“Representaation rikastuminen on paitsi tervetullutta myös tarpeellista. Harmillisesti Hollywood rakentaa representaation uutta kehystä alistamalla elokuvan kulutushyödykkeeksi.”

 

Teksti: Anssi Kerttula
Kuvat: imbd.com

 

Moni lukija on varmasti nähnyt Hävityksen Netflixin valikoimassa. Visuaalinen scifi-jännäri päätyi suoratoistopalveluun, kun tuotantoyhtiö Skydancen johtajasetä koki sen ”liian älylliseksi” menestyäkseen teattereissa.

 

Studiot näyttävätkin suosivan Green Bookin ja Crazy Rich Asiansin kaltaisia feel good -latteuksia, joista suurten yleisöjen on helppo pitää. Niillä Hollywood kiillottaa kansikuvaansa, kun päärooleihin valitaan aiempaa näkyvämmin naisia, afroamerikkalaisia, aasialaisia ja muita, joita 1900-luvulla harvakseltaan pidettiin kassamagneetteina.

 

Representaation rikastuminen on paitsi tervetullutta myös tarpeellista. Harmillisesti Hollywood rakentaa representaation uutta kehystä alistamalla elokuvan kulutushyödykkeeksi. Yhteiskunnallisia trendejä näennäisesti heijastavat studioelokuvat rakentavat todellisuudesta harhaista kuvaa, joka pahimmillaan voimistaa käsittelemiään ongelmia ja syventää kuilua ahneiden studioiden ja ajattelevien taitelijoiden välillä.

 

Kehityksen kulminoituma nähtiin alkuvuoden Oscar- gaalassa. Jo ehdokaslistat nähdessäni ajattelin, että Yhdysvaltain elokuva-akatemia on taantunut suuryritysten sääli-instituutioksi. Palkintojenjako vahvisti pelkoni: menestyjiä olivat hyväksikäytöstä epäillyn ohjaama Bohemian Rhapsody ja rasismin ratkaiseva Green Book. Gaalan televisioiva ABC, jonka Disney omistaa, meinasi myös siirtää mainoskatkolle kategoriat, joissa yhtiön elokuvilla oli vähiten ehdokkuuksia. Tästä nousikin sellainen myrsky, ettei Disneyllä ollut muuta mahdollisuutta kuin perua päätös.

 

Eipä naisohjaajienkaan teoksia huomioitu. Uraauurtavien tuotosten huomiointi siirtyy pienemmille areenoille – samaan aikaan kun kaupallisten intressien kahlitsemat perinteiset elokuvainstituutiot esittävät mukautuneensa uuteen, inklusiiviseen kulttuuriin.

 

Koto-Suomessa kurittajana toimii kiinalaisomisteinen Finnkino, jonka ylihinnoitelluissa näytöksissä 20-minuuttiseen mainosralliin voi sisältyä poliittista propagandaa. Onneksi toivoakin on!

 

Pelkästään Helsingin uumenista löytyy kokonainen kirjo korttelikinoja. Halpa sisäänpääsy, ei snäppääviä teinejä eikä Pirkka-mainoksia. Idyllisten pienteatterien ohjelmistot on suunniteltu sille yleisölle, joka kerryttää kulttuurista pääomaansa jollain muulla kuin synteettisillä jatko-osilla ja rebooteilla.

 

Esimerkiksi First Reformed, yksi viime vuoden tulisimmista teoksista, ei Kiina-kinossa pyörinyt. Kapitalismin ja ilmastonmuutoksen yhteyttä maalauksellisesti pohtiva elokuva on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle.

 

Rohkeudellaan säväytti myös eteläkorealainen Burning. Se on kertomus äärimmäisistä luokkaeroista, sukupuolen asettamista ennakko-odotuksista ja varallisuuteen sidonnaisesta vapaudesta.

Burning ei kuitenkaan ole kärsimyskuvastoa – ennemmin se rikkoo stereotypioita ja kertoo aistimellisesti alakulttuurien kohtaamisesta. Tulkinnanvaraisiksi jätetyt juonenkäänteet rakentuvat katsojan mielessä, eikä katsojaan luottaminen valitettavasti ole itseisarvo.

 

Haastan valtsikatoverini (ja kaikki muutkin) pohtimaan elokuvissakäynnin etiikkaa. Tuskin haluamme vieraantua omasta inhimillisyydestämme tukemalla Disneyn kaltaisia valkoisia orjuuttajia (kiitos George Lucas tästä termistä). Sisällön palveluksi taannuttava ja asiakkaita sitoutumaan manipuloiva Netflix ei ole paljoa parempi valinta kulutustietoiselle valtiotieteilijälle. Sinne kuitenkin eksyy kohtalainen määrä alkuperäistuotantoa, jonka olemassaolo ei perustu uusliberaaliin rosvoukseen.

 

Jos suoratoistopalvelu viehättää formaattina enemmän kuin korttelikinoon raahautuminen, kannustan suojelemaan edes katseluelämystä. Sillä David Lynchin sanoin: “On kovin surullista, jos luulet kokeneesi elokuvan puhe-
limelta katsottuna.

Get real!