Teksti: Inari Gustafsson
Kuvitus: Eino Taina

Johannes Ekholm on kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti kirjoittamastaan teatteriesityksestä Kaspar Hauser (2014) ja romaanista Rakkaus niinku (2016). Viimeisen vuoden aikana Ekholm on kuitenkin esiintynyt mediassa enemmän poliittisena hahmona kuin pelkkänä kirjailijana. Ekholm on kuluneen vuoden
aikana toiminut Työstäkieltäytyjäliitossa, jota on ollut mukana perustamassa. Mitä on työstäkieltäytyminen?

”Työstäkieltäytyminen on sellanen kattotermi. Se tarkottaa kieltäytymistä koko tästä kapitalistisesta yhteiskunnasta ja sen sanelemasta arvonlisäyksen logiikasta jossa kaikki inhimillinen toiminta on alistettua pääoman kasvattamiselle . Eli me kieltäydytään sellasesta ajattelusta ja yhteiskuntamuodosta missä kaikesta inhimillisestä toiminnasta tulee työtä ja kaikesta työstä tulee pääomaa. Ennen kaikkea sillä halutaan haastaa vanhentunut ajatus palkkatyön ihanuudesta.”

 

Ekholm toteaa, että Työstäkieltäytyjäliiton tarkoitusperiä ymmärretään usein väärin. Osasyynä tähän hän näkee liiton nimen, joka toisaalta kuitenkin on tarkoituksellista provokaatiota ja viittaus Aseistakieltäytyjäliittoon. Minkälaisesta työstä TKL siis haluaa kieltytyä?

”Ongelma syntyy ehkä siitä että sanalla työ on erilaisia merkityksiä, niitähän on teoretisoinut vaikka Hannah Arendt. Työstäkieltäytymisen ajatuksena ei ole se, että kieltäydytään tekemästä asioita tai huolehtimasta muista tai itsestä tai ympäristöstä, vaan sillä tarkoitetaan kieltäytymistä siitä että omasta elämästä tulee
tavaramuotoista.”

”Se liiton nimi on kuitenkin hyvä, koska se pakottaa ajattelemaan. Se johtaa kysymyksiin siitä, että mikä on työtä ja mikä ei, mikä on palkallista työtä ja mikä ei, mikä on näkyvää ja mikä näkymätöntä työtä. Se tuo esiin sen että on paljon sellaista työtä joka koko ajan tapahtuu joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä ja inhimillisesti välttämätöntä, josta ei kuitenkaan saa mitään korvausta. Sit taas on paljon sellaista työtä josta maksetaan korvausta eli palkka joka on kuitenkin tosi haitallista tai turhaa tai ympäristöä tuhoavaa.”

Työstäkieltäytyjäliitto on vuoden toimintansa aikana ehtinyt tehdä kaikenlaista. Juuri ilmestyneen Työstäkieltäytyjän käsikirjan (Into, 2019) kirjoittamisen lisäksi Ekholm on yhdessä liiton kanssa ollut mm. järjestämässä konsultaatioperformanssia TE-toimistossa.

 

Performanssissa esitettiin visio TE-toimiston uudesta roolista vapaana tilana, jossa työttömät voivat yhteisen avunannon hengessä tavata toisiaan. Myös kaikista karensseista luopuminen oli esityslistalla.

Tämä sopii tapaan, jolla Työstäkieltäytyjäliitto kuvailee toimintaansa: TKL on tosissaan, mutta ei vakavissaan. TE-toimistossa konsulttina performointi ei kuulostakaan kovin vakavamieliseltä toiminnalta. Mikä on saanut liiton toimimaan yhteiskunnallisesti performanssin kautta?

”Jos yksin kirjottaa jotain vaikka blogiin, niin harvemmin kukaan sitä lukee. Ja jos 10 tyypillä on joku ajatus sekään ei vielä etene, jos ne ei saa sille huomiota. Ne keinot saada huomiota jollekin, niitä nyt pitää kokeilla mitä ne vois olla. Vastaaville ajatuksille on ennen haettu huomiota vaikka heittämällä pyöräteline korukaupan ikkunasta. Varmasti on tilanteita missä saa mellakoimalla huomiota mutta nyt ihmisillä on muutenkin turvaton ja ahdistunut olo niin huumorin kautta lähteminen koettiin hedelmällisempänä keinona.”

