Pelkoa ja inhoa Trumpin Amerikassa

SASKA SUVIKAS.

Yhdysvaltojen ilmapiiri on rikki. Liikkeet, jotka ennen olivat marginaalissa, ovat tunkeutuneet valtavirtaan ja poliittinen keskustelu maassa on jakautuneempaa kuin ikinä. Osasyynä tähän on eräänlaisen vaihtoehto-oikeiston, Alt-Rightin, suosion nousu viime vuosien aikana.  Tässä artikkelissa pyritään selvittämään tämän nousun syitä ja seurauksia sekä analysoimaan sitä, miten kestäväksi Alt-Right-politiikan rooli Yhdysvalloissa lopulta jää.

32452974604_bc0980619e_b

Yhdysvaltojen politiikka on viime vuodet ollut täynnä paradokseja ja kummallisuuksia. Mikään, mitä valtio-opin opiskelija oli tottunut pitämään normaalina poliittisena toimintana tai vaalikamppailuna, ei ole enää pitänyt paikkaansa. Itselleni Yhdysvaltojen monet paradoksit konkretisoituivat parhaiten keväällä 2016, kun Breitbart-julkaisun toimittaja, sananvapauden esitaistelijana ja pop-kulttuuri-ikonina itseään pitävä Milo Yiannopoulos ilmoitti kannattavansa Donald Trumpia seuraavaksi presidentiksi. Mietin, että mitä näillä kahdella ihmisellä; nuorella räiskyvällä teknologiatoimittajalla ja vanhalla, poliittiseen huuteluun keskittyvällä liikemiesehdokkaalla voi olla poliittisesti yhteistä? Lisäksi, vaikka molemmat sijoittivat itsensä poliittiseen oikeistoon, heillä tuntui olevan vielä vähemmän yhteistä perinteisen amerikkalaisen kristilliskonservatismin tai vapaiden markkinoiden ylistyksen kanssa kuin keskenään. Yhdysvalloissa moni oli huomannut saman ja siksi viime vuosina poliittiseen keskusteluun on noussut termi alt-right (alternative right) kuvaamaan näitä poliittisen vaihtoehto-oikeiston eri puolia. Termi on kuitenkin jäänyt huonosti ymmärretyksi ja liikkeen merkitys epämääräiseksi.

Internetin alamaailmasta valtavirraksi

Moni viime aikojen mielenkiintoinen yhteiskunnallinen liike, kuten Anonymous-hakkeriryhmä tai bitcoin-hypetys ovat saaneet alkunsa internetin hämärimmistä kolkista. Myös alt-rightin juuria ja kannattajakuntaa voidaan jäljittää sinne, erityisesti anonyymeille keskustelufoorumeille. Tunnetuimpia näistä ovat suomalaisen Ylilaudankin esikuvana toimineet foorumit 4chan ja 8chan, jossa poliittinen keskustelu muuttui 2010-luvun aikana yhä rajummaksi. Monelle nämä ja vastaavat foorumit edustivat sananvapauden absoluuttista huipentumaa, jossa valtavirran vieroksumia mielipiteitä esimerkiksi naisista tai vähemmistöistä sai vapaasti esittää. Online-kulttuuria tutkineen toimittaja Angela Naglen mukaan anonyymien foorumien jyrkkä käänne oikealle oli pääosin reaktiota perinteisen politiikan konformismia vastaan. Kirjassaan Kill All Normies: Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and Alt-Right hän kuvaa miten monet yhteiskunnalliset marginaaliliikkeet, kuten radikaali miesliike, valkoisen ylivallan kannattajat ja yksinkertaisesti kaikkeen kyllästyneet nihilistit löysivät toisensa 4chanin kaltaisissa paikoissa. Alt-Right muotoutui kaikkien näiden ryhmien pohjalta ja sen voidaankin sanoa kattavan kaikki ne oikeistolaisena itseään pitävät, jotka eivät lukeudu republikaanipuolueen eri ryhmien riveihin.

