Teksti: Eero Lipponen

Kuvat: Eino Taina

 

Sana politiikka juontaa juurensa kreikkalaista kaupunkivaltiota tarkoittavasta termistä polis. Politiikalle – polista koskeville asioille – rikkaimman ja monipuolisimman kuvauksen antiikissa antoi filosofi Aristoteles.

 

Teoksessa Politiikka Aristoteles kehittelee tiedettä, jonka ihanteellisena tavoitteena on tutkia hyvän elämän yhteisöllisiä ehtoja kaupunkivaltiossa. Tämä tiede on Aristoteleen ajattelussa likeisessä suhteessa etiikkaan, joka määrittelee sen elämänmuodon ja ne hyveet, joiden kantajaa voidaan kutsua onnelliseksi. Jos etiikka vastaa kysymykseen yksilön onnellisuuden ehdoista, politiikka tarkastelee samaa kysymystä valtion tasolla. Etiikan ja politiikan kietoutuneisuutta kuvaa Aristoteleen kuuluisa määritelmä ihmisestä poliittisena eläimenä (zoon politiko). Poliittisen eläimen moraalinen toimijuus ja sitä myöten onni on sidottu valtiollisessa yhteisössä elämiseen. Valtion muurien ja siten inhimillisen moraalin ulkopuolinen elämä herättää Aristoteleessa levottomuutta:
Se, joka ei kykene muodostamaan yhteisöä, tai se, jonka ei sitä itseriittoisuutensa takia tarvitse tehdä, ei ole kaupunkivaltion osa vaan ikään kuin villipeto tai jumala.

 

 

Jumalan ei itseriittoisuuttaan tarvitse muodostaa yhteisöä, ja ylivoimaisen hyvyytensä tähden hänen toimintaansa ei sovi arvioida inhimillisen moraalin kehikossa. Eläimet eivät taas voi olla moraalisia, sillä ne ovat vailla kieltä, hyvän ja pahan mittapuuta.

 

Valtio on Aristoteleelle yhteisö, joka on lähtökohtaisesti eettiseen päämäärään suuntautunut. Se on yhteisö hyvää elämää varten. Aristoteleen poliittisen ajattelun aukikeriminen onkin aloitettava hänen etiikkansa keskeisistä käsitteistä.

 

Onnellisuus, eudaimonia

Aristoteles esittää etiikkansa pääteoksessa, Nikomakhoksen etiikkassa, että onnellisuus (eudaimonia) on elämän päämäärä. Väitettään hän perustelee sillä, että onnellisuus on jotakin itsessään haluttavaa, jotakin, joka ei ole väline mihinkään muuhun päämäärään. Sitä vastoin kaikki muut pyrinnöt nautintojen tavoittelusta jalojen tekojen harjoittamiseen näyttäisivät toimivan välineinä onnellisuuteen. Onnellisuus on Aristoteleelle itseriittoista: se sisältää itsessään kaiken ihmiselämälle riittävän, eikä mikään muu hyvä voi lisätä sen hohdokkuutta.

 

Jos onnellisuus kerran on elämän päämäärä, niin mitä se tarkalleen ottaen on? Aristoteleen ajattelua ohjaa teleologinen essentialismi. Hänen mukaansa maailman substansseilla on omat olemuksensa, essentiat, joihin on sisään koodattuna substanssien päämäärät (telos). Esimerkiksi silmän olemus sisältää sen päämäärän, näkemisen. Silmän hyvyyttä voidaankin arvioida sen olemukseen vedoten: ”silmän hyveen johdosta näemme hyvin.” Ihmisen olemusta taas määrittää järki, joten hänen tehtävänään on kultivoida omaa luonnettaan ajattelukyvyn lähtökohdista käsin. Ihmisen hyvä elämä eli onnellisuus toteutuu sielun järjellisen osan mukaisena toimintana (praksis). Järjen vaatimuksista poikkeavan elämän Aristoteles tuomitsee onnettomaksi.

 

Teleologisesta essentialismista seuraa nykylukijassa hämmennystä herättävää eettistä ja poliittista ajattelua. Kun Aristoteles puhuu onnesta, kyseessä ei ole moderni henkilökohtainen onnellisuus, jota voisi tavoitella itselle parhaiten sopivia elämäntapoja ja -käytäntöjä kokeillen. Aristoteleen mukaan on olemassa yksi objektiivisesti rajattava hyvän elämän malli – ihmiselämä lajityypillisen järjen mukaan.

