Voolaisen arjen peruselementti ja toisaalta keskeinen virhe on avata Twitter. Tai oikeastaan mikä tahansa some. Tai oikeastaan mikä tahansa media. Milloin suomalaisesta keskustelukulttuurista tuli tällaista rasittavaa tökkimistä? Onko se aina ollut? Miksi ihmiset ovat näin rasittavia?

Joku sanoo jossain jotain, minkä olisi voinut muotoilla paremminkin. Siitä nopein ja kovaäänisin toteaa jotain yliampuvaa, ja seuraava jotain asiallisen kriittistä. Siitä Sanna Ukkola kirjoittaa kolumnin, jossa toteaa, ettei mitään ei saa enää sanoa. Seuraavaksi ollaankin jo parhaaseen katseluaikaan seuraamassa sitä, miten vahvoista mielipiteistään tunnettu ihminen/hörhö ja täysin toiseen suuntaan menevistä vahvoista mielipiteistään tunnettu ihminen/hörhö jorisevat toistensa päälle poteroistaan. Ikiliikkuja on keksitty, ja
vain yksi jää puuttumaan: keskustelu.

”KUKA TÄSSÄ MAASSA MUKA EI OLE MAINEUHKA YRITYSTEN PYHÄLLE KILPAILUKYVYLLE, JOS KONEISTO ALKAA JAUHAA NÄILLÄ PELIMERKEILLÄ?”

Ja sekin, ettei mitään saa enää sanoa? No totta ihmeessä saa sanoa. Voolaista vituttaa, kun jauhetaan, ettei mitään saa enää sanoa. Toisaalta Voolaista vituttaa sekin, että oikeasti keskustelukulttuuri on menossa ihan paskaan suuntaan: jonkun naama ja mielipiteet ärsyttävät, ja siinä sitten kaivellaan jostain vuoden 2012 Facebook-historian hämäristä ne teinivuosien cringeimmät mölinät ja repostellaan niillä, että hei, mä kerron sun työnantajalle et sä oot sanonu tällee! Kuka tässä maassa muka ei ole maineuhka yritysten pyhälle kilpailukyvylle, jos koneisto alkaa jauhaa näillä pelimerkeillä? Ja onko oikeesti vähän köyhää, jos tämä on parasta, mitä yhteiskunnallisella keskustelullamme on tarjota?

(Onneksi Voolainen kirjoittaa tämänkin anonyymina. Muuten menisi jo joku sanomaan Voolaisen työnantajalle, että miten on, edustaako tällainen yrityksenne virallista linjaa.)

Yhdistävä tekijä Voolaisen kenkutuksen aiheissa on se, että muut ovat niin laajasti väärässä. On henkisesti raskasta seurata yhteiskunnallista keskustelua tietäen, että omat näkökulmat olisivat laajempia ja no, parempia. Niin kuin tässäkin. Miten niin ei saa sanoa, kai nyt saa sanoa. Jengi vaan on eri mieltä sun kaa. Älkää silti kannelko äidille, että me tehtiin silleen tyhmästi että sanottiin kahdeksan vuotta sitten jossain jotain.

Ei ole helppoa.

Ja aina vituttaa.