POSTMODERNI MESSIAS

Teksti: Anssi Kerttula

Kuvat: Michael Jackson: On the Wall – näyttely EMMA

 

Pantteri karjaisee ja pyrotehosteita räjähtää, kun lavarakenteisiin sijoitettu nostin laukaisee Michael Jacksonin Bukarestin olympiastadionin valokeilaan. Patsaanomaisesti jähmettyvän hahmon takana alkaa kultainen kipinäsade. Hetken seistyään esiintyjä viskaa aurinkolasit päästään, ja stadionin valtaa Harlemin hip hop -legenda Teddy Rileyn ohjelmoima rumpubiitti. Pyörtyneitä työnnetään yleisömeren yli väljemmille vesille.

 

mj3

Yksityiskohta Mark Rydenin teoksesta ”The King of Pop” (#135) 1991-2018

 

Dangerous-kiertueen pökerryttävän energisellä avausnumerolla Jackson näyttäytyy ennemmin ilmiönä kuin henkilönä. Tämän huomaa taiteilija Dan Mihaltianun, joka teoksessaan Last Days of Michael Jackson in Bucharest kuvaa hahmon voimaannuttavaa vaikutusta kommunismin romahduksesta toipuvassa Romaniassa.

 

Espoon Tapiolassa sijaitsevan EMMAn suurnäyttely On the Wall esittää tulkintoja edesmenneen maailmantähden kulttuurisesta merkityksestä ja sisäänrakennetusta ristiriitaisuudesta. Yksi ajanlaskumme tunnetuimmista ihmisistä on jälleen ajankohtainen, ja kaikista muista syistä kuin mies olisi itse toivonut. Näyttelyn ja viimeaikaisen uutisoinnin innoittamina lähdin selvittämään, millainen perintö tahraisen julkisuuskuvan takana lepää.

 

Monille Jackson merkitsee 70-luvun pehmeää diskoa, jonka hilpeys säteilee vielä Thrillerin (1982) esillepanosta. Suosiota seuranneen mediasirkuksen keskellä julkaistu Bad (1987) yritti koventaa esiintyjän nahkaa ja tuottaja Quincy Jonesin soundia, missä väsynyt ja tunkkainen albumi epäonnistui kaikin paitsi kaupallisin mittarein. Vastaus Jacksonin ambitioiden toteuttamiseen löytyi lopulta hänen omista juuristaan, ja kaiken oli muututtava.

 

Popsurrealistisessa akryylimaalauksessaan Mark Ryden verhoilee luonnonkappaleita karnevalistiseen teemoitukseen, jonka keskeltä avautuu väylä teolliseen painajaiseen. Seuraavaksi levynkanneksi valikoitunut teos kertoo oleellisen Jacksonissa alkaneesta muodonmuutoksesta: teatraalisuuden puhki kuluminen paljasti pop-musiikin kultapojasta raskassydämisen ja poliittisen puolen, joka vain vahvistuisi tämän vanhetessa.

 

Taiteellista inspiraatiota Jackson haki vaatimattomasti Pjotr Tšaikovskilta ja David Lynchiltä: ensimmäisen Pähkinänsärkijä asetti riman ajattomuudelle, jälkimmäinen suunnitteli albumille mainosvideon. Studiossa Jonesin syrjäytti lähiöitä villitsevän fuusiogenre new jack swingin kehittänyt Riley.

 

Jackson teki haaravälinsä tarraamisesta tavaramerkin, mutta vain osoittaakseen, että olisi mieluummin elänyt ilman penistä.

 

Lopputuloksena syntynyt Dangerous (1991) rikkoi myyntiennätysten sijaan käsityksiä populaarikulttuurin ja identiteetin välisestä vuoropuhelusta. Afroamerikkalaiseen souliin hip hopia ja äänitehosteita sekoittavilla kappaleilla Jackson syöksyy amerikkalaiseen eriarvoisuuteen ja sämplää mustan musiikin kulta-ajoilta mm. James Brownia. Monimerkityksellisesti värikkään albumin kantavia teemoja ovat yhtä lailla kosmopolitanismi ja intohimojen semieroottinen raadollisuus.

 

Dangerous käytti kuvallisuutta kunnianhimoisemmin kuin yksikään musiikkituotanto aiemmin. Lyhytelokuviksi paisuneisiin videoihin kiinnitettiin Michael Jordanin ja Naomi Campbellin kaltaisia uranuurtajia. Puoli miljardia ihmistä seurasi televisiosta, kun ensimmäisenä singlenä julkaistun Black Or Whiten lyhytelokuvalla eritaustaisten ihmisten kasvot sulautuvat toisiinsa ja maailman tunnetuin henkilö muuntautuu mustaksi pantteriksi.

