Vaiettu vallankaappaus: mitä Boliviassa todella tapahtuu?

Teksti: Tuukka Saari ja Onni Ahvonen

Kuvat: Wikimedia Commons

 

Boliviassa tapahtui 10.11.2019 sotilasvallankaappaus. Asevoimien päällikön Williams Kalimanin “suosituksesta” demokraattisesti valittu presidentti Evo Morales joutui eroamaan tehtävästään ja onnistui niukasti pakenemaan maasta Meksikoon. Uutisointi aiheesta on ollut sekä suomalaisessa että kansainvälisessä valtavirtamediassa heikkoa tai pintapuolista, ja sanaa vallankaappaus on vältelty johdonmukaisesti. Monet tapahtumien kulkuun liittyneet asiat ja taustat ovat jääneet kokonaan vaille kaupallisen median huomiota. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus (13.11.2019) ei nojaa tut-
kimuksiin eikä ota huomioon maan historiaa tai osallisten agendaa tapahtumien taustalla. Mitä Boliviassa siis todella tapahtuu? Kenen käsissä valta tällä hetkellä on? Miksi Bolivia on taloudellisesti merkittävä, ja mikä on USA:n rooli tässä näytelmässä?

 

Vallankaappauksen arkkitehdit

Lähes välittömästi Moralesin ja usean muun hänen johtamansa puolueen, MAS:in (Movimiento al Socialismo) poliitikon erottua tehtävästään Bolivian presidentiksi julisti itsensä senaatin toinen varapuhemies Jeanine Áñez. Áñesta pidetään äärioikeistolaisena, ja hän edustaa Moralesia vastustavana puolueena pidettyä MDS:tä (Movimento democrata social). Puolue sai vaaleissa ääniä yhteensä noin 4 prosenttia eli alle kymmenesosan MAS:n äänimäärästä. Ensi töikseen Áñez julisti palauttavansa katolisen uskon valta-asemaan Boliviassa, maassa, jonka väestöstä valtaosa on alkuperäiskansoja ja joka Moralesin kaudella on siirtynyt kohti sekulaaria hallintoa.

 

Moralesin vastainen oppositio on organisoitunut lähinnä pääkaupunki La Pazin suurituloisilla alueilla sekä separatistisen Santa Cruzin alueella, joka on maan kaupankäynnin keskus. Siellä Moralesin vasemmistolainen, luonnonvaroja kansallistanut politiikka on luonnollisesti herättänyt vihaa. Opposition toiminnan yksi johtavista hahmoista on Bolivian ulkopuolella pitkälti tuntematon miljonääri Luis Fernando Camacho, joka on toiminut myös Santa Cruzista peräisin olevan puolisotilaallisen fasistijärjestö Unión Juvenil Cruceñista:n johtajana. Järjestö on tunnettu mm. natsitervehdyksestään, vihastaan “saatanallisia” alkuperäiskansoja kohtaan sekä yleisesti rasistisista ja homofobisista kannanotoista.

 

Opposition mielenosoituksista on videomateriaalia, jossa alkuperäiskansojen Wiphala-lippua ja presidentti Moralesin yksityisasunnon sisältöä poltetaan kadulla. Camacho itse oli ensimmäisten joukossa suorittamassa invaasiota tyhjilleen jääneeseen presidentin palatsiin, jossa tämä julisti käsi Raamatulla kristinuskon paluuta Boliviaan. Suuret ihmisoikeusjärjestöt eivät toistaiseksi ole nähneet länsimaisen median ja valtioiden
tapaan tarpeelliseksi tuomita tilannetta.

Morales on maansa ensimmäinen alkuperäiskansoja edustava presidentti – ja Etelä-Amerikan ainoa sellainen.

 

Varsinainen vallankaappaus ja opposition nousu eivät olisi olleet mahdollisia ilman asevoimien, poliisin ja Yhdysvaltain tukea. Yhdysvallat – presidentti Trumpin johdolla – ei aikaillut vallankaappauksen jälkeen antaa virallista lausuntoaan. Se ilmaisi välittömästi tukensa uudelle hallitukselle ja “suurelle demokratian voitolle Etelä-Amerikassa”. Näytelmä muistuttaa paljolti Venezuelan tilannetta, jossa kansalle lähes
tuntematon oikeistopoliitikko Juan Guaidó julisti itsensä epädemokraattisesti maan presidentiksi USA:n ja muiden länsimaiden tukemana – ainoana erona se, että Guaidólla ei ole takanaan asevoimien tukea.

 

Grayzone-nettilehden selvitysten mukaan Bolivian vallankaappauksen suunnittelijoista ase- ja poliisivoimien sisällä ainakin kuusi keskeistä henkilöä on koulutettu pahamaineisessa School of Americas (SOA) -koulutuskeskuksessa. SOA on Yhdysvaltojen asevoimien vuonna 1946 perustama koulutuskeskus, jonka päätarkoituksena on “vasta-kapinallinen” sodankäynti. SOA:ssa koulutuksen saaneisiin lukeutuu bolivialaisten vallankaappauksen suunnittelijoiden ohella pahamaineisia sotilasdiktaattoreja, kuten Panaman Manuel Noriega sekä Argentiinan Roberto Eduardo Viola. Myös Bolivian asevoimien päällikkö Williams Kaliman on osallistunut SOA:n kurssille vuonna 2003. Hän on lisäksi toiminut sotilas- ja poliisilähetystöavustajana Bolivian suurlähetys-
tössä Washingtonissa vuonna 2013, joten suorat yhteydet Yhdysvaltoihin ovat ilmeiset.

 

Tästä kaikesta ja paljosta muusta kaupallinen media on vaiennut. Sen sijaan se on keskittynyt esittämään Moralesin vastaisia argumentteja, joiden nojalla sotilasvallankaappaus on globaalisti pyritty oikeuttamaan.

 

EVO MORALES 1

 

Argumentit Moralesia vastaan

Vallankaappausta puolustavat argumentit voidaan kiteyttää kahteen pääväittämään: Moralesin pyrkimys neljännelle valtakaudelle oli laiton ja Moralesin hallitus sekä MAS-puolue syyllistyivät vaalivilppiin viimeisissä vaaleissa.

 

Ensimmäinen väite perustuu vuonna 2016 pidettyyn kansanäänestykseen, jossa äänestettiin presidentin toimikauden rajojen purkamisesta. Tämä päättyi Moralesin niukkaan tappioon. Seuraavana vuonna Bolivian perustuslakituomioistuin kuitenkin poisti uudelleenvalintaa koskevat rajoitukset, ja korkein oikeus hyväksyi myöhemmin Moralesin oikeuden pyrkiä neljännelle valtakaudelle. Jopa OAS:n (Organization of American States) päällikkö totesi, että Moralesilla oli oikeus pyrkiä neljännelle valtakaudelle. (On myös hyvä tietää, että Boliviassa korkeimman oikeuden tuomarit ovat demokraattisesti valittuja, eivät presidentin nimittämiä, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.) Morales toimi tämän mukaisesti lain puitteissa, ja hänellä oli oikeus pyrkiä neljännelle valtakaudelle.

 

Syytökset vaalivilpistä perustuvat OAS:n väitteeseen, jonka mukaan vaaleissa esiintyi suuria epäsäännöllisyyksiä. Morales voitti vaalit ensimmäisellä kierroksella hieman yli 47 prosentin ääniosuudella, joka oli yli 10 prosenttia enemmän kuin toiseksi tulleen Carlos Mesan äänimäärä. Boliviassa on järjestettävä vaalien toinen kierros, jos marginaali on alle 10 prosenttia. OAS:n mukaan Bolivian vaalilautakunta keskeytti äänestyksen vuorokaudeksi, kun 85 prosenttia äänistä oli laskettu. Väitettä ei ole kuitenkaan perusteltu kunnolla, eikä Bolivian vaalijärjestelmää ole selkeästi esitelty valtamediassa. Boliviassa on kaksi ääntenlaskentajärjestelmää. Ensimmäinen on niin kutsuttu pikalaskenta, joka on toimeenpantu OAS:n ehdotuksen mukaisesti Boliviassa sekä muissa Etelä-Amerikan maissa.

 

Maassa on arviolta 70 prosenttia maailman litiumvaroista – litiumia käytetään muun muassa sähköautojen akuissa –, ja Morales on avoimesti vastustanut monikansallisten yritysten pyrkimyksiä hallita ja tehdä voittoja Bolivian luonnonvaroilla.