 

“Vaikea kuvitella mitään meidän ajasta tai yhteiskunnasta,
mitä ei vois ajatella Temptation Islandin selittävän jotenkin tyhjentävästi.”

 

 

Huomiota liitto on kieltämättä saanut kansallisessa mediassa kiitettävästi. Mutta mihin tällä kaikella pyritään, haluaako Työstäkieltäytyjäliitto mobilisoida ihmisiä lopettamaan työnsä? Pamfletissa Tekstejä Työstäkieltäytyjille vaaditaan mm. vastikkeetonta rahaa kaikille 1500 euron perustulon muodossa sekä ”opiskelijoille lakisääteinen mahdollisuus suorittaa lakon ja muiden työtaistelutoimenpiteiden organisoimista käsitteleviä opin-
toja osana tutkintoa”. Mihin tämä kaikki siis tähtää?

 

”Meillä ei ole mitään selvää utopiaa. Ennemmin me pyritään tarjoamaan ihmisille työkaluja, joiden avulla voi mobilisoitua itse kuin saamaan ihmisiä liittymään mihinkään liittoon.”

 

Liiton perimmäinen tarkoitus tuntuukin tällä hetkellä olevan nimenomaan herättää ihmisiä ajattelemaan, onko kaikki palkkatyö tarpeellista. Tässä se on varmasti osaltaan onnistunut, vaikka lähiaikoina diskurssi työn ympärillä tulee tuskin muuttumaan niin radikaalisti kuin liitto toivoisi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, mitä pidetään talouden realiteetteina ja pelisääntöinä parlamentaarisen politiikan sisällä.

 

“Vasemmistoliittokin eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena joutuu tekemään politiikkaa niistä samoista lähtökohdista kuin muut, että pitäisi olla talouskasvua ja lisää töitä ihmisille. Ja tietenkin se on aika lailla mahdoton positio parlamentaarisen politiikan sisällä alkaa ajamaan jotain täystyöttömyyttä ja samalla kahen tonnin kansalaispalkkaa. Ne pelisäännöt yksinkertasesti ei salli sellaisia irtiottoja. Mutta kuten on monesti sanottu, kaikki muutos lähtee liikkeelle röyhkeistä irtiotoista, ja nykyiset edut
niinkuin kahden päivän viikonloput tai kahdeksan tunnin työpäivä on aikanaan kuulostaneet mahdottomilta.”

Työstäkieltäytyjäliitto on kuitenkin selvästi aikansa tuote, sen synnyn osuessa aikaan jolloin moni suomalainen on järkyttynyt aktiivimallin aiheuttamasta työttömien etuuksien leikkaamisesta. Yhteiskunnallinen tilanne on varmasti sellainen, että entistä useampi työelämän ulkopuolella oleva – tai sen ulkopuolelle joutumista pelkäävä – pystyy löytämään samaistumispintaa työn pakollisuuden kyseenalaistavasta liikkeestä.

 

“Työstäkieltäytyjän käsikirja käsittelee myös erilaisia keinoja paeta palkkatyötä. Näihin kuuluvat mm. kannabiskeksien leipominen, seksin myyminen, itsensätyöllistäminen ja lapsen kanssa kotiin jääminen. Myös reppureissaaminen Aasiassa tai
opiskelu voidaan nähdä työn välttelynä.”

 

 

 

Ekholmia on tituleerattu mediassa kaunokirjallisten teostensa perusteella muun muassa Helsingin sanomissa sukupolvensa ääneksi – tai ainakin yhdeksi niistä. Edustavatko Ekholmin Työstäkieltäytyjäliitossa esiin nostamat teemat myös jonkinlaista sukupolvikokemusta?

“Mä toivoisin että sanaa sukupolven ääni ei enää tarttis ikinä käyttää”, Ekholm nauraa. “Hyvä tietenkin jos mä oon voinut tuoda tälle jutulle huomiota sillä että mulla on huomiota muualta.”

 

“2014 kun Kaspar Hauser ilmestyi se tuntui ihan toisenlaiselta poliittiselta todellisuudelta. Ilmastokriisiä, pakolaiskriisiä, äärioikeistoa ei ikään kuin ollut olemassakaan, vaikka siitä on vain viisi vuotta. Keskusteluilmapiiri tuntui paljon vähemmän politisoituneelta silloin, ja sitten yhtäkkiä Hesari kirjoittaa että tää [Kaspar
Hauser] on nyt sukupolvikokemus. Vaikka esitys otti vaikutteita Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta ja kriittisestä teoriasta, se oli kuitenkin aika lailla hauska viihdenäytelmä jossa katsotaan Netflixiä. Ja nyt viisi vuotta myöhemmin se tuntuu kohtuuttoman kapealta että väittäisi, että joku mantelimaitolatte ja Netflix on sukupolvikokemus.”

