Maailma pienoiskoossa – Miten maailman epätasa-arvoisin maa epäonnistui kääntämään suuntaansa

Teksti ja kuvat: Yuri Birjulin

 

Meillä Suomessa ollaan huolestuneita eriarvoistumiskehityksestä, ja lisääntynyt monikulttuurisuus on yhä tärkeämpi teema. Etelä-Afrikka taas on valmiiksi maailman eriarvoisin valtio, jossa kulttuurien rinnakkaiselo on ollut erittäin vaikeaa. Nyt tilanne pitäisi korjata, mutta tähän asti siitä ei ole tullut mitään.

 

*Artikkelissa käytetty terminologia ei tarkoita, että kirjoittaja hyväksyy vanhan rotuerottelujärjestelmän jaon ihmisistä eri värisiin ja eriarvoisiin. Kirjoittaja noudattaa Etelä-Afrikassa edelleenkin käytössä olevaa tapaa kuvata eri ihmisryhmiä ja yhteiskuntaluokkia viitaten ihmisen etniseen taustan ja ihonväriin.

 

Etelä-Afrikka voisi olla paratiisi tropiikissa. Ei ihme, että Euroopasta asti tulleet uudisasukkaat halusivat asuttaa kuvankauniin Kapin niemimaan. Aurinkoinen ilmasto, kaksi valtamerta ja niitä reunustavat upeat Lohikäärmevuoret luovat ihanteelliset puitteet esimerkiksi pinotage-viinien maistelulle. Paratiisissa kulttuurit elävät sulassa sovussa: kaupungin markkinoilla näkyy afrikkalaisia värejä ja tuoksuu intialaisia tuoksuja, ja maatilaa reunustaa komea valkea hollantilaistalo.

 

afrikkakuvat 3

 

Jokin meni kuitenkin pieleen. Ihmiset eivät tulleetkaan keskenään toimeen. Historian saatossa paratiisin sijaan Etelä-Afrikkaan saatiin apartheid. Rotuerottelupolitiikka varmisti sen, että pieni valkoinen osa sai asua kuin Kaliforniassa, kun loput asuivat kuin Kongossa, eivätkä saaneet edes tulla toiselle puolelle aitaa ilman lupaa. Nelson Mandela sai erottelun loppumaan vuonna 1994, mutta vain poliittisella tasolla. Perintönä jäi ei mikä tahansa eriarvoisuus, vaan maailman jyrkin epätasa-arvo.
Laskeutuessani ensimmäisen kerran Johannesburgiin O.R. Tambon lentoasemalle ajoin 14 miljoonan asukkaan Gautengin metropoliprovinssin halki, ja silmiin pisti vahvasti länsimaalaisuus. Missään ei näkynyt monelle Afrikan kolkalle tyypillistä menoa ja meininkiä, tienvarsikaupustelua ja hallittua kaaosta. Metropolin loputtomalta tuntuvia omakotitalolähiöitä halkoivat kymmenkaistaiset kauppakeskuksilla reunustetut moottoritiet kuin Espoota konsanaan.

 

Oikeasti kyseessä on kuitenkin vain optinen harha. Apartheidin aikaan Etelä-Afrikka rakennettiin niin, että mustat afrikkalaiset ja heidän katastrofaaliset olonsa olivat poissa silmistä. Neljä viidesosaa maasta kuului pienelle valkoiselle vähemmistölle, kun mustat* siirrettiin asumaan kaupunkien reunamaille rakennettuihin townshipeihin. Maantieteellinen erottelu mahdollisti sen, että erivärisiin ja sähköaidan toisella
puolella oleviin ihmisiin ei vain tullut samaistuttua. Sen takia matkailijan vinkkelistä Etelä-Afrikassa näyttää niin länsimaalaiselta, ja hetkittäin voi melkein unohtaa, että tässä maassa on ongelmia.

 

Jos katsoo tilastoja, ongelmia ei pääsekään enää pakoon. Puolet nuorista on työttömänä ja maassa murhataan joka päivä yli 50 ihmistä, aivan kuin konfliktialueella. Paikallisten lohduttavat sanat muistuttavat siitä, kuinka vaikeaa on samaistua aidan toisella puolella eläviin: ”suurin osa väkivaltarikoksista tapahtuu kuitenkin siellä townshipeissa, tuttujen kesken”. Valkoisten taloissa on kuitenkin varmuuden vuoksi kahdeksanlankainen sähköaita, ja yöaikaan suositus on ajaa tyhjällä kadulla mieluummin punaisia päin autokaappausten välttämiseksi.

