Putinin ja ortodoksisen kirkon avioliitto

Teksti: Sofia Leinonen

 

Kaikesta voidaan keskustella maan ja taivaan välillä, kunhan ei oteta aiheeksi politiikkaa ja uskontoa, oli äitini vastaus, kun kysyin hänen suhteestaan venäläiseen äitiinsä. 25 vuotta sitten Suomeen muuttaneena äitini suhtautuminen Venäjän poliittiseen tilanteeseen on yhä kriittisempi vuosi vuodelta. Myös minut on kasvatettu suhtautumaan siis varauksella kaikkeen, mitä itänaapurissamme tapahtuu – joskus jopa kriittisemmin kuin täysin suomalaiset ikätoverini.

 

Olen kuitenkin vasta viime aikoina oppinut ymmärtämään, miksi isoäitini vahva uskonnollisuus on äitini näkökulmasta ongelmallista. Sillä ei nimittäin ole mitään tekemistä itse uskonnon kanssa, vaan sen, miten uskonnollista retoriikkaa hyödynnetään Venäjän poliittisessa diskurssissa. Äitini liberaalit arvot sekä sekularistinen käsitys politiikasta sotivat yhä enemmän isoäitini arvoja vastaan. Poliittiset jännitteet voivat sulautua siis salakavalasti myös tavallisten ihmisten
arkeen – jopa läheisiin perhesuhteisiin.

 

Veera Laine sekä Iiris Saarelainen pohjustavat Ulkopoliittisen instituutin julkaisussa Spirituality as a political instrument: The Church, the Kremlin, and the
creation of the ’Russian World’ (09/2017) ilmiötä, joka on vaikuttanut piilevästi monien poliittisten tapahtumien taustalla. Venäjän poliittisessa retoriikassa tapahtui nimittäin vuonna 2012 käännös selvästi konservatiivisempaan suuntaan, kun poliittinen johto alkoi korostaa perinteisiä venäläisiä sekä hengellisiä arvoja liberaalien arvojen sijasta. Presidentti Vladimir Putinin kolmannelta kaudelta lähtien uskonnosta on tullut yhä keskeisempi osa poliittista diskurssia.

 

Valtion ja kirkon yhteinen retoriikka kulminoituu kahteen toisiinsa vahvasti linkittyneeseen termiin – ”venäläiseen maailmaan” ja ”Pyhään Venäjään”, jotka yhdistävät venäjänkieliset kansallisuudet ympäri maailman. Venäläisellä maailmalla tarkoitetaan Laineen ja Saarelaisen mukaan mekanismia, joka symboloi Venäjän vaikutusvaltaa ulkomailla yhteisen kulttuurin ja historian kautta. Sen sijaan Pyhä Venäjä kuvastaa puolestaan henkistä yhteyttä kaikkien venäläisten keskuudessa. Termiä käytetään kuitenkin useimmiten kuvaamaan Venäjän, Ukrainan sekä Valkovenäjän tiivistä uskonnollista sidosta. Erityisesti Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sekä Moskovan ortodoksisen kirkon johtaja patriarkka Kirill ovat käyttäneet termejä aktiivisesti retoriikassaan – osin päällekkäinkin. Kirill on puhunut muun muassa ”venäläisen henkisen yhteyden tiivistämisestä” ja uskonnollisten arvojen korostamisesta ”lännen moraalista eroosiota” vastaan, jonka puolesta Venäjän ortodoksisen kirkon olisi toimittava aktiivisemmin kansainvälisessä politiikassa.

 

”Kehityksemme ei ole mahdollista ilman henkistä, kulttuurillista ja kansallista identiteettiä, joita ilman emme kykene vastustamaan kohtaamiamme sisäisiä ja ulkoisia haasteita”, lausui Putin vuonna 2013, eli vuotta ennen Ukrainan sodan puhkeamista. Venäläisen maailman korostamisessa ei siis ole kyse vain kauniista sanoista, vaan sen käytöllä on ollut hyvin konkreettisia, näkyviä ja vakaviakin seurauksia. Kun Ukrainan sota puhkesi helmikuussa 2014 ja Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, Venäjän poliittinen johto käytti venäläisen maailman turvallisuuden takaamista oikeutuksena hyökkäykselle. Sodan puhkeamisen jälkeen venäläisen maailman konsepti on liitetty myös laajemmin Neuvostoliitosta irtautuneisiin valtioihin, ja maiden välisen henkisen yhtenäisyyden korostamiseen; Pyhän Venäjän yhtenäisyys on sekä Venäjän ortodoksisen kirkon että valtiollisen johdon mukaan tärkeämpää kuin kansallinen itsenäisyys.