 

“Nyt tuntuu että jos jokin on sukupolvikokemus, se on prekaarisuus. Ja sitä prekaarisuutta ei oo keskustelussa liitetty tähän sukupolvikokemus -ajatteluun,
vaikka se on ollut keskustelussa jo oli kymmenen vuotta. Mut ehkä just joku ilmastokriisi, äärioikeiston nousu ja köyhyys on sukupolvikokemuksia, ne täyttää sen kriteerin että ne on koko sukupolveen vaikuttavia traumatisoivia, historiallisia tapahtumia, jotka siinä mielessä yhdistää.”

“Mutta kyllä mä sanoisin että työstäkieltäytyminen nimenomaan on sukupolvikokemus. Ja Työstäkieltäytyjän käsikirja ehkä kuvastaa sitä hyvin: siinä on kymmenen kirjoittajaa. Ehkä se sukupolven ääni on just tommonen monipäinen hirviö, eikä sitä voi lukita mihinkään yhteen tiettyyn identiteettiin tai positioon, vaan se ennemmin on moninainen kimppu erilaisia ongelmia.”

 

Työstäkieltäytyjän käsikirja käsittelee myös erilaisia keinoja paeta palkkatyötä. Näihin kuuluvat mm. kannabiskeksien leipominen, seksin myyminen, itsensätyöllistäminen ja lapsen kanssa kotiin jääminen. Myös reppureissaaminen Aasiassa tai opiskelu voidaan nähdä työn välttelynä.

 

Tänä päivänä voi kuitenkin miettiä myös monenlaisia modernimpia, nykyteknologian mahdollistamia työnvälttelyn muotoja. Onko someinfluensserina uran tekeminen ja siitä rahan saaminen työstäkieltäytymistä? Entä se, että lähtee ilmaisen viinan perässä Thaimaaseen lomailemaan Temptation Island
Suomen kustannuksella?

 

“Temptation Island on mun lempisarja. Se on realistisin kuvaus siitä, mitä työelämä nykyään on: se kuvaa sitä, miten ihmiset on tietyllä tapaa tosi vapaita ja samaanaikaan tosi epävapaita. Tavallaan se, että sä saat lentää johonkin saarelle ja bailata siellä
on tietenkin kivempaa kuin olla jossain luolassa ompelukoneen äärellä, mut samaan aikaan se bailaaminenkin on sun työtä ja sekin voi tuhota sut.”

 

“Tällä kaudella yksi sinkku esittäytyi sanomalla että ‘moi, mä oon se ja se ja mulla on selkäranka ku puutarhaletkulla’. Se on suorapuheisin ja selkein esimerkki siitä, mitä nykytyöelämä vaatii ja millaisia ihmisiä halutaan töihin: notkeita, joustavia, periksiantavia opportunisteja, jotka on aina valmiita kääntämään takkia. Nimenomaan että ei ole mitään selkärankaa, eli ei mitään jäykkiä mielipiteitä tai ideologiaa vaan on aina valmis vääntäytymään työn tarpeiden mukaan. Ja sitten Temptation Islandin juontajatkin ihailee, että tää on rentoa ja rehellistä asennetta.”

 

“Temptation Islandin logiikka on että kaiken mikä on kiinteää, pitää liueta ja haihtua savuna ilmaan. Tätä vastaan sinne mennään taistelemaan. Ja vaikka tää on jo ohjelman viides kausi, niin ihmiset edelleen näyttää uskovan että tossa voi jotenkin ‘voittaa’. Tietenkin ainoat voittajat on tuotantoyhtiö ja TV-kanava. Mut toi koko ohjelma perustuu siihen, että jokainen osallistuja kuvittelee että just hän voi selvitä. Se tavallaan paljastaa tän uusliberaalin individualismin onttouden.”

 

“Vaikea kuvitella mitään meidän ajasta tai yhteiskunnasta, mitä ei vois ajatella Temptation Islandin selittävän jotenkin tyhjentävästi.”