktiot tulisikin ymmärtää sotatoimina, ja yksiselitteisesti tuomita ne sellaisina.

Näin ei ole aina toimittu, mikä kertoo paljon Yhdysvaltain asemasta globaalina suurvaltana. Tuomitsemisen puuttuminen osoittaa, miten suurvallan motiiveja harvemmin kyseenalaistetaan kunnolla. Voisimme hyvinkin kysyä itseltämme, millä tavoin maailma reagoisi, jos Iran määräisi sanktioita Yhdysvaltoja kohtaan. Ajatus on täysin absurdi ja paljastaa poliittiset kaksoisstandardit, jotka määrittävät ymmärrystämme maailmanpolitiikasta ylipäätään.

Lopuksi

Kun tulkitsemme ja tutkimme nykypäivän tapahtumia Lähi-idässä, on historian tuntemus tärkeää, jotta kuva todellisuudesta ei vääristyisi. Kieroutunutta kuvaa ruokkivat myös länsimaiset valtamediat. Niiden reportaasit tapahtumista usein jättävät huomiotta historiallisen kontekstin ja suosivat selityksiä, jotka edistävät Länsimaisten hallitusten intressejä alueella. Tämä kertoo hyvin huolestuttavasta kehityskulusta yhteiskunnassamme, jossa faktapohjainen analyysi ja historian tuntemus on toissijainen
prioriteetti. Kirjassaan Who Rules The World? Professori Noam Chomsky esittää seuraavanlaisen toteamuksen: “Historical amnesia is a dangerous phenomenon not only because it undermines moral and intellectual integrity but also because it lays the groundwork for crimes that still lie ahead.”

Poliittiset kaksoisstandardit ovat valitettavan usein sääntö eivätkä poikkeus Länsimaisessa valtamediassa. Miten maailma olisikaan reagoinut, jos Iran olisi surmannut Yhdysvaltain ulkoministerin Mike Pompeon diplomaattisella vierailulla Meksikossa! Uskaltaisin väittää, että reaktio olisi ollut radikaalisti erilainen kuin Suleimanin kohdalla. Mutta kun kyseessä on Yhdysvallat ja iranilaisen sotilasjohtajan
murha, herättää tapahtuma vain lievää kritiikkiä sen käsittelytavasta. Kaikki mitä Iran tapahtuman jälkeen tekee, nähdään epäoikeutettuna aggressiona. Chomsky kiteyttää erinomaisesti tämän länsimaisen mentaliteetin sanoen: “For the powerful, crimes are those that others commit.”

Teksti: Onni Ahvonen