NANNI TUOMINEN.

Edellytykset hiihdolle ovat Saimaan rannalla 250 kilometriä vitostietä pohjoiseen huomattavasti talvisemmat kuin keskustakampuksen lähialueilla. Sadat kilometrit kaupungin ja harrastusjärjestön ylläpitämää latua takaavat talvisin iloisen ulkoilumielen lisäksi kuitenkin myös pipojen suojissa kuumentuneita tunteita. Kuluvana talvena Mikkelin laduilla sattunut tapaus, jossa koiraa ulkoiluttanutta, raskaana olevaa naista huidottiin suksisauvalla, on saanut myös valtakunnallista huomiota kansanedustaja Satu Taavitsaisen (SDP) myötä. Vaikka epäasiallisen ja tuomittavan käytöksen esiin nostaminen on ensiarvoista, on tapahtuma kuohuttanut kuntalaisia torilla, kirkoissa ja lähiökapakoissa käsittämättömällä tavalla. Ilmiö on tuonut esiin myös maakuntapolitiikan haasteita ja kansalaisaktiivisuuden vinoumia.

Episodissa kiinnostaa sen laaja julkisuus. Etelä-Savossa paikallislehti Länsi-Savo tarjoaa lukijoilleen perinteisen Sano se- tekstiviestipalstan, jonka keskeisimpänä aiheena tapahtuma säilyi viikkoja. Kuntalaiset ovat availleet sanaisia arkkujaan, rajumpia ilmaisujakaan säästelemättä, myös lehden juttujen nettikommenteissa ja luonnollisesti myös Facebookissa. Kuntaa vakavasti koskettavat asiat maakuntauudistuksesta valtavaan lääkäripulaan eivät aktivoi ihmisiä kannanottoihin tai toimenpiteisiin yksittäisen tapahtuman tavoin. Kotikuntani pyrkii selkeästi kehittämään kansalaisdemokratiaa, sillä se on esimerkiksi julkaissut testin, jonka tulokset huomioidaan kunnan ja kaupungin kehittämisessä. Myös kaavoituksessa kansalaisten ääntä on pyritty aktiivisesti huomioimaan. Kuntalaisten aktiivisuus kanavoituu kuitenkin helposti ymmärrettäviin, mielipiteitä jakaviin asioihin, mikä on luonnollista, mutta päätöksenteolle kohtalokasta.

Tämä ilmentääkin erityisesti suomalaisen kuntademokratian ongelmia, sillä kansalaispotentiaali jää järjestelmäpolitiikan puitteissa heikoksi, vaikka resursseja aktiivisuuteen löytyy matalamman kynnyksen teemoista. Kuntapäättäjinä vaikuttavat vaaleista toisiin samat ihmiset, vaikka mahdollisuuksia ja kiinnostusta osallistumiseen saattaisi ollakin. Savolainen vaatimattomuus syyllistää kuntalaisia myös hyssyttelyyn, jonka myötä uusista ideoista ja ajatuksista nousee ilon sijaan mutinaa. Pienemmässä kaupungissa, jossa joku on aina jonkun naapuri tai kälyn serkku, voi asiakysymyksissä oman mielipiteen esille tuomiseen olla suurempi paine. Kannanottojen perusteella tuomitaan helposti ihmisiä asioiden sijaan, ja eripura näyttäytyy mielipidekirjoitusten sijaan henkilökohtaisella tasolla vaikkapa yritystoiminnassa.

Useiden kotitalouksien postiluukusta tippuu Etelä-Savossa paikallislehden sijaan Helsingin Sanomat, jolloin tieto oman asuinalueen tapahtumista perustuu usein huhupuheisiin. ”Naapurin lastenvahti kertoi”-tyyppinen argumentointi vääristää mielikuvia kunnallispolitiikasta entisestään, jolloin aktiivisuuden ohella heikkenee myös tietämys jokapäiväiseen elämään vaikuttavista muutoksista tai mahdollisuuksista. Politiikka muodostuu etäiseksi, mutta samaan aikaan kaikkien tietämien tyyppien päätöskerhoksi. Laturaivonkin tyyppinen tapaus muodostuu pienessä kaupungissa nopeasti episodiksi, jossa Taavitsainen on sohinut koiraa ladulla, seitsemällä suksisauvalla.