 

Afroamerikkalaista identiteettiä maalauksessaan Who’s Bad? puiva taiteilija ja aktivisti Faith Ringgold rinnastaa katujengissä tanssivan Jacksonin varovaisesti jopa Rosa Parksin ja Nelson Mandelan kaltaisiin vaikuttajiin.

 

Bukarestin-esimerkki kuitenkin osoittaa, ettei Jackson- hysteria törmännyt kulttuurin tai genren perinteisesti määrittämiin raja-aitoihin. Dangerous on etnisyyden ja sukupuolen taakkoja funkaavasti taivuttava avantgarde-tilkkutäkki, jossa vaarallisena näyttäytyy eskapisti-viihdyttäjän roolistaan irtautunut, populaarikulttuurin suuntaviivoja uudelleenpiirtävä Jackson.

 

Jacksonin turhautuneisuus syntyy osin samoista aineksista kuin maailmankansalaisten ahdinko tänään: valeuutisista ja ympäristötuhosta.

 

Hengenomainen aikakausi tuli äkilliseen päätökseen joulukuussa 1993, kun esiintyjää kohtaan esitettiin ankaria syytöksiä. Nöyryytetty tähti vastasi spekulointiin tulenkatkuisella albumilla HIStory: Past, Present and Future, Book I (1995), jolla hän sihisee tiedotusvälineille ja etsii merkitystä kansalaisoikeuksien ikoneista riisutussa Amerikassa: ”If Martin Luther (King) was livin’, he wouldn’t let this be, no.

 

mj1

Fatih Ringgold: Who’s Bad? 1998 (Kuva: VG-Bild-Kunst)

 

Syytökset avasivat Jacksonissa ketsuppipullon. Tämän turhautuneisuus syntyy osin samoista aineksista kuin maailmankansalaisen ahdinko tänään: valeuutisista ja ympäristötuhosta. Jopa Jacksonin suusta aiheet vastaanotettiin etäisinä, joten albumia voinee luonnehtia vastakulttuuriseksi merkkipaaluksi.

 

Dangerousin rikas symboliikka on HIStorylla köyhtynyt (vai eskaloitunut?) propagandistiseksi uhriutumiseksi. Kappaleessa They Don’t Care About Us Jackson kanavoi juutalaisten historiaa omaan kärsimykseensä. Albumia on tosin vaikea infantilisoida, sillä tärkeiden aiheiden ohella The Notorious B.I.G.:n ja Janet Jacksonin särmikkäät fiittaukset alleviivaavat kappaleiden erikoisuutta.

 

Näyttelyn pysäyttävin teos tarttuu HIStoryn poliittiseen ajankohtaisuuteen. Jacksonin lyhytelokuvasta Earth Song (1995) koostuva Jonathan Horowitzin videoteos Kehon laulu muistuttaa Brasilian sademetsien viimeaikaisista tapahtumista. Vielä viimeisinä elinpäivinään Jackson muistutteli lähestyvästä deadlinesta kääntää ilmaston kuormituskurssi laskuun.

 

Diskografian joutsenlaulu, vuoden 2001 Invincible esittelee metamorfoosin lopputuotteen: levynkannen peittää digitaalisen valkoinen Jackson. Jo kappaleiden nimistä (”Unbreakable”, ”Heaven Can Wait”…) uhkuu angstin korvannut transsendentaalinen tyyneys (vrt. aiemmat ”Scream”, ”Morphine”…).

 

mj2

Kehinde Wiley: Equestrian Portrait of King Philip II (Michael Jackson) 2009. (Kuva: Jeurg Iseler)

 

Viimeistään Dangerous käynnisti Jacksonin matkan eräänlaiseksi arkki-ihmiseksi. Kanye Westin mukaan esiintyjä nousi etnisyyden yläpuolelle, vaikka prosessin tavoitteena näytti olleen kokonaisvaltaisempi ihmisyyden kahleista vapautuminen. Eräs mielestäni osuva havainto toteaa: ”Jackson teki haaravälinsä tarraamisesta tavaramerkin, mutta vain osoittaakseen, että olisi mieluummin elänyt ilman penistä.”

 

Ulkomuotoaan muuntelemalla ja taiteenlajien rajoja venyttämällä Jackson yritti sulaa maaliksi maalarin paletille. Hän valjasti elämänsä palvelemaan kulttuurisen ponnistuksen essenssiä eli loputtomille näkökannoille avautumista, mikä lopulta koitui hänen turmiokseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s