 

Kun poliittiset vapaudet eivät poista köyhyyttä

Miten tässä näin pääsi käymään? Eikö Etelä-Afrikasta pitänyt tulla sateenkaarivaltio, jossa apartheidin kaatumisen jälkeen eriarvoisuudesta oltaisiin päästy eroon? Miksi minun pitää katsella Johannesburgin keskustaa punaisen turistibussin yläkerrasta, enkä voi kävellä katuja pitkin rauhallisin mielin?

 

Meillä Suomessa on huolestuttu eriarvoistumiskehityksestä, mutta Etelä-Afrikassa eriarvoistuminen on kehittynyt äärimmilleen. Rotukysymyksistä on sentään päästy ainakin näennäisesti eteenpäin, vaikka jyrkät luokkaerot edelleen noudattavat hyvin paljon vanhaa rotujakoa. Maassa, jossa on 11 virallista kieliryhmää ja joka historiankirjoissa muistetaan englantilaisten ja hollantilaisten välisestä sodasta, on tietysti vaikeaa myös synnyttää mitään yhteistä kansallisidentiteettiä.

 

Mandelan suurimpana perintönä voi pitää sitä, että Etelä-Afrikasta todella tuli demokraattinen valtio vuoden 1994 jälkeen, eikä hän takertunut valtaan niin kuin esimerkiksi naapurimaa Zimbabwessa teki Robert Mugabe. Maassa on aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja vapaa media, jota luettaessa toistuvat esimerkiksi sanat corruption, disaster ja madness. Toisaalta Mandelan puolue ANC (African National Congress) hallitsee yhä, ratsastaen vapautuspuolueen mandaatillaan.

 

afrikkakuvat 8

 

ANC identifioituu voimakkaasti afrikkalaiseksi työväenpuolueeksi – joskin sen sisältä löytyy valtavasti eroja. Yleisenä arviona on, että ANC on viimeisen 25 vuoden aikana muuttunut umpikorruptoituneeksi valtakoneistoksi, joka ei ole kyennyt tekemään taloudelliselle epätasa-arvolle juuri mitään. Silti muutkaan puoluevaihtoehdot eivät toimi sen paremmin. Suurin oppositiopuolue DA (Democratic Alliance) on pysytellyt oikeistolaisena valkoisten puolueena, jolle ei Johannesburgin, Pretorian ja Kapkaupungin ulkopuolella kovin paljoa lämmetä. Lisäksi on vielä Julius Maleman äärivasemmistolaiseksi leimattu EFF (Economic Freedom Fighters), joka esimerkiksi ajaa viljelymaiden ja kaivosten takavarikoimista ilman korvauksia.

 

Nallekarkit eivät jakaudu tasan, kun apartheidin perintönä markkinat ovat hyvin
keskittyneitä suurten, valkoisten omistamien yritysten ympärille.

 

Maanomistuskysymys auttaakin ymmärtämään, miksi poliittiset vapaudet eivät vielä riitä Etelä-Afrikassa. Miten hyvinvointi voi jakautua tasaisemmin, jos vieläkin vuonna 2017 valkoiset (9 % väestöstä) omistavat 72 % kaikesta maasta? Toisaalta, miten maanomistus voisi jakautua reilummin ilman että maata pakkolunastettaisiin nykyisiltä omistajilta? Helppoja ratkaisuja ei ole. Samankaltaiset luvut koskevat kaikkea muuta yritystoimintaa. Nallekarkit eivät jakaudu tasan, kun apartheidin perintönä markkinat ovat hyvin keskittyneitä suurten, valkoisten omistamien yritysten ympärille. ANC on yrittänyt ratkaista tätä omalla BEE- ohjelmallaan (Black Economic Empowerment), jossa yrityksiä sertifioidaan sen mukaan, kuinka suuri osuus omistajuudesta on mustien käsissä. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, ettei ohjelmalla päästä niin sanotuista rodullisista silmälaseista eteenpäin, ja esimerkiksi ulkomaisten yritysten on vaikeaa tulla kilpailemaan Etelä-Afrikan markkinoille ilman sertifikaattia. Näitä ulkomaisia investointeja Etelä-Afrikka kovasti tarvitsisi, sillä maan taloudellinen tilanne on heikko ja työttömyysluvut valtavia.

 

Rikollisuuden ja väkivallan ikeessä

Johannesburgin keskusta näyttää New Yorkilta, mutta hylätyt pilvenpiirtäjät ja jatkuva vaaran tunnelma saa sen tuntumaan pikemminkin Gotham Cityltä. 1990-luvulla valkoiset käytännössä hylkäsivät keskustan ja rakensivat uuden Sandtoniin, pohjoisiin vehreisiin lähiöihin. Kauppakeskusten ja lasitornien lisäksi siellä ei tosin ole mitään kiinnostavaa. Keskustassa taas minulle kerrottiin, että minut ryöstetään, jos kuljen
kävellen mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Onneksi viime vuosina osa keskustan alueista on kokenut hiljattaista gentrifikaatiota: Mabonengin kortteleissa vilisee berliinimäisiä taidemarkkinoita, ja Braamfonteinin opiskelijakaupunginosasta on tullut yhä trendikkäämpi ja turvallisempi bailaamisenkeskittymä. Rikollisuuden suurta määrää voi ainakin osittainselittää työttömyyden ja valtavan elintasokuilun yhdistelmällä. Sen takia rikollisuus keskittyy erityisesti kaupunkeihin, missä rikkaat ja köyhät asuvat vierekkäin. Niin kauan, kun nuoret eivät pääse töihin, rikollisiin ratkaisuihin tarttuminen on monille ainoa ikävä vaihtoehto.

 

Maata riivaava väkivalta ei kuitenkaan liity pelkästään luokkaeroihin. Etelä-Afrikka on yksi maailman vaarallisimmista maista naisille, ja naisiin kohdistuvat väkivaltatilastot voisivat olla sota-alueelta. Syyskuussa 2019 Etelä-Afrikan hallitus julisti kansallisen kriisitilan naismurhien seurauksena.

 

Samassa kuussa myös toisenlainen väkivalta-aalto sai runsaasti huomiota: muukalaisvihamielisyys purkautui nigerialaisiin maahanmuuttajiin, joita murhattiin ja joiden kauppoja poltettiin kaupunkien keskustoissa. Tilanne saatiin rauhoittumaan, mutta pitkällä tähtäimellä väkivallan kierrettä tuskin saadaan helpotettua tuosta vain.

Oikealle ja vasemmalle samaan aikaan

Yksi helpotus olisi siis elintasokuilun kaventaminen. Palapelin ratkaiseminen on kuitenkin todella hankala yhtälö. Jotta luokkaeroja saataisiin kitkettyä, tarvittaisiin aktiivista sosiaalipolitiikkaa ja tiukempaa valtion sääntelyä. Samalla työttömyyden vähentämiseksi tarvittaisiin investointeja ulkomailta ja rajoituksista vapaata toimintaympäristöä yrityksille. Karkeasti sanottuna politiikkaa pitäisi vetää oikealle ja vasemmalle samaan aikaan. Lisäksi väkivaltaongelma pitäisi saada ratkaistua. Mikään ei kuitenkaan onnistu, sillä valtio ei korruption vuoksi kykene toimeenpanemaan päätöksiään.

 

Korruptio paheni presidentti Jacob Zuman 10-vuotisella kaudella vuosina 2009-18. Zuma vetosi työväenluokkaan karismaattisella populismillaan, mutta tällä hetkellä häntä syytetään niin kutsutusta valtiokaappauksesta, jonka taustalla olivat intialaiset Guptan liikemiesveljekset. Nykyistä presidentti Cyril Ramaphosaa pidetään kunnollisempana johtajana, mutta hänellekin vanhana ammattiliittomiehenä tulee olemaan vaikeaa saada maan kipeästi kaipaamia uudistuksia läpi. Korruptio ja viranomaisten heikko ammattitaito jumittavat kaikkea päätöksentekoa.

 

Vaikka poliittiset ja taloudelliset ongelmat ovat monen mielestä ajamassa Etelä-Afrikkaa
kohti turmiota, päällimmäisenä tunnelmana on täällä kuitenkin upea kulttuurien ja luonnon monimuotoisuus.

 

Monimuotoisuus rikkautena ja haasteena

Vaikka poliittiset ja taloudelliset ongelmat ovat monen mielestä ajamassa Etelä-Afrikkaa kohti turmiota, päällimmäisenä tunnelmana on täällä kuitenkin upea kulttuurien ja luonnon monimuotoisuus. Etelä-Afrikka on kuin maailma pienoiskoossa myös hyvässä: täältä löytyvät vuoret ja aavikot, savannit ja valtameri, ja kaikennäköiset ja -kieliset ihmiset pitävät sitä kotinaan. Ihmiset täällä ovat ystävällisiä ja yhteisöllisiä, ja kaikki
kantavat aidosti huolta maan tulevaisuudesta. Vaikka elämä täällä ei ole helppoa, voisin myös jäädä tänne nauttimaan paikallisten rakastamista lämpimien viikonloppuiltojen braai-grillailuista. Kaunis hetki oli marraskuun kultajuhla, kun maajoukkue Springboks voitti rugbyn maailmanmestaruuden. Rugby oli apartheidin aikaan tiukasti valkoisten laji, mutta näissä mestaruuskisoissa kultajuhliin sekoittui näkyvästi myös afrikkalaista tanssia, laulua ja rumpumusiikkia. Tiedämmehän me Suomessakin, kuinka Leijonat tai Huuhkajat saavat kansan taakseen.