 

Venäjän ja Ukrainan ortodoksisten kirkkojen jännitteet ovat puolestaan saaneet alkunsa jo kauan ennen poliittisia jännitteitä. Venäjän ortodoksinen kirkko on vuosia yrittänyt vahvistaa asemaansa ortodoksisessa maailmassa samanaikaisesti Ukrainan ortodoksisen kirkon kamppaillessa siitä irtautumisen puolesta. Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin koko Ukrainan konfliktin ajan yrittänyt korostaa ajavansa poliittisesta tilanteesta riippumattomia, itsenäisiä etujaan Ukrainassa, vaikka valtio näkeekin asian toisin. Sota on kuitenkin näyttänyt, etteivät ulkopoliittiset toimintalinjat valtion ja kirkon toimesta käy aina yksi yhteen, mikä käy ilmi Laineen tuoreemmassa raportissa helmikuulta 2019. Esimerkiksi Pyhän Venäjän ja venäläisen maailman käsitteiden poliittinen yhteensovittaminen on kirkon näkökulmasta ongelmallista, sillä Pyhä Venäjä edustaa rauhanomaisuutta venäläisten kansojen välillä. Laineen mukaan Ukrainan sota voidaan siis tulkita kirkon näkökulmasta sisällissodaksi.

 

Vaikka Ukrainan suhteen Venäjän valtion ja kirkon intressit osittain eriävätkin, on joka tapauksessa kummankin osapuolen etujen mukaista pitää Ukraina tiukasti Venäjän vaikutusvallan alaisuudessa. Tämän vuoksi Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäisyyspyrkimyksiä ei katsottu Moskovassa hyvällä. Pitkään kestänyt kamppailu päättyi lopulta joulukuussa 2018, kun itsenäisyys venäläisestä ortodoksisesta kirkosta ja Moskovan patriarkaatista myönnettiin virallisesti. ”Tämä päivä menee historian kirjoihin pyhänä päivänä, jona olemme viimein itsenäisiä Venäjästä”, julisti Ukrainan presidentti Petro Porošenko Helsingin Sanomien mukaan päivänä, jona irtaantuminen
tapahtui. Julistukseen viitaten lienee sanomattakin selvää, että kyseessä oli sekä Venäjän kirkon että valtion kannalta suuri arvovaltatappio.

 

”Putinin ja ortodoksisen kirkon solmima avioliitto on hyödyttänyt kumpaakin erityisesti Venäjällä, ja kuherruskuukaudet ovat vaihtuneet kuherrusvuosiksi.” 

 

Länsimaisten arvojen vastustaminen on puolestaan yhä tärkeä yhteinen sävel, jota sekä valtio että kirkko toistamiseen painottavat ja osoittavat näin ulkopoliittisen yhtenäisyytensä. ”Ortodoksiset arvot muodostavat venäläisen kulttuurin perustan ja kirkko osallistuu samojen haasteiden ylittämiseen kuin diplomatiakin”, ulkoministeri Lavrov totesi vuonna 2007 viitaten ulkoministeriön ja kirkon väliseen yhteistyöhön. Lavrov korosti niin ikään vuonna 2017, että länsi edustaa ”kristinuskonvastaisia ja kaiken hyväksyviä arvoja”, jotka sotivat venäläisiä arvoja vastaan. Täten Venäjä
taistelee siis Lavrovin mukaan yksin kristittyjen puolesta Euroopassa.

 

Patriarkka Kirill liittää puolestaan lännenvastaisen retoriikan historialliseen kontekstiin toteamalla lännen tuhonneen Bysantin imperiumin, jota pidetään ortodoksisen kirkon tyyssijana. Hän vertaa tilannetta nykyiseen lännen ja idän vastaiseen asetelmaan, jossa länsi on hylännyt kristilliset arvot liberaalien ja sekularististen arvojen tieltä. Kirkko huomautti lisäksi vuonna 2012 lännen pehmeiden vallankäytön muotojen olevan osa vaarallista dominointiin pyrkivää laajentumispolitiikkaa. Nojaamalla esimerkiksi universaaleihin ihmisoikeuksiin länsi perustelee interventioitaan idässä, ja ”humanitaarisella itsenäisyydellä” sekä ortodoksisella uskonnolla venäläinen maailma pyrkii puolestaan suojelemaan itseään kyseiseltä voimankäytöltä. Paradoksaalisesti lännen ja idän vastakkainasettelun painottaminen on ollut kuitenkin tärkeä työkalu Venäjän vaikutusvallan kasvattamisessa niin Ukrainassa kuin esimerkiksi Syyriаssakin.

