Teksti: Iikka Arve

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ranskalaisen kirjailijan ja filosofianopettajan Muriel Barberyn hittiromaani Siilin eleganssi on sopivan kevytlukuinen teos muun muassa taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunnasta.

 

Kirjan toisena kertojana toimii kouluttamaton mutta itseoppinut kulttuurifanaatikko Renée Michel, jonka silmin kuvataan ovenvartijan elämää ranskalaisessa porvarilliskodissa. Jo kyseinen valta-asetelma toimii hedelmällisenä maaperänä yhteiskun- takritiikille, joka kanavoituu sekä Renéen että romaanin toisen kertojan,
12-vuotiaan Paloman kautta. Paloma on eliittiperheen lapsi, joka kokee olevansa niin älykäs ja tärkeä, että päättää tehdä itsemurhan 13-vuotissyntymäpäivänään. Lisätwistiä juoni saa bisnesmoguli Kakuro Ozun muuttaessa taloon. Ozu näkee varautuneen Renéen piikkien alta hänen todellisen luonteensa. Kaunista.

 

Kirjan rakenne osoittautuu pääosin toimivaksi: kaksoiskertojarakenne on mielenkiintoinen ratkaisu, mutta kertojat ovat ajatuksiltaan liian samankaltaisia. Samantyylisiä ajatuksia kerrotaan pitkälti samoista asioista kahdesta eri elämäntilanteesta, mikä osoittautuu hivenen kömpelöksi kokonaisuuden kannalta. Vaikka kirjan filosofiset, jopa esseemäiset katkelmat antavat paljon ja toimivat oivallisena syventymisenä henkilöiden mieliin, rikkovat ne silti kirjan sujuvuutta olemalla turhan irrallisia.

 

Vaikka kirja saattaa juoneltaan jäädä pinnalliseksi ja rakenteeltaan hieman epäonnistuneeksi, on Siilin eleganssi kaunis ja ajatuksia herättävä teos. Taiteen ja kulttuurin ystäville se tarjoaa paljon: kirja on täynnä viittauksia aina japanilaisesta art housesta Anna Kareninaan. Siilin eleganssi rakentuu kauniin ajatuksen taakse, mutta kirjana se ei yllä täysin onnistuneeksi.

 

Yves Tumor: Safe In The Hands of Love

Safe in the Hands of Love on yhdysvaltalaislähtöisen Yves Tumorin Warp Records -debyytti, jolla artisti selkeästi irtaantuu kokeelliseen elektroniseen ja ambientiin
nojaavasta aikaisemmasta tuotannostaan. Viime vuoden loppupuolella julkaistua levyä on kuvailtu muun muassa post-souliksi, ja se aaltoilee useiden eri genrejen, kuten elektronisen, popin ja rockin sisällä.

 

Yves Tumor ottaa levyllään rohkeasti vaikutteita eritoten Dean Bluntin ja Arcan tuotannosta, mutta onnistuneesti kuulostamatta liikaa niiden johdannaisilta. Levy on synkkä, toisinaan kakofoninen, mutta ennen kaikkea kaunis kokonaisuus. Safe In The Hands of Love tarjoaa synkkyytensä keskellä valopilkun kappaleella Noid, mutta myös sysää raskaisiin ja syviin vesiin kappaleessa Hope In Suffering. Levy käy loppupuolella
läpi lyhyen suvantovaiheen, mutta äänekäs ja kaoottinen Let The Lioness In You Flow Freely päättää levyn vakuuttavasti, jättäen kuulijan miltei hengästyneeksi.

 

Suomessa tänä vuonna kaksi kertaa keikkailleen Yves Tumorin esiintyminen on vailla vertaansa: mystinen, androgyyninen siluetti liikkuu lavalla silkinpehmeästi tuoden musiikkiin kokonaan uuden ulottuvuuden.

 

David Lynch: Rabbits

David Lynchin kauhu on nerokasta. Lynchillä on syvällinen ymmärrys siitä, mikä ihmisissä saa aikaan pelon tunteita, joita on vaikea rationalisoida. Lynch harvoin hyödyntää väkivaltaa, maagisia hahmoja tai muita perinteisiä kauhun keinoja. Lynchin kauhu syntyy surrealistisesta epätavallisuudesta. Rabbits-lyhytelokuvassa hahmot ovat ihmisen ja jäniksen risteymiä – jo tämä seikka synnyttää kauhua. Kun kaksi yhteenkuulumatonta asiaa yhdistetään, ihminen ei osaa kategorisoida syntynyttä mihinkään tuttuun ja turvalliseen lokeroon.

 

Rabbitsin dialogi on sekavaa. Repliikit eivät tue toisiaan, eivätkä hahmot tunnu keskustelevan toistensa kanssa lainkaan. Repliikkien uudelleenjärjestelyllä ne todennäköisesti muodostaisivat eheän kokonaisuuden, mutta sitä Lynch tuskin haluaisi tehtävän. Elokuvan pysähtyneisyys on henkeäsalpaavaa, ja pienetkin muutokset hahmojen liikkeissä tekevät katsojan olon entistä epämukavammaksi. Taustanauru on viimeinen naula arkkuun: se viimeistään sinetöi tunteen siitä, että elokuvassa ei ole kaikki osaset kohdallaan.

 

Rabbitsia on vaikea selittää auki. Se on todella subjektiivinen kokemus, sillä elokuva ei tarjoa työkaluja joilla selkeyttää sitä, mitä siinä tapahtuu. David Lynch pyrkii kaikin keinoin katsojan pään sisään, mutta sinne päästyään hän ei enää tee mitään. Hän antaa katsojan tehdä loput.