 
Samalla Etelä-Afrikassa yhteistä kulttuuri-identiteettiä on vaikea löytää, ja monien on hankala istua omankaan kulttuurinsa ahtaisiin muotteihin. Esimerkiksi apartheidin taustalla olleiden afrikaanereiden (1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden hollantilaisten jälkeläisten) perinteisesti hyvin kalvinistinen ja konservatiivinen maailmankuva on monelle nuorelle liian ahdas ja nykypäivänäkin rasistinen. Apartheid on tahrannut afrikaans-kulttuurin maineen (ja sitä kautta työllistymismahdollisuudet) niin pahasti, että moni nuori valitsee lähdön ulkomaille. Lähteminen on helpompaa kuin historian kaikujen selvittäminen kotimaassa.

 
Jos taas Etelä-Afrikan luonto on kuin maailma pienoiskoossa, niin sen ongelmat eivät ole pientä kokoa nähneetkään. Ilmastonmuutos näkyy täällä voimakkaammin kuin mihin me olemme Suomessa saaneet tottua. Etelä-Afrikka on yksi maailman kuivimmista maista, ja odotettu sadekausi alkoi tänäkin vuonna puolitoista kuukautta myöhässä. Maassa on vesikriisi, ja pari vuotta sitten Kapkaupunki oli lähellä tilannetta, jossa vesi oli loppua hanoista kokonaan. Marraskuussa KwaZulu-Natalin provinssissa koettiin sääilmiö, jota ei aikaisemmin siellä seudulla ollut nähty: maaseudun taloja tuhosi valtava tornado.

 

afrikkakuvat 5

 

Tulevaisuuteen ubuntun voimin

Etelä-Afrikan haasteista voimme oppia myös Suomessa. Maa on äärimmäinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun kulttuurit ja yhteiskuntaluokat ovat niin eristyksissä toisistaan, että ihmisten on vaikea yhdistyä ajamaan kaikkien yhteistä asiaa. Etelä-Afrikan poliittinen järjestelmä noudattaa edelleen rotujakoa, ja valtapuolue ANC:n suosio perustuu yhä apartheidin aikaiseen vapautustaisteluun. Vapautustaistelun merkitystä ei saa väheksyä, mutta katseen pitäisi olla pikkuhiljaa edessäpäin historian sijaan.
Meillä Suomessakin voi nähdä kehitystä, jossa kaupunginosat jakautuvat yhä enemmän hyvä- ja huono-osaisiin, ja jossa rasismi ulkomaalaisia kohtaan on kasvussa. Sähköaitoja meillä ei sentään ole, mutta henkisiä muureja eri väestönryhmien välille syntyy valitettavasti yhä enemmän. Poteroihin kaivautuminen on huolestuttava kehitys, josta pitäisi aktiivisesti pyrkiä eroon.

 

Sen takia kaikista tärkein lääke sosiaalipolitiikan ohella on yksinkertainen: ihmisten tulisi kohdata toisiaan enemmän.

 

Apartheidin mellakoidentäytteisinä loppuaikoina valkoisia varusmiehiä lähetettiin ”rauhoittamaan tilannetta” slummeihin. Tarina kertoo, että monelle varusmiehelle se oli ensimmäinen kerta, kun he kävivät townshipissä ja näkivät mustan väestön kurjat olot. Epätasa-arvo ja apartheidin järjettömyys näyttäytyivät varusmiehille koko suuruudessaan, mikä vaikutti apartheid-järjestelmän suosion laskemiseen myös valkoisen väestön keskuudessa.

 

Sen takia kaikista tärkein lääke sosiaalipolitiikan ohella on yksinkertainen: ihmisten tulisi kohdata toisiaan enemmän. Ensimmäinen asia, joka Etelä-Afrikassa pitäisi tehdä, on varmistaa, että mustat, valkoiset ja kaikki muut olisivat aktiivisesti tekemisissä toistensa kanssa. Vasta sen jälkeen Etelä-Afrikka voi saada maareforminsa läpi ja taloutensa kuntoon.

 

Perinteinen afrikkalainen ubuntu-maailmankatsomuskin sen viisaasti kertoo: minä olen koska sinä olet. Ihmisyys on väistämättä kytköksissä muihin ihmisiin, joten tärkeintä on yhdistyminen yhteisen asian eteen.

 

Se onnistui jo Etelä-Afrikassa vuonna 1994, joten miksei se onnistuisi nyt?

 

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan maisteriopiskelija, joka vietti syksyn suurlähetystöharjoittelussa Pretoriassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s