Saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta. Päivä näkyi Helsingissä tavalla, jolla sen 2020-luvulla kuuluukin. Euroopan ainoan alkuperäiskansan kunniaksi järjestettiin lukuisia tapahtumia, Saamen lippu liehui valtionhallinnon lipputangoissa ja Suomen suurimmat mediat huomioivat päivän laajasti uutisoinnissaan. Kiinnostuksen lisääntyminen ei kuitenkaan välttämättä konkretisoidu saamelaisten oikeuksia kunnioittavaan päätöksentekoon, mistä kielii esimerkiksi perinteiset elinkeinot vaarantavan jäämeren radan valmistelu.

Päätin ottaa selvää siitä, miten saamelaiset itse mieltävät oikeuksiensa toteutumisen uuden vuosikymmenen alussa. Seurasin aihetta käsittelevää paneelikeskustelua Helsingin YK-nuorten ja kansallisarkiston järjestämässä tapahtumassa. Mukana keskustelemassa olivat saamelaisaktivisti Petra Laiti (Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra), Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Korpimäki ja saamelaisasioista vastaava virkamies Yrsa Nyman. Saamelaisvaikuttaja Janne Hirvasvuopio (Hirvas-Lassin Ailan Anteron Janne) moderoi paneelin.

Paneelikeskustelun kattoteemoiksi nousivat saamelaisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet. Myös perinteiset elinkeinot, kuten kalastus ja poronhoito, olivat esillä. Käsiksi päästiin erityisen hyvin siihen, millaisin keinoin saamelaisten kohtaamiin haasteisiin pystyttäisiin vastaamaan.

Saamen kielet eivät ole tasa-arvoisessa asemassa keskenään

Suomessa puhutaan kolmea eri saamen kieltä: koltansaamea, pohjoissaamea ja inarinsaamea. Näistä jokainen on määritelty uhanalaiseksi. Pohjoissaamea puhutaan Suomessa saamen kielistä eniten. Koltan- ja inarinsaamen kielet ovat erittäin uhanalaisia.

Panelisti Korpimäki on kolttasaamelainen. Hän kertoo koltansaamen tilanteen olevan vaikea, sillä kielensä menettäneitä on paljon. Lapset otetaan yhteisössä vastaan erityisellä kiitollisuudella, mutta kieleen kasvattamisessa on vaikeuksia, jos vanhempien on opiskeltava kieli ensin itse. On huoli siitä, voivatko lapset saada opetusta omalla kielellään.

Laiti on samaa mieltä koltansaamen tilanteesta, mutta esittää, että vaikka saamen kielet ovat uhanalaisia, on kielten näkyvyyden, resurssien ja koulutusmahdollisuuksien saroilla otettu positiivisia askelia eteenpäin. Kielten tasapuolinen esiintuominen vaatii kuitenkin saamelaisyhteisöltä itsetutkiskelua. Koko yhteisön asiaa on mahdollista ajaa niin, että samalla juhlistetaan moninaisuutta ja tehdään tilaa eri kielten omille asiantuntijoille.

Laiti miettii myös, miten saamelaisasioiden kasvaneesta näkyvyydestä voitaisiin saada pitkäaikainen trendi. Näkyvyys ei saisi jäädä liputukseen, vaan sen tulisi johtaa pysyviin muutoksiin.

Apua traumojen käsittelyyn

Paneelissa keskusteltiin totuus- ja sovintokomitean perustamisesta Suomen valtion ja saamelaisten välille. Mandaatin komitean perustamiselle ovat nyt antaneet kaikki mukana olevat osapuolet: Suomen saamelaiskäräjät, Suomen hallitus sekä kolttasaamelaisten kyläkokous. Sovintoprosessin tarkoituksena on tunnustaa syrjintä ja vääryydet, joita saamelaiset ovat Suomessa kohdanneet, sekä selvittää tapahtumien vaikutukset saamelaisten elämään nykypäivänä.

Korpimäki pitää hanketta tärkeänä, mutta korostaa terveys- ja mielenterveyspalveluden välttämättömyyttä komiteatyön oheen. Jokainen saamelainen sukupolvi nuorinta lukuunottamatta on traumatisoitunut, esimerkiksi kielen menetyksen takia. Tarvitaan auttavia käsipareja, joilta löytyy niin kieli- kuin ammattitaitoa.

Apua tarvitaan myös Laitin mielestä. Palveluiden tarjoamiseen liittyy kuitenkin vaikeuksia.Palvelun takaaminen tarvitulla kielellä on jo itsessään haastavaa, mutta kielitaitokaan ei välttämättä takaa kulttuurisensitiivisyyttä. Syyt, joista haasteet ja traumat kumpuavat, ovat saamelaisten tapauksessa uniikkeja.

Palveluiden suunnittelutyötä vaikeuttaa myös se, ettei saamelaisista ole juurikaan kerätty dataa. Tilastointi mielenterveysongelmista ja itsemurhista vahvistaisi käsitystä tarvittavasta avusta.

Maan- ja vedenkäyttöoikeudet eivät etene toivotusti

Maankäyttöoikeuksien tilanne huolettaa paneelikeskustelijoita. Laiti avaa niiden toteutumista: Muilla saroilla, kuten kielen ja kulttuurin edistämisessä ja tunnettuuden lisäämisessä, on tehty isoja edistysaskeleita. Alkaa näyttää kiusalliselta, ettei maankäyttöoikeuksiin puututa.

Laiti on tyytyväinen siihen, että jäämeren rata ei päätynyt hallitusohjelmaan. Radan rakentamisen uhka kuitenkin varjostaa saamelaisten elämää. Tilanteen etenemistä on vaikeaa seurata, kun radalle haetaan yksityistä rahoitusta. Laiti ei silti näe radan rakentamista vaihtoehtona. “Joillekin vain kestää kauemmin tajuta sen mahdottomuus”.

Korpimäki kommentoi uhkaa erityisesti koltansaamelaisten kannalta. ”Jäämeren rata olisi kulttuurille ja kielelle kuolinisku. Vaikka soraääniä kuuluu kiinasta ja lobbareilta, että eihän siellä lapissa ole yhtään mitään, niin erämaa on meidän vilja-aitta, porojen laidunmaa, meidän koti. Meiltä on jo kerran viety kaikki. Ei anneta kulttuuria kuolemalle”.

Saamelaisten oikeudet tulisi tunnustaa laissa

Vuonna 2017 Suomi ja Norja allekirjoittivat sopimuksen kalastuksesta Tenojoen vesistössä. Teno on yksi vanhimpia ja yhtenäisimmin säilyneitä saamelaisten kulttuurialueita. Sopimus rajasi muun muassa sitä, kenellä on lupa perinnekalastaa alueella.

Laiti koki sopimuksen vaikutukset henkilökohtaisesti. Hänen perheensä on alueelta kotoisin, mutta sopimuksen myötä elinkeinon oppimista ja harjoittamista rajoitettiin muilta paitsi alueen nykyisiltä asukkailta. Paikallisuuteen kytkeytyvät luvat asettavat alueelta pois muuttavat saamelaiset eriarvoiseen asemaan.

Asiaan tartuttiin perustamalla Ellos Deatnu! (Eläköön Teno!) -aktivistiliike. Kesällä 2017 liikkeessä mukana olleet saamelaisnuoret julistivat Tenon alueelle moratorion, jossa he kieltäytyivät sopimuksen noudattamisesta. Liikkeen keskeinen sanoma oli, että saamelaisten alueella noudatetaan saamelaisten tapaperinnettä: kalastuselinkeinon harjoittamiseen tarvitaan lupa alueen saamelaisilta.

Sopimukseen saatiin sittemmin jotain muutoksia, kun kalastusoikeutta laajennettiin koskemaan myös alueella elävien perheenjäseniä. Muutokset ovat Laitin mukaan kuitenkin lähinnä kosmeettisia. Keskeistä monimutkaisten sopimusten luomisen sijaan olisi saamelaisten oikeuksien tunnustaminen laissa. Saamelaisten perinteisiä oikeuksia ei voida tarkastella paikkakuntalähtöisesti, sillä saamelaiset elävät samoilla alueilla ei-saamelaisten kanssa.

Saamelaisten kohtaama vihapuhe on entistä näkyvämpää

Girjásin saamelaiskylä voitti tammikuussa maaoikeuskiistan Ruotsin valtiota vastaan. Ruotsin korkeimman oikeuden päätös antoi saamelaisille oikeuden määrätä alueen pienmetsästyksestä ja -kalastuksesta itsenäisesti. Reaktio historialliseen päätökseen ei kuitenkaan ollut vain positiivinen. Oikeustaistelun jälkeen saamelaisiin kohdistettiin paljon vihapuhetta.

Korpimäen on omista lähtökohdistaan vaikeaa ymmärtää loan ja hyökkäämisen määrää, jota Ruotsin puolen saamelaiset joutuivat kohtaamaan. Vihapuheeseen vastaaminen on vaikeaa, kun vihan edessä jää sanattomaksi ja voimattomaksi. ”On tärkeää puolustaa omiaan ja puhua hyvää, yritän tehdä niin kaikin voimin”.

Laiti ei koe saamelaisiin kohdistuvan vihapuheen lisääntyneen. Hänen mielestään puhe vain on nykyään näkyvämpää. Asenteet eivät ole uusia, ja moni vanhempikin saamelainen tuntee solvaukset. Hankaluus on siinä, että rasismia ja solvaavaa retoriikkaa käyttävät tahot löytävät vihalle uusia levittäjiä.

”Uskon, että äkkipikaiseen vihaan ja rasismiin vastaamiseen parhaita keinoja on perehtyä asioihin paremmin kuin he. Saamelaisaktivistien vastuulla ei ole korjata rasistien mielipiteitä. Teen mieluummin töitä siihen, että oikea tieto tulee valtaväestölle nopeammin.” Keskeistä Laitin mielestä on esimerkiksi se, miten virkavallan ja saamelaisten sekä muiden vähemmistöjen välille voidaan
rakentaa luottamusta.

Maiden väliset sopimukset alkuperäiskansojen oikeuksista eivät ole vedenpitäviä

YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169-sopimuksen rinnalle on tekeillä yhteispohjoismainen saamelaissopimus. Sopimuksen luonnokset ovat jo valmiita, mutta yksityiskohdista neuvotellaan vielä valtioiden välillä.

Oikeusministeriön virkamies Nyman avaa pohjoismaisen sopimuksen merkitystä. Sen on tarkoitus edistää yhteistyötä Suomen, Ruotsin ja Norjan alueella elävien saamelaisten välillä. Valtionrajojen vaikutukset halutaan minimoida niin, että saamelaiset voivat kehittää kulttuuriaan ja säilyttää sen mahdollisimman yhtenäisenä. Sopimuksen velvoittavuudesta kysyttäessä Nyman vastaa, että muodoltaan sopimus on valtioita yleisesti sitova asiakirja, jonka kirjaukset ovat ehkä jokseenkin yleisluontoisia. Sopimuksen avulla saamelaiset voisivat kuitenkin edellyttää valtioita toimimaan heidän oikeuksiensa takaamiseksi
Saamelaisten lisäksi alkuperäiskansojen tilanteesta puhuttiin myös globaalissa kontekstissa. Esimerkiksi Norja ja Brasilia ovat molemmat ratifioineet ILO 169-sopimuksen, mutta loukkaavat edelleen alueillaan asuvien vähemmistöjen oikeuksia.
Laitin mukaan Norjan ja Brasilian esimerkit eivät muuta sitä, että myös Suomen tulisi ratifioida sopimus. Ne osoittavat vain sen, että mikään yksittäinen sopimus ei voi aukotta onnistua turvaamaan alkuperäiskansojen oikeuksia. Kansainvälisen oikeuden prosessit ovat myös liian hitaita vastaamaan systemaattiseen sortoon. Voimakkaimman vastarinnan on nykytilassa tultava alkuperäiskansoilta itseltään. Jos sortoa ei tuoda kaikin voimin näkyviin, ei sitä välttämättä huomioida.

Unelma saamelaisesta arjesta

Perinteiden siirtäminen eteenpäin ja jatkuva saamelaisesta kulttuurista oppiminen ovat Laitin elämän tärkeimpiä asioita. Saamelaisuus on läsnä kaikessa, joten sen merkitystä on vaikeaa eritellä tarkemmin. Laiti haaveilee arjesta, jossa päivittäisten askareiden hoito onnistuisi saameksi. Ruokakaupassa asioiminen kokonaan omalla äidinkielellä on vielä toteutumaton unelma.

Korpimäki taas kertoo tietävänsä hyvin, miltä tuntuu sulautua valtaväestöön. Saamelaisuus hänessä on nostanut päätään vasta myöhemmin. Nyt elämä on saamelaista ja saamelaisuus merkitsee aivan kaikkea: ”Ilman sitä en olisi olemassa”.

 

Teksti: Saara Pylkkänen, kuvat: Akseli Mikkola