Vamos Vex

---

 

Museot, ah ne niin rauhalliset, hiljaiset ja terapeuttiset pohdiskelun pyhätöt, joissa ajatukset kirmaavat kuin pikkulapset kesäisellä heinäpellolla. Kaiken sen sivistyneen hiljaisuuden keskellä oivaltaa kerta toisensa jälkeen jotain todellisuuden rajat ylittävää. Museokäynti on oiva mahdollisuus pysähtyä ja irtaantua oravanpyörän korvia vihlovan natinan luota edes hetkeksi.

 

Ei verkkokalvoille väkisin tunkeutuvaa konsumerismia, kiitos valtion kulttuurituen. Tänne ei ole raahautunut huutavia lapsia, kiitos Netflixin. Tämä on museoissa parasta.

 

Mikä on Amos Rexin ”teamLab”-näyttely? Museo se ei ainakaan ole.

 

Kantakaupunkien tekotaiteilijat ovat saaneet menovinkin kavereiltaan, jotka kiillottavat statustaan kilpaa Instagramissa. Orimattilalaiset, lohjalaiset ja nummipusulalaiset perheet ovat lukeneet Citymarketin tuulikaapista mukaan tarttuneen paikallislehden ja saaneet sieltä menovinkiksi Amos Rexin taidemuseon. Ja sen kyllä aistii.

 

Amos Rexiin johtava jono ulottuu Hiljaisuuden kappelille asti. Jono luonnollisesti houkuttelee lisää suomalaista ämpärikansaa ja lopulta kiertää koko Lasipalatsin. Arvioitu kesto on 4-6 tuntia. Saakelin diletantit.

 

Nuorena valtio-oppineena menen röyhkeästi jonon ohi näyttäen lehdistökorttia, vaikka näytönsäästäjäestetiikka ei oikeastaan edes kiinnosta. Sisällä oleva kaaos näkyy vartijan selässä ja kainaloissa komeilevina hikiläikkinä. Kulman takana on erillinen jono lastenrattaille, joita on kymmeniä. Aulassa sylivauvat itkevät, lapset juoksentelevat ja eläkeläiset törmäilevät toisiinsa.

 

Sisällä museossa desibelitaso vastaa ala-asteluokkaa, jonka opettaja on mennyt täydentämään kahvikuppiaan opettajainhuoneeseen neljättä kertaa. Taidetta ihaillessa ajatus katkeaa jatkuvasti, kun vieressä käydään korkealentoista taidedebattia: ”Julius, älä viitti hakata seinää. Liisa lopeta juoksentelu.”

 

Audiovisuaaliset, hienosti toteutetut interaktiiviset installaatiot ovat kyllä upeita, mutta niihin uppoutuminen on vaikeaa sillä silloinkin kun säntäilevät lapset katoavat hetkeksi näköpiiristä, vieressä aletaan ottaa toinen toistaan geneerisempiä ja mielikuvituksettomia instagram-kuvia.

 

Eikä tässä kaikki. Ulkona jonottaminen ei ollut vielä tarpeeksi, joten museon sisällä on luvassa lisää jonotusta. Jotta pääsen katsomaan neljän minuutin videoteosta, minun on jonotettava muiden suomalaisten kanssa. Eiks tästä pääsis pressikortilla ohi?

 

Tuskallisen jonotuksen jälkeen odotamme LähiTapiolan sponsoroimassa odotushuoneessa, kunnes työntekijä toivottaa meidät tervetulleeksi katsomaan installaatiota kuin Linnanmäen epäselvästi artikuloiva työntekijä konsanaan. Mitä vittua, mä tulin museoon enkä minnekään LähiTapiolan ja Danske Bankin sponsoroimaan näytönsäästäjähuvipuistoon! Mistä lähtien museoissa on ollut sponsseja?

 

Amos Rexin ”teamLab”-näyttely joululoman vikalla viikolla koettuna oli pelkkä museon irvikuva.

 

Joo joo, olihan ne hienoja installaatioita. Ja onhan se positiivista että ihmiset kiinnostuvat taiteesta. Amos Rex on brändännyt itsensä onnistuneesti ja onnistunut popularisoimaan museon ja taiteen. Jep.

 

Silti. Museot, pilalla. Pelkkää populismia tilalla.