 

Kuten CEPR (Center for Economic and Policy Research) tutkimuksessaan toteaa, pikalaskenta on suunniteltu tuottamaan nopeasti epätäydellinen ja ei-lopullinen tulos heti vaaliyönä, jotta tiedotusvälineille ja yleisölle voidaan osoittaa äänestyskehitys. Pikalaskenta harvoin käsittelee sataa prosenttia tuloksista. Toinen ääntenlaskentajärjestelmä on virallinen laskentajärjestelmä, joka on Bolivian lainsäädännön mukaan oikeudellisesti sitova.

 

Virallinen laskenta on perusteellinen ja tarkka, ja sen valmistuminen vie kauemmin. Bolivian vaalilautakunta käyttää sitä lopullisten vaalitulosten määrittämiseen sekä ilmoittamiseen. Virallisessa laskennassa ei ollut epäselvyyksiä eikä merkittäviä katkoja. Mediakohun sekä OAS:n väitteen taustalla oli pikalaskennan lopettamisen ja
lopullisen tuloksen välissä ollut tauko, jonka aikana virallisen ääntenlaskun tulosta kuitenkin jatkuvasti päivitettiin verkossa.

 

CEPR:n tutkimus, johon sisältyi yksityiskohtainen tilastollinen analyysi, totesi seuraavasti: “analyysista ei löytynyt todisteita siitä, että väärinkäytökset tai petokset olisivat vaikuttaneet viralliseen tulokseen, joka antoi presidentti Evo Moralesille ensimmäisen kierroksen voiton”.

 

Länsimaiset mediat ovat kritiikittä omaksuneet OAS:n kannanotot sellaisenaan, vaikka organisaatio ei ole perustellut väitteitään eikä esittänyt tilastollista analyysia. Sitä paitsi käsitys, jonka mukaan OAS olisi puolueeton organisaatio, on hyvin kyseenalainen. OAS saa 60 prosenttia rahoituksestaan Yhdysvalloilta, mikä antaa maalle suhteettoman taloudellisen valta-aseman organisaatiossa. Tätä valta-asemaansa Yhdysvallat on hyödyntänyt useasti myös käytännössä. OAS:n historiassa on runsaasti esimerkkejä siitä, että se toimii Yhdysvaltojen intressien mukaisesti horjuttaen demokraattisesti valittuja vasemmistolaisia hallituksia Etelä-Amerikassa, esimerkiksi Haitissa vuonna 2000. Organisaatio perustettiin vuonna 1948 kylmän sodan aikana yhdistämään jäsenmaat kommunismia vastaan yhdessä SOA:n kanssa, ja sen päämaja sijaitsee Washingtonissa.

 

Moralesin ja MAS:n harjoittama politiikka

Kuka siis on Evo Morales ja millaista politiikkaa hän on Bolivian presidenttinä toteuttanut? Morales on toiminut presidenttinä vuodesta 2006 saakka. Hänellä on ollut suuri kannatus ennen kaikkea siksi, että hän on ajanut sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa ja parantanut huomattavasti alkuperäiskansojen asemaa maassa. Morales on maansa ensimmäinen alkuperäiskansoja edustava presidentti – ja Etelä-Amerikan ainoa sellainen. Sillä on erityisen iso merkitys Boliviassa, jossa valkoinen eurooppalainen eliitti on ollut vallassa ja sortanut alkuperäiskansoja satoja vuosia.

 

Moralesin presidenttikausien aikana köyhyys on vähentynyt 42 prosentilla ja äärimmäinen köyhyys 60 prosentilla. Samalla työttömyys on puolittunut ja lukutaidottomuus käytännössä poistettu. Myös maan bruttokansantuote on noussut merkittävästi, vaikkakin elintason mittarina sitä ei tietysti voi pitää. Morales piti itseään osana suurempaa Etelä-Amerikan dekolonisaatioliikettä, jossa uusklassisen talouspolitiikan hylkääminen ja maiden luonnonresurssien kansallistaminen on ollut keskiössä.

 

Morales itse totesi, että hänen suurin rikoksensa oli se, että hän on alkuperäiskansan edustaja, vasemmistolainen ja anti-imperialisti. Moralesin ajaman politiikan merkitys korostuu, kun otetaan huomioon Bolivian arvokkaat luonnonvarat. Maassa on arviolta 70 prosenttia maailman litiumvaroista – litiumia käytetään muun muassa sähköautojen akuissa – ja Morales on avoimesti vastustanut monikansallisten yritysten pyrkimyksiä hallita ja tehdä voittoja Bolivian luonnonvaroilla.

 

Moralesin ja MAS:n politiikan ytimessä on niin sanottu luonnonvaranationalismi, joka tähtää siihen, että oman maan väestö hyötyy luonnonvaroistaan. Morales on pyrkinyt kehittämään kansainvälistä yhteistyötä ulkomaiden ja yritysten kanssa tavalla, joka hyödyttäisi Bolivian kansaa eikä vain monikansallisia suuryrityksiä. Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden kaupalliset ja ideologiset intressit ovat siis heti Moralesin valinnan jälkeen olleet uhattuina. Tässäkään kontekstissa ei ole syytä unohtaa supervallan taipumusta sekaantua Etelä-Amerikan maiden politiikkaan ja luonnonrikkauksiin
koko mantereen postkolonialistisen historian aikana. Lukuisista vallankaappauksista ja luonnonvarojen riistämisestä aina Washingtonin konsensukseen manner on toiminut
Yhdysvaltalaisille suuryrityksille rahasampona ja esimerkiksi Chilessä Milton Friedmanin talouspolitiikan koelaboratoriona.

 

Historian valossa oli jo ennen Moralesin ensimmäistä valintaa selvää, ettei tämä miellyttäisi maan oligarkkeja tai Yhdysvaltoja, jonka köyhissä maissa harmia aiheuttaneet taloudelliset intressit olivat uhattuna. Yhdysvaltojen suosimasta politiikasta voidaan nostaa esiin vesivarojen yksityistäminen Boliviassa yhdysvaltalaiselle Bechtel co.:lle, mistä seurasi Cochabamban vesisodaksi nimitetty protestijoukko vuosina 1999-2000.

 

Alkuperäiskansojen reaktio

Kuten jo aiemmin todettua, on Bolivian kannalta tilanne erityinen, sillä maan väestöstä alkuperäiskansoja on suurin osa kaikista mantereen maista, ja kansojen asema on käytännössä koko Bolivian itsenäisen historian ajan ollut sorrettu. Morales ja MAS ovat kuitenkin tuoneet muutosta tähän mm. virallistamalla alkuperäiskansoja edustavan Wiphala-lipun, niiden kielten aseman sekä vähentämällä köyhyyttä merkittävästi. Sotilasvallankaappauksen aiheuttama reaktio kansassa on siten odotettu.

 

Maa on tällä hetkellä täysin sekasorrossa, täynnä alkuperäiskansojen ja muiden MAS:n kannattajien rauhanomaisia marsseja, protesteja ja tiesulkuja asevoimien ja poliisin
tukemaa hallintoa vastaan. Kansa ei ole luovuttanut ja jatkaa taistelua parhaillaan, mutta tilanne on huolestuttava: asevoimat ovat useampaan otteeseen avanneet tulen ja käyttäneet kyynelkaasua protestoijia vastaan – henkensä menettäneitä on useimpien raporttien mukaan jo runsas kolmekymmentä (vertaukseksi Hong Kongin protesteihin, joiden kuolinluku on 2). Väkivallalle ei näy loppua niin kauan kuin suurin osa ulkopuolisesta maailmasta seisoo sotilashallinnon takana.

 

Áñezin johtama hallinto on myös uhannut demokratiaa ja ihmisoikeuksia julkaisemalla listan MAS:n lainsäätäjistä ja paikallisista journalisteista, jotka koetaan kapinallisina tai jonkin sortin uhkana valtaapitävää hallintoa kohtaan. 1970-luvun Chilessä alkanut Augusto Pinochetin hirmuhallinto vei vastaavin perustein tuhansia vasemmistoaktivisteja, taiteilijoita ja muita Allenden kannattajia Estadio de Chilelle teloitettavaksi. Tämä historiallinen konteksti on syytä pitää mielessä Bolivian tilanteen kehitystä seurattaessa.

 

ALLENDE.jpg

 

Valikoiva media

Medialla pitäisi olla vallan vahtikoiran rooli demokraattisessa yhteiskunnassa. Tämä kuitenkin toteutuu harvoin käytännössä, ja Bolivian sotilasvallankaappaus on siitä osuva esimerkki. Länsimaisessa mediassa vallankaappauksiin on suhtauduttu valikoivasti. Bolivian kohdalla suhtautuminen on ollut hyvin varovaista, ellei jopa hyväksyvää. Tämä asennoituminen on heijastunut Suomen mediaan: ne ovat pääosin toistaneet suurten länsimaisten uutistoimistojen raporttien sanomaa. Omia analyyseja tai kriittistä journalismia Bolivian tilanteesta suomalaisissa medioissa ei ole juurikaan näkynyt. Se kertoo paljon maailmanpoliittisia aiheita käsittelevän journalismin tilasta.

 

Suomalaiset mediat eivät ole tuominneet väkivaltaisen oikeistolaisen sotilasvallankaappauksen toteuttamista, eivätkä ne ole kriittisesti käsitelleet OAS:n vaalivilppiväitteitä. Sen sijaan ne ovat esittäneet Moralesin vallanhimoisena johtajana, joka käytti perustuslakikikkailua jatkaakseen vallassa (samankaltaisia väitteitä on vaikea löytää esimerkiksi Angela Merkelin osalta, joka on ollut Saksan johdossa vuodesta 2005 saakka). Sanaa “sotilasvallankaappaus” on vältetty kuin ebolapotilasta, vaikka Morales erosi virastaan armeijan päällikön kehotuksesta. Kuten historioitsija Greg Grandin kirjoittaa Jacobin-lehdessä, kyseessä on aina sotilasvallankaappaus, kun armeija
puuttuu tilanteeseen tällä tavalla.

 

Historia tulee osoittamaan tämän(kin) vallankaappauksen rikokseksi.

 

Journalismi pyrkii objektiivisuuteen, eikä se saa sisältää valheita tai tahallista vääristelyä, mutta hyvä journalismi ja objektiivisuus eivät vaadi neutraaliutta. Amerikkalaisen historioitsijan Howard Zinnin sanoin: “Neutrality is a fiction in an unneutral world. There are victims, there are executioners, and there are bystanders… and the ‘objectivity’ of the bystander calls for inaction while other heads fall.”

 

Vastareaktion puute

Suomalaisen journalismin heikolla tasolla on huomattavia seurauksia. Jos ihmiset eivät saa luotettavaa ja kriittistä informaatiota kaupallisista medioista, ei voi myöskään syntyä ymmärrystä maailman tapahtumista. Kun kenraali Pinochet kaappasi CIA:n avulla vallan vaaleissa valitulta Allendelta, vastareaktio oli valtava Suomessa ja ympäri maa-
ilmaa. Bolivian tapahtumat – monista yhtäläisyyksistä huolimatta – eivät ole herättäneet vastaavanlaisia reaktioita. Mistä tämä johtuu? Jos toimittajat tekisivät huolellisempaa taustatyötä ja jos heille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia kirjoittaa asioista kriittisesti, niin ihmisten yhteiskunnallinen tietoisuus, kansainvälisten tapahtumien ymmärrys ja kriittinen ajattelu kasvaisivat.

 

Vaikka Suomi ei ole Bolivian tapauksessa suoraan asiaan yhteydessä, on poliittinen ymmärrys entistä tärkeämpää globaalissa maailmassa. Ollakseen totuuden- ja johdonmukainen median olisi pitänyt tuomita Bolivian vallankaappaus eikä keskittyä Moralesin politiikan arvosteluun. Unohtamalla alkuperäiskansojen oikeudet ja jättämällä kertomatta kaappausta vastustavien protestien taustoista ja osallistuneiden motiiveista asevoimien väkivalta on ikään kuin hyväksytty. Tulkitsipa tilannetta miten tahansa, on Moralesin virka voimassa tammikuuhun saakka, ja asevoimien avulla valtaan nostettu johto on yksi maailman epädemokraattisimpia. Historia tulee osoittamaan tämän(kin) vallankaappauksen rikokseksi. Mutta tilanne ei ole ohi.
Kuten Eduardo Galeano aikanaan kirjoitti: “History never really says goodbye. History says, see you later.”

 

SUOLAT.jpg

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s