 

Kirkko ja valtio hyötyvät yhteisestä retoriikasta myös sisäpolitiikassa. Venäjän johtavat poliitikot työskentelevät esimerkiksi tiiviisti ortodoksisen kirkon kanssa lainsäädännön sekä propagandakampanjoiden suunnittelussa. Ortodoksisen kirkon aktiivisuuden tuloksena esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia sekä aborttilakia on tiukennettu Venäjällä huomattavasti viime vuosina. Vuonna 2013 Putin allekirjoitti puolestaan lain, jonka mukaan uskonnon loukkaus johtaa vankilatuomioon. Lakimuutos oli seurausta vuonna 2012 tapahtuneesta mellakasta, jossa Pussy riot -niminen feministinen rock punk -yhtye ja aktivistiryhmä järjesti kantaaottavan esityksen Moskovan Kristus vapahtajan katedraalissa ihmisoikeuksien ja seksuaalivähemmistöjen puolesta. Vähemmistöjen oikeuksien kaventaminen jatkui vuonna 2017, kun Jehovan todistajien toiminta kiellettiin Venäjällä. Halusi kirkko sitä tai ei, on kirkosta joka tapauksessa tullut merkittävä sisä- ja ulkopoliittinen toimija valtion rinnalla, jolloin kirkon ja valtion agendojen erottamisesta on tullut yhä hankalampaa.

 

Perustuslain mukaan Venäjä on sekularistinen valtio, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Tässä vaiheessa uskallan kuitenkin väittää toisin – niin Venäjän viimeaikaisten poliittisten toimien, kirkon vaikutusvallan lisääntymisen kuin oman lähipiirinikin vuoksi. Äitini puoleinen suku, isoäitini mukaan lukien, on Ukrainasta kotoisin, mutta tämäkään ei ole muuttanut isoäitini käsitystä Venäjän politiikan turmeltuneisuudesta. Venäläinen maailma, jota Venäjän poliittinen johto väittää suojelevansa on samalla alue, jota vastaan se on sotinut eniten – vuonna 2008 Georgiassa ja vuodesta 2014 alkaen Ukrainassa.

 

Onko siis sattumaa, että uskonnollinen isoäitini sattuu olemaan myös Putinin johtaman politiikan vahva kannattaja? En usko. Arvioiden mukaan 41-74% venäläisistä mieltää itsensä ortodokseiksi, mutta Laineen ja Saarelaisen mukaan konservatiiviset arvot kasvattavat suosiotaan myös epäuskonnollisten joukossa. Kun poliittista propagandaa iskostetaan ihmisiin päivittäin niin kirkossa kuin uutisissakin, ei ole ihme, että Putin on vakiinnuttanut asemansa Venäjällä miltei horjumattomaksi. Kirkon ollessa vahvin auktoriteetti myös mummini elämässä, ei olekaan ihme, että Putinin nimen kohdalta löytyi ruksi myös mummini äänestyskupongissa edellisissä presidentinvaaleissa.

 

Dynamiikkaan on tuskin tulossa muutosta myöskään tulevaisuudessa. Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymistä lukuun ottamatta Putinin ja ortodoksisen kirkon solmima avioliitto on hyödyttänyt kumpaakin erityisesti Venäjällä, ja kuherruskuukaudet ovat vaihtuneet kuherrusvuosiksi. Tukemalla toinen toistaan kumpikin osapuoli vahvistaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Venäjällä kahdesta vahvasta yhteiskunnallisesta auktoriteetista on tullut yksi, eivätkä haastajat ole toistaiseksi kyenneet tarjoamaan vaihtoehtoa yhtä vahvalle dynamiikalle. Laineen ja Saarelaisen mukaan dynamiikka on lisäksi vakiinnuttanut asemansa niin poliittisessa retoriikassa kuin kansalaisten mielissäkin jo niin vahvasti, että sen vaikutukset tulevat näkymään vielä kauan Putinin hallinnon väistyttyä.

 

Mitä tulee omaan lähipiiriini, äitini mukaan hän kuuluu marginaaliin kriittisen suhtautumistapansa vuoksi jopa omien ystävien ja sukulaistensa keskuudessa. ”Saat kertoa mielipiteeni asiasta, kunhan et kerro sitten mummille mitään tästä jutusta”, äitini huomauttaa kertoessani kirjoittavani jutun kyseisestä aiheesta. Niin kauan, kun avoimuus on omien sukulaistenkin kanssa tätä luokkaa, en pysty pysymään optimistisena Venäjän politiikan suhteen.

 

Seuraavan kerran, kun mummi tulee kylään, tulemme kahvipöydässä puhumaan todennäköisesti mummin jokakeväisestä matkasta kotiseudulleen Ukrainan eteläosaan, jossa ihmiset köyhtyvät eläkkeiden laskiessa ja korruption kasvaessa. Se, mistä tämä elintason lasku pohjimmiltaan johtuu, tulee todennäköisesti pysymään elefanttina huoneessa vielä pitkään.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s