 

Aristoteles oli siinä oikeassa, että ympäri kellon työskentely on mahdotonta yhdistää aktiiviseen kansalaisuuteen.

 

Onnellisuuden määrittely järjen mukaisena toimintana (praksis) sulkee ulkopuolelleen erään nykyään luontevalta tuntuvan onnellisuuskäsityksen, käsityksen, jonka mukaan onnellisuus olisi ymmärrettävä psykologisena tilana tai tunteena. Lisäksi Aristoteleen onnellisuuden käsitettä hahmoteltaessa on otettava huomioon, että hän erottaa toisistaan tekemisen (poiesis) ja toiminnan (praksis). Tekemisessä valmistusprosessi voidaan irrottaa sen päämäärästä. Esimerkiksi käy vaikkapa ruuanlaitto, jonka tähtäimessä on nälkää tyydyttävä ruoka. Sen sijaan toiminnan kohdalla tällaista erottelua ei voida tehdä. Onnellisuus elämän päämääränä on hyvässä toiminnassa
aina läsnä.

 

Hyvä elämä ja hyve-etiikka

Hyvä elämä edellyttää sen mukaiseen toimintaan harjaannuttamista. Aristoteleen ihmisen sielu jakautuu rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Kasvatuksen silmämääränä on saattaa irrationaaliset halut ja tunteet järjen käsittämän hyvän elämän mallin kanssa sopusointuun. Tottumusten täytyy kovertaa halujen ja tunteiden virrat järjen uomiin. Tavoitteena on luonteen hyve, joka ylittää järjen ja tunteiden ristiriidan niin, että ihminen aina vilpittömästi iloitsee ja nauttii moraalisesti hyväksi tietämästään ja halveksuen karttaa kaikkea pahaksi tunnistamaansa. Hyveellinen tuntee puhdasta rohkeutta nähdessään toverinsa “sotatantereella alakynnessä”. Ystäviään hän kestitsee runsaskätisesti, sillä haluaa osoittaa jaloutta. Luonteen hyve on siis halujen ja tunteiden oikeanlaiseen suuntautumiseen perustuva toimintavalmius. Aristoteles nimeää yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, miehuullisuuden ja suurisieluisuuden.

 

 

Suurin osa ihmisistä ei Aristoteleen mukaan kuitenkaan ole hyveellisiä. Hän pitää heikkoluonteisuutta ihmisten enemmistölle tyypillisenä. Heikkoluonteisella on kyllä oikea käsitys hyvästä elämästä ja sen vaatimuksista, mutta ruumiillisten nautintojen houkutukset sokaisevat alati hänen eettisen näkökykynsä. Siinä missä hyveellisen halut ja tunteet ovat valjastettu järjen ohjaksiin, heikkoluonteisella ne haraavat järkeä vastaan. Kärjistetään: kun juhlien isäntänä toimiva hyveellinen jakaa ilomielin kakkua vierailleen, samassa asemassa heikkoluonteinen unohtaa hyveen vaatimuksen ja pakenee kulman taakse ahmimaan houkuttelevan herkun.

 

Valtion tehtävä

Valtiollinen yhteisö on Aristoteleen mukaan ”olemassa hyvää elämää varten”. Ja parhaassa valtiomuodossa kansalaiset elävät Nikomakhoksen etiikan luonteen hyveitä seuraten. Valtion eettistä tehtävää korostaen Aristoteles hyökkää niitä vastaan, jotka ymmärtävät valtion kapeasti oikeudellisilta loukkauksilta suojelevaksi, maanpuolustusta organisoivaksi ja kaupallisia suhteita sääteleväksi instituutioksi. ”Valtiota ei kuitenkaan perustettu pelkästään elämisen takia, vaan pikemminkin hyvän elämän.”

 

Aristoteelinen valtio säätelee kansalaisten yksityiselämää tavalla, joka on nykyajan liberaaleille demokratioille perin vieras. Tämän valtion laki asettuu ihmisten moraalisten valintojen, elämänmuotojen ja yhteisöllisten suhteiden ohjenuoraksi. Pedantin lainsäätäjän tehtävä nojaa vahvasti Aristoteleen pessimistiseen oletukseen heikkoluonteisuuden yleisyydestä. Koska heikkoluonteiset eivät itsenäisesti suuntaudu kohti hyvää elämää, on heitä laeilla ja rangaistuksilla taivutettava siihen:

Tarvitsemme siis lakeja tähänkin ja ylipäänsä kattamaan koko elämää, sillä useimmat ihmiset tottelevat pikemminkin pakkoa ja rangaistusta kuin argumenttia ja sitä, mikä on jaloa.

 

Näin ankaraa kontrollia Aristoteles tuskin hyveellisten ihannevaltioon vaatisi. Eihän täydellinen kansalainen tarvitse ohjausta. Luonteen hyveineen hän suunnistaa moitteettomasti moraalin maastossa.

 

Kansalaisuus ja sen ehdot

Keskeinen poliittista yhteisöä koskeva kysymys liittyy kansalaisuuteen. Koska Aristoteleen määritelmän mukaan kansalainen on valtiollisesta vallankäytöstä osallinen henkilö, saa kysymys muodon: keille vallankäyttö yhteisössä kuuluu? Hyvään elämään tähtäävässä yhteisössä valtaa käyttäviä kansalaisia ovat ne, joilla on edellytykset hyveeseen ja riittävästi aikaa poliittiseen vapauden harjoittamiseen.

 

Nämä kriteerit kääntyvät ankaraksi ulossulkemisen logiikaksi. Aristoteleen rasistiset ja sovinistiset ennakkoluulot ovat tunnettuja: Poitiikassa hän kehittelee psykologisia argumentteja oikeuttaakseen naisten poissaolon politiikan kentiltä ja osoittelee syitä, miksi orjien alisteinen asema on luonnollinen. Rasittavan työn parissa raatavilta hän yhtä lailla sulkee politiikan portit, koska vapaa-ajan puute estää heitä omistautumasta julkiselle toiminnalle ja hyveen kehittämiselle. Tämän karsinnan jälkeen kansalaisiksi Aristoteles kelpuuttaa niin sanotut vapaat miehet, tietynlaisen varakkaan eliitin, joiden politikoinnille, filosofoinnille, musiikkiharrastuksille ja muille hyvettä kehittäville aktiviteeteille puitteet antiikin maailmassa takasi muiden aherrus.

 

Heikkoluonteinen unohtaa hyveen vaatimuksen ja pakenee kulman taakse ahmimaan houkuttelevan herkun.

 

Tässä sinänsä tunkkaisessa ajattelussa esiintyy itseasiassa kiinnostava näkemys poliittiseen toimintaan osallistumisen ja itsen moraalisen kehittämisen ehdoista: poliittinen toiminta ja hyve edellyttävät vapaa-aikaa, varallisuutta ja hyveen kultivointiin keskittyviä harrastuksia.

 

Aristoteleen ajatusta poliittisen osallistumisen materiaalisista ehdoista on hyödyllistä tarkastella nykyisen osallistumiskeskustelun yhteydessä, vaikka poliittisen osallistumisen olosuhteet ovat radikaalisti muuttuneet antiikin ajoista ja yksilönoikeuksien tärkeys kasvanut. Mielenkiintoisen tulokulman keskusteluun saa, kun huomaa ettei Aristoteleen havaintoa ole pakko tulkita julkisen piirin rajaamisen perusteluksi. Sen sijaan se voidaan kääntää vaatimukseksi kansalaisen elämän materiaalisten ehtojen kehittämisestä. Nimittäin jos poliittisen osallistumisen mahdollisuuksia todella haluttaan edistää nykydemokratioissa, on tähdättävä köyhyyden poistamiseen ja ihmisten vapaa-ajan kasvattamiseen. Aristoteles oli siinä oikeassa, että ympäri kellon työskentely on mahdotonta yhdistää aktiiviseen kansalaisuuteen. Liiallinen riippuvuus työnantajan oikuista typistää sekin potentiaalia demokraattiseen toimintaan. Valitettavasti nämä seikat varsin usein unohtuvat poliitikoilta ja virkamiehiltä, jotka intoilevat osallisuudesta.

 

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo pitkään vaatineet vastikkeetonta perustuloa. Pitäisikö tätä ääntä kuunnellen tähdätä poliittisen vapauden kasvattamiseen?