Teksti: Aaro Taina

 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

 

Miehiä ilman naisia on kevyehkö novellikokoelma, jota suosittelen esimerkiksi matkalukemiseksi. Noin 50 sivun mittaisia novelleja on helppo ahmia. Murakami on äärimmäisen taitava kuvailemaan ihmisiä niin, että heistä piirtyy tarkka kuva lukijalle. Kaikkia novelleja yhdistää unenomainen tunnelma, mutta tyyli vaihtelee arkisesta surrealistiseen. Kertomukset toimivat erilläänkin, mutta samalla tukevat toisiaan ja tuntuvat kommentoivan Japania vaivaavaa ongelmaa. Nousevan auringon maassa kuilu miesten ja naisten välillä on kasvanut niin suureksi, että syntyvien lasten määrää pyritään nostamaan kuntien järjestämillä sokkotreffeillä.

 

 

La Haine

 

Napakka ja koskettava kuvaus pariisilaislähiöstä on tulkinta Ranskan yhteiskunnan tilasta 1990-luvulla, mutta se on nyt entistäkin ajankohtaisempi. La Haine on nappisuoritus niin teknisesti kuin tunteenkin tasolla. Elokuva suhtautuu antisankareihinsa myötätunnolla, eikä maalaa hahmoista korostetun hyviä tai pahoja, kuten liian moni Hollywood-elokuva sortuu tekemään. Ohjaaja Kassovitz onnistuu leikittelemään nokkelasti katsojan ennakko-oletuksilla läpi elokuvan. Kiitos timanttisen näyttelijätyöskentelyn, oivaltavan kuvauksen ja aidolta tuntuvan dialogin, kusipäisiin päähenkilöihin muodostuu oudon voimakas tunneside. Kaiken lisäksi yhteiskunnallinen viesti on selkeä, muttei turhan alleviivaava.

 

 

Father John Misty: Pure Comedy

 

Flow-festivaalin kenties parhaimman keikan tarjosi hipsterikansalle Father John Misty-aliaksella musiikkia julkaiseva Josh Tillman bändeineen. Miehen vuonna 2017 ilmestynyt Pure Comedy on iso pala haukattavaksi. Ensimmäisellä kuuntelukerralla 73 minuutin kokonaisuus kuulostaa hivenen tylsältä ja ärsyttävältä, mutta mahtava nimikkokappale pakottaa palaamaan levyn ääreen, jolloin albumi paljastuu lähes mestariteokseksi. Tillman on kritisoinut julkisesti viihdeteollisuuden turruttavaa vaikutusta amerikkalaiskansalaisiin, joten tuntuu kokonaisuuden kannalta sopivalta, että albumi hakee viehättävyyttään muualta kuin helpoista viihdekoukuista.

 

Mahtipontisesti orkestroidut kappaleet ovat elämää suurempia ja tuntuvat paranevan jokaisella kuuntelukerralla. Ironisen nihilistisesti maailmaa tarkastelevat lyriikat tiedostavat ajoittaisen korniutensa ja muodostavat yhdessä melankolisten taustojen kanssa ainutlaatuisen apokalyptisen maiseman. Älä yritä laittaa tätä levyä soimaan bileissä, vaan anna kappaleiden tunkeutua tajuntaasi kuulokkeiden kautta.