Ikkunasta nähtyä

”Äiti, kerroit katselleesi nuorena iltaisin ikkunasta Autotalon katolla pyörivää Mersun logoa? En oleaiemmin tullut ajatelleeksi, mutta miten isoisälläsi oli varaa siihen kämppään? Eikö huoneisto Pohjoisella Rautatiekadulla ole aika hintava? Entä mitä asunnolle kävi?”

”Taata oli agronomi. En tarkalleen muista hänen työnkuvaansa, mutta kysyn isoisältäsi. Keskusta-asunnot eivät olleet silloin nykyisissä hinnoissa. Taatan ja Mummin kuoltua asuin heidän kuolinpesässään jonkin aikaa.”

jeca2.1

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli vaikean tehtävän edessä. Neuvostoliitolle menetetyillä alueilla asui 420 000 ihmistä ja valtion tehtävänä oli löytää kotinsa menettäneille uudet asuinpaikat. Suuri osa siirtoväestä sijoitettiin maaseudulle. Maanhankintalain nojalla valtio pakkolunasti tavallisten suomalaisten maaomaisuutta, ja lunastetuille maa-alueille siirtoväki perusti pientiloja. Näitä tiloja kutsuttiin asutustiloiksi.

Sodassa menetettiin valtavia peltoalueita, ja uskottiin, että peltoa tarvitaan paljon lisää. Maatalous oli hevosvetoista, ja peltopinta-alasta huomattava osa meni hevosten ruokintaan. Asutustilojen avulla saatiin raivattua nopeasti lisää peltoa kansan ruokkimiseksi.

Pääosin karjalaisista koostuvan ihmismassan koko vastasi noin yhtätoista prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta. Millenniaalin korvaan kuulostaa uskomattomalta, että suomalaiset luovuttivat omaisuuttaan siirtoväen asuttamista varten. Ihmeelliseltä tässä valossa vaikuttaa myös nykypäivän huoli yhteiskunnan kantokyvystä, kun aikamme muuttoaallot eivät Suomessa ole läheskään samaa mittaluokkaa.

Outoa murretta puhuvien karjalaisten ilmaantuminen maalaismiljöisiin aiheutti lieveilmiönsä, mutta siirtoväkijärjestely tunnetaan kuitenkin historiankirjoissa menestystarinana.

”Aaro, kysyin isoisältäsi Taatan työstä. Olet varmaankin lukenut, että sodassa kotinsa menettäneitä karjalalaisia sijoitettiin ympäri Suomea. Suuri osa sai oman pientilan. Taata oli töissä maataloushallituksessa. Hän valvoi asutustilojen pellonraivauksia ja oli vastuussa pellonraivauskorvausten maksusta.”

 

Suomessa oli siirtoväkijärjestelyn myötä vielä 1960-luvulla valtava määrä pientiloja, jotka kävivät elinkeinorakenteen muutoksen myötä turhiksi. Hevonen korvaantui traktorilla, ja hevosten ruokkimiseen käytetty peltomaa vapautui muuhun käyttöön. Samanaikainen lannoitetekniikan kehittyminen johti siihen, että noin 20 prosenttia pelloista olikin turhia. Maatalouden ylituotannon takia pienviljelijöiden elämä vaikeutui.

Suomi oli suurten murrosten keskellä. Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat kohtalokkaita kehityskulkuja pientilallisille. Suurin osa pienviljelijöistä antoi periksi, osa pani vastaan. Pientilallisen tuska välittyy parhaiten taiteen keinoin. Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia on pysäyttävä kuvaus siitä, miten pontikkaa keittävä jäärä reagoi, kun yhteiskunta uhkaa viedä rakkaan ja ainoan elinkeinon. Niskasen tarina keskittyy yhden henkilön ympärille, mutta elokuvassa tiivistyy ajan laajempi kehityskulku. Teos paitsi valottaa ajan kuvaa niin osuvasti, etten koe tarvetta kuvailla miljöötä sen enempää, myös onnistuu kertomaan kaiken niin järisyttävästi, että saa stadilaisenkin tuntemaan myötätuntoa maaseutua kohtaan.

jeca1.1

 

Taata oli ylpeä työstään ja siitä, että siirtoväkijärjestely onnistui niin hienosti. Siksi hänelle oli raskasta se, miten työnkuva muuttui 1960-luvun lopulle tultaessa. Siinä missä Taata oli 1940-luvulla ollut osa menestystarinaa, nyt hänen tehtävänsä oli verrattavissa ”undo”-nappulan painamiseen. Psyykkisesti erityisen kova paikka oli, että peltoja, joita hän oli koko ikänsä raivannut, alettiin laittaa pakettiin juuri hänen eläkeikänsä kynnyksellä. Samalla hän näki lähietäisyydeltä elinkeinonsa menettäneiden ihmisten tuskan. Työn henkinen kuorma oli varmasti iso. Muistan hänet hahmona, joka ei juurikaan puhunut.”

”Mutta mitä asunnolle kävi?”

”Taatan kuoltua isoisäsi olisi halunnut lunastaa asunnon, mutta 1990-luvun lama pakotti perikunnan myymään 150 neliömetrin asunnon pilkkahintaan. Paraatipaikan kämppä meni kaupaksi vain 800 000 markalla.”

 

Ihminen asemoi itsensä maailmaan kotinsa kautta. Oleminen ajassa ja paikassa jäsentyy asunnon ympärille, ja usein elämän tärkeimmät muistot sijoittuvat sinne. Turvasatamasta luopuminen kouraisee syvältä. Keskusta-asunnon menettäminen lamalle on silti kaukana tragediasta.

Suomalainen on siitä onnekas, että menetti hän asuntonsa sodalle, rakennemuutokselle tai lamalle, yhteiskunta auttaa uudessa alussa. Kyse on aina ollut poliittisesta valinnasta. Seuraavaksi edessämme on päätös siitä, kuinka tosissaan Suomi ottaa tehtäväkseen nostaa jaloilleen uuden kotinsa menettäneiden joukon.

Tilanne Välimerellä, etenkin Kreikan Moria-pakolaisleirillä, on painajaismainen. Kreikan EU-maille suunnatut avunhuudot ovat kaikuneet kuuroille korville. Suomi ei ole yksin vastuussa ongelmien ratkaisemisesta, mutta EU-puheenjohtajakautemme aikana olisi ollut mahdollisuus näyttää mallia sekä edistää väliaikaista ratkaisua Välimerelle syntyneeseen paineeseen. Toimet menneen syksyn aikana jäivät heppoisiksi. Suomi vältteli vastuuta ja kieltäytyi auttamasta Moria-leirin tilannetta.

Sodan jälkeinen Suomi oli monella tapaa kehitysmaa ja onnistui silti auttamaan 420 000 siirtolaista jaloilleen. Jos emme nosta kotinsa menettäneitä jaloilleen nyt – perusteenamme kantokyky – se on tragedia.

 

 

Teksti: Aaro Taina

Kuvitus: Jessica Eerikas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s