Miten näin sekalainen porukka onnistui mitenkään nousemaan poliittiseksi tekijäksi Yhdysvaltojen kokoisessa maassa? Naglen mukaan syynä on taktiikka, joka perustui räväyttämiseen ja normien rikkomiseen. Tämän takia Alt-Right henkilöityi nopeasti Milon, white supremacist-liikkeen keulakuva Richard Spencerin ja salaliittoteoreetikko Alex Jonesin kaltaisiin hahmoihin. Liike sai huomiota etenkin sen sen piirissä toimivien ihmisten tempausten, meemien ja trollausten perusteella. Monen Alt-Rightiin lukeutuvien ihmisten ensimmäisenä ja ainoana tavoitteena oli saada aikaan mahdollisimman suuri reaktio tylsän valtavirtapolitiikan vastapainoksi. Esimerkiksi Milo kutsui toistuvasti edustamaansa oikeistoa ristiretkeksi rappeutuvaa läntistä kulttuuria vastaan.

Alt-rightia on vaikea kategorisoida, koska se ei ole varsinaisesti liike vaan enemmänkin löyhästi toisiinsa sidoksissa olevien ihmisten muodostama toimintatapa. Toisin kuin esimerkiksi aikaisempi konservatiivien teekutsuliike, Alt-rightilla ei ole johtajia, organisaatiota eikä se ole millään tavalla poliitikkovetoinen. Lisäksi liike on nimenomaan vaihtoehto-oikeisto, eli se ei identifioidu konservatiivien kanssa eivätkä liikkeen henkilöt juuri ota kantaa esimerkiksi talous-ja ulkopoliittisiin kysymyksiin. Alt-rightin kutsuminen oikeistoksi onkin oikeutettua nimenomaan siksi, että se vastustaa vahvasti kaikkea vasemmistolaista, sanan hyvin laajassa merkityksessä. Erityisesti Barack Obaman presidenttikausi ja Hillary Clintonin vaalikampanja edustivat Alt-Rightille vihollista; poliittisesti korrektia, suurin piirtein liberaaleja arvoja ja globalisaatiota kannattavaa identiteettipolitiikkaa.

Donald Trumpin presidentinvaalikampanja muutti paljon. Alt-rightin riidanhaluinen ja trollaava tyyli sai seurakseen presidenttiehdokkaan, jonka toimintatavat olivat pitkälti samanlaiset. Rajoittamattoman sananvapauden kannattajat pystyivät helposti samaistumaan ehdokkaaseen, joka nähtävästi pystyi myös sanomaan mitä vain vailla seurauksia. Lisäksi Trump ei identifioinut itseään perinteiseen oikeistoon vaan keskittyi muutamiin kärkeviin avainkysymyksiin. Samalla hänen kampanjansa pysyi riittävän laajoissa raameissa, jotta monenlaiset oikeistolaiseksi itseään mieltävät pystyivät kannattamaan ainakin jotain osaa siitä. Näin Alt-Right-liike siirtyi suurelta osin Trumpin taakse puhtaasti shokeeraamismielessä tehtävänä reaktiona.

Donald_Trump_by_Gage_Skidmore_6

Valtiota vastaan

Kyyniset ja epäluuloiset näkemykset politiikasta eivät ole syntyneet Yhdysvalloissa sattumalta vaan niiden taustalla on pitkiä historiallisia kehityskulkuja. Suurena syynä politiikan kärjistymiseen on monen amerikkalaisen syvään juurtunut epäluottamus valtiota ja etenkin Washingtonin hallintoa kohtaan. Liittovaltion kritiikki saa herkästi salaliittoteorioilta kuulostavia sävyjä, mutta on tärkeää ymmärtää, miten moni amerikkalainen on täydellisesti vieraantunut poliittisesta järjestelmästään, ja samalla usein kokee poliittisen järjestelmän olevan täysin vieraantunut heistä. Ei ole liioiteltua sanoa, että politiikkaan ja valtiovaltaan pettyneet ihmiset muodostavat nykyään maassa vaaleja ratkaisevan voiman. Ilmeisistä syistä moni heistä ei tietenkään yleensä äänestä. Ellei sitten jokin normeja rikkova hahmo, kuten suorapuheinen, iskulauseita huuteleva tosi-tv-tähti anna heille siihen aihetta.

Yllättävämpää on ehkä se, ettei amerikkalaisten laajalle levinnyt politiikkaskeptisyys ole seurausta mistään kansanluonteesta, vaan on itse asiassa melko uusi ilmiö. Tutkija ja tietokirjailija Tommi Uschanovin mukaan syynä ovat Yhdysvaltojen politiikassa 1970-luvulla tapahtuneet muutokset, erityisesti mustien kansalaisoikeusliike, sekä Vietnamin sota. Tapahtumat erottivat poliittiset blokit jyrkästi toisistaan ja myöhempi individualismin nousu keskitti monen ihmisen huomion täysin muihin asioihin. Uschanov huomauttaakin Long Playn julkaisemassa Tämä on Amerikka-esseessään, että enemmistö yhdysvaltalaisista ei ole millään tavalla politiikasta kiinnostunut eikä välttämättä tiedä politiikan keskeisistä kysymyksistä paljoakaan. Näin tie on raivattu auki sensaatiohakuisille ehdokkaille ja tiettyihin spesifeihin kysymyksiin keskittyville Alt-Right-hahmoille. Alt-Rightin edustajat ovat myös onnistuneet viime vuosina tekemään agendastaan paljon laajemman yhteiskunnallisen kysymyksen, kamppailun yhdysvaltalaisesta kulttuurista ja lopulta sielusta

Kulttuurisodat

Sanonnan mukaan Yhdysvalloissa 70-luvulta lähtien “oikeisto voitti sodan taloudesta ja vasemmisto sodan kulttuurista”. Kulttuurisodilla tarkoitetaan tässä yhteydessä lähes kaikissa länsimaissa tapahtunutta feminismin, LGBTQ-kysymysten, monikulttuurisuuden ja ympäristökysymysten nousemista osaksi politiikan valtavirtaa. Yhdysvalloissa nämä kysymykset nähdään sotina mahdollisesti siitä syystä, että maa päättää näistä asioista pääasiassa osavaltiotasolla ja siksi kehitys kulkee epätasaisesti. Tässä kulttuurisodassa kymmenet miljoonat yhdysvaltalaiset ovat kokeneet jäävänsä tappiolle ja alt-right-politiikka osasi asettua osaksi tätä rintamaa yhtenä tyytymättömyyden kanavana.

Vasemmistolainen dokumentaristi Michael Moore kirjoitti puoli vuotta ennen vaaleja hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen siitä, miksi Trump valitaan seuraavaksi Yhdysvaltojen presidentiksi. Yhtenä keskeisenä syynä hän näki viime vaalien olleen “Vihaisen valkoisen miehen viimeinen mahdollisuus”. Alt-Right-politiikka onkin onnistunut mobilisoimaan nimenomaan tämän väestönosan Amerikassa. Liikkeen kaikki keskeisimmät hahmot ovat valkoisia miehiä, joista osa ajaa aivan tietoisesti vain valkoisille miehille tarkoitettua politiikkaa. Kulttuurisotien retoriikka puree tässä kohden erityisen hyvin, sillä epämääräisestä politiikkavihasta on vain lyhyt askel sen uskomiseen, että feministit/meksikolaiset/hipit ovat pilanneet Amerikan. Tämä ajatuskulku ei tietenkään vakuuta kuin osan amerikkalaisista, mutta Alt-Right politiikka ei koskaan ollutkaan kaikille tarkoitettu. Parhaimmillaankin vain pienelle enemmistölle.

Milo_Yiannopoulos_Methodist_Central_Hall_Westminster_London_June_2013_(cropped).jpg
Milo Yiannopoulos vuonna 2013

Kulttuurisotien keskeisinä teemoina on ollut taistelu sananvapaudesta, joka onkin yksi harvoja Alt-Rightin eri puolia yhdistävistä tekijöistä. Ennen kaikkea he toivovat rajoittamatonta sananvapautta ja mediatilaa omille mielipiteilleen oli kyse sitten valkoisen etnovaltion rakentamisesta, kouluampumisten syyttämistä lavastetuiksi tai tietokonepelejä pelaavien naisten haukkumisesta. Minkä tahansa mielipiteen, mikä järkyttää ihmisiä, pitää tässä kontekstissa olla sallittua, koska, Milo Yiannopoulosin sanoin, “konservatismi on uusi Punk”. 1960-luvulla radikaalivasemmistolaiset ottivat iskulauseekseen “on kiellettyä kieltää”. Alt-Right on ainakin hetkellisesti onnistunut luomaan tästä oman vinoutuneen versionsa ja löytänyt näin paikkansa Yhdysvaltojen identiteettipolitiikassa.

Viholliseni vihollinen on ystäväni – Vaihtoehto-oikeiston mielenmaisema

Koska Alt-Right liikkeen keskeisimmät poliittiset tavoitteet liittyvät lähinnä nykyisen kulttuurihegemonian vastustamiseen, se on tuottanut outoja liittolaisuuksia. Nettilibertaareja ja äärinationalisteja yhdistää tässä politiikassa ennen kaikkea yhteinen vihollinen. Liikkeen eri puolet tukevat hiljaisesti toisiaan kunhan kaikki muistavat yhdessä vastustaa esimerkiksi feministejä tai Washingtonin eliittiä. Se että vastustus tapahtuu eri syistä ja että liikkeen eri osilla on selkeitä ristiriitoja keskenään, on vain sivuseikka. Senhän voi aina peittää trollaamisella ja yhteisen vihollisen haukkumisella.

Angela Nagle huomauttaa Kill All Normies-kirjassaan, että Alt-Rightin eräänlainen esikuva populaarikulttuurissa on Fight Club-elokuvan kuvitteellinen päähenkilö Tyler Durden. Durden on hahmo, jolla on pokkaa sanoa ja tehdä mitä tahansa, joka vihaa kaikkea tavanomaisuutta ja jonka suhtautuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen nihilistinen (ja samalla myös äärimaskuliininen). Tavallaan hän edustaa vapautta elää omien sääntöjensä mukaan välittämättä yhteiskunnasta, mitä tietyt osat Alt-Right liikkeestä tavoittelevatkin. Tämän vapauden mukana ei kuitenkaan tule mitään vastuuta, mikä osaltaan erottaa liikkeen henkilökohtaisen vastuun merkitystä korostavista konservatiiveista.

Vaikka Alt-Right on nimellisesti ollut vanhoillista konservatismia vastaan, se edustaa kuitenkin eräänlaista kulttuurikonservatismia, jossa kaivataan jotain myyttistä “kadonnutta Amerikkaa”. Suhtautuminen Yhdysvaltojen muuttumiseen on kuitenkin paljon paljon perinteistä konservatismia kärkevämpää. Liikkeen keskeisten hahmojen puheissa vuorottelevat usein pelko siitä millaiseksi Yhdysvallat on “liberaalin hegemonian” alla muuttumassa ja inho jo tapahtuneita muutoksia kohtaan. Kaikki tämä peittyy helposti nettimeemien alle, jotka vievät huomion pois oman ideologian heikkouksista. Kenties Alt-Right-liikkeen taustalla onkin vain oman turvallisen elämän muuttumista pelkääviä valkoisia miehiä, jotka ovat paremman joukkoliikkeen puutteessa nähneet kyynisen ja nihilistisen politiikan olevan helpoin vaihtoehto saada huomiota.

Tulevaisuuskuvia

Koomikko John Oliver listasi Last Week Tonight-ohjelmassaan syksyllä 2017 kolme huolestuttavaa piirrettä Donald Trumpin presidenttikaudessa. Hänen mukaansa Trump on onnistunut alle vuodessa sekä horjuttamaan luottoa mediaan että vakiinnuttamaan whataboutismin ja trollaamisen osaksi poliittista keskustelua. Whataboutismi, eli kritiikin ohittaminen sillä perusteella, että muutkin tekevät pahoja asioita, on tuttua myös Venäjän informaatiovaikuttamisesta. Kaikki nämä piirteet ovat kuin suoraan Alt-Rightin strategiasta, jossa totuudesta tulee relativistista, minkäänlaista itsereflektiota ei harjoiteta eikä mitään oteta vakavasti.

Tämä keskustelukulttuurin muutos saattaa lopulta olla Alt-Right-politiikan kestävin piirre Yhdysvalloissa. Poliittiset kommentaattorit ovat alkaneet jo puhua Alt-Lightista eli käytännössä samojen ajatusten kevytversioista, jotka ovat alkaneet hiipiä yhä useamman poliitikon puheisiin ja tulleet osaksi poliittisen keskustelun valtavirtaa. Termi ei välttämättä ole kovin onnistunut, koska sen alle liitetään helposti myös perinteisiä konservatiiveja mutta epäluottamus ja toisten syyttely ovat kieltämättä Yhdysvalloissