Tupla vai kuitti?

Suomi on erilaisia riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia käsittelevissä tilastoissa maailman kärkipäässä. Niihin lukeutuvat erilaiset päihdeongelmat, masennus ja esimerkiksi peliriippuvuus. Näistä viimeisin on ollut lähiaikoina vahvasti pinnalla, kun liki 32 000 suomalaista allekirjoitti kansalaisaloitteen pelikoneiden poistamiseksi päivittäistavarakaupoista. Ihmiset siis selvästi tiedostavat pelaamiseen liittyvät riskit ja epäkohdat, mikä on tietenkin positiivista, sillä pintaa syvemmältä tarkastellessa puhutaan valtavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Mikä sitten ajaa ihmisen pelaamaan, missä vaiheessa siitä tulee ongelma ja mitä asialle voidaan tehdä?

Olen itse erilaisten pelien, myös jokseenkin uhkapelien ystävä. Erityisesti pokeri kiehtoo minua: logiikan, keskittymisen ja todennäköisyyksien yhdistelmä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen ja jännittävän. Usein hyvänä nyrkkisääntönä pelaamiselle voidaan pitää sitä, ettei pelaa rahaa enempää, kuin pystyy häviämään. Kuitenkaan hyvin suuri osa uhkapelejä pelaavista ei pysy tässä periaatteessa. Hetken mielijohteesta ja suuren summan hävittyään on helppo uskotella itselleen, että “jos pelaan vielä vähän, saan tappioni varmasti takaisin”. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että useimmiten kuoppa vain syvenee entisestään, kun se on kerran kaivettu. Suosituimmat kasino- ja nettikasinopelit perustuvat siihen, että talo voittaa aina ja pelaaja pelaa todennäköisyyksiä vastaan. Jokaisella pelillä on aina tietty palautusprosentti, joka kuvaa sitä, kuinka useasti peli palauttaa siihen panostetun summan takaisin. Jokaisen pelin palautusprosentin ollessa alle 100%, todennäköisyydet eivät siis koskaan ole pelaajan, vaan kasinon puolella. Nämä palautusprosentit eivät ole salaisuus, vaan ne mainitaan myös jokaisen pelin tiedoissa. Mikä siis saa ihmisen pelaamaan, vaikka hän tiedostaa häviämisen olevan todennäköisempää kuin voittaminen?

Uhkapelaaminen ei ole uusi ilmiö, vaan se on ollut suosittua viihdettä ja bisnestä jo tuhansien vuosien ajan. Muun muassa vedonlyönti hevoskilpailuissa oli mieluisaa puuhaa heettiläisten kansojen keskuudessa jo 4000eaa. Nykyään, vedonlyöntiyhtiöiden ollessa miljardien arvoisia jättibisneksiä, puhutaan kuitenkin hieman eri mittakaavasta. Rahaa liikkuu uhkapelibisneksessä valtavia summia, ja sitä taotaan nimenomaan ihmisten riippuvuuden kustannuksella. Tähän liittyy yksi uhkapelaamisen suurimmista ongelmista: vedonlyöntiyhtiöiden ja kasinoiden taipumus pakoilla uhkapelaamiseen liittyvää eettistä vastuuta. Tällä hetkellä riittää, että vedonlyöntiyhtiö vain mainitsee sivuillaan sanat “gamble responsibly” kuitenkin täysin ilman oikeita konkreettisia toimia. Bisneksen kannattavuus takaa vedonlyöntiyhtiöille vakaan markkina-asema, mikä samalla vapauttaa yhtiöt asiakkaan edun toteutumisen huolehtimisen tarpeesta. Luvataan, että halutaan asiakkaalle vain parasta, mutta todellisuus vaikuttaa olevan tästä hyvin kaukana.

Peliriippuvuuden aiheuttamiin ongelmiin on kuitenkin havahduttu, esimerkiksi Ruotsissa lanseerattiin kesällä 2019 SpelPaus-niminen pelaamisen estopalvelu. SpelPaus toimii sillä periaatteella, että jokaisen Ruotsin lisenssin alla toimivan vedonlyöntiyhtiön on käytettävä henkilötunnistusjärjestelmää, jonka kautta estot itselleen asettanut voidaan tunnistaa ja näin ollen pelaaminen estää. Suomessa Veikkaus on ainoa valtion lisenssin alla toimiva vedonlyöntiyhtiö, mikä antaa sille monopoliaseman. Tätä monopoliasemaa perustellaan sillä, että rahapelaamisen sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja on tällöin helpompi kontrolloida. Tällöin voisi olettaa, että Suomessakin haluttaisiin ottaa käyttöön SpelPaus-estopalvelun kaltainen järjestelmä. Kuten muidenkin vedonlyöntiyhtiöiden, myös Veikkauksen pääasiallinen tulonlähde ovat peliriippuvaiset. Vaikka Veikkaus mainostaakin ohjaavansa rahapeleistä saatuja tuottoja avustuskohteisiin, kuten nuorten liikunnan lisäämisen tukemiseen, herää kysymys, ovatko ne vain yritys tehdä peliriippuvaisten rahastamiseen perustuvasta bisneksestä jollain tapaa eettisempää tai hyväksyttävämpää?

Kansalaisaloite pelikoneiden poistamiseksi ruokakaupoista on yksi esimerkki toimista, joihin Suomessa on peliongelmien ehkäisemiseksi ryhdytty. Jos pelikoneita olisi vain kasinoilla ja pelaamoissa, ei uhkapelaaminen olisi samalla tavalla läsnä kansalaisen päivittäisessä elämässä. Tällä saataisiin myös vähennettyä alaikäisten altistumista pelaamiselle, sillä ikärajojen valvominen olisi huomattavasti helpompaa. Vaikka kansalaisaloite ei saavuttanutkaan tarvittavaa määrää ääniä, siitä seurasi kuitenkin laajaa pelaamisen epäkohtia esiin nostavaa keskustelua. Koska peliriippuvuus kulkee usein käsi kädessä muiden mielenterveysongelmien, kuten masennuksen ja ahdistuksen kanssa, on avun saaminen jo varhaisessa vaiheessa tärkeää. Luottotietojen menettäminen, rahan puute ja niistä aiheutuva häpeä saattavat nostaa avunhankkimisen kynnyksen hyvin korkeaksi. Siksi peliriippuvuudesta tulisi puhua ääneen, ja sitä tulisi käsitellä yhteiskunnallisella tasolla sairautena itseaiheutetun ”pahan tavan” sijaan.

”When the fun stops, stop”

Jos kontrolli aluksi harmittomalta tuntuvaan hauskanpitoon saattaa hävitä nopeasti ja peliriippuvuuteen sairastuminen on todennäköisempää kuin voittaminen, eikö olisi helpompaa kieltää uhkapelien pelaaminen kokonaan? Uskon, että uhkapelaamisen lopettaminen on miltei mahdotonta, vaikka vedonlyöntiyhtiöt kiellettäisiin ja kasinot hävitettäisiin. Pelaamiseen mieltyneet löytäisivät joka tapauksessa uusia tapoja harrastaa uhkapelaamista. Ja vaikka vedonlyöntiyhtiöiden toimintaa onkin säädelty ja rajoitettu, löytyy aina porsaanreikiä, jonka kautta säädöksiä voidaan kiertää. Eikä uhkapelaamista mielestäni tulisikaan kokonaan kieltää, se voi olla hauska ja jännittävä harrastus. Joku käyttää viikonloppuna rahansa käymällä elokuvissa tai juhlimassa, kun taas toinen käyttää rahansa käymällä kasinolla ystäviensä pelaamassa muutaman kierroksen rulettia. Pointti onkin siinä, että pelaamisen tulisi olla juuri hauskaa ajanvietettä, eikä tapa yrittää tienata itselleen suuria summia rahaa, ammattilaistason pokeria lukuun ottamatta. Britannialaisen yhtiön, The Senet Groupin kampanjan slogan onkin “When the fun stops, stop”, mikä on mielestäni hyvin osuva. On tärkeää tunnistaa, milloin pelaaminen on huoletonta hauskanpitoa ja milloin siitä muodostuu pakonomainen tarve, toisin sanoen riippuvuus.

Suomi on uhkapelaamista käsittelevien tilastojen kärjessä, ja näin ollen myös peliriippuvaisten määrä on suuri. Ongelma on laaja, minkä vuoksi jokaisen tulee kantaa kortensa kekoon sen ehkäisemiseksi. Emme voi tehdä päätöksiä toistemme puolesta, mutta voimme kaikki yrittää pitää huolta lähipiristämme. Tämän vuoksi peliriippuvuuden tunnusmerkit on hyvä oppia tunnistamaan jo varhaisessa vaiheessa. Haluaisinkin kannustaa kaikkia ottamaan asian pikimmiten puheeksi, mikäli huomaa läheisensä käytöksessä tai esimerkiksi rahankäytössä vivahteita mahdollisesta peliriippuvuudesta. Pienillä teoilla, kuten kuuntelemalla, ymmärtämällä ja kannustamalla avun hankkimiseen voi olla jollekin suuri merkitys. Ongelmallisen tilanteesta tekee kuitenkin se, että peliriippuvainen on taitava pitämään yllä kulissia ja täten salaamaan ongelmansa. Tämä vuoksi siitä puhuminen ja avun tarjoamisen keinojen kehittäminen ovat ehdottoman tärkeitä. Riippuvuus on sairaus ja sellaisena sitä tulisi hoitaa.

Teksti: Lukas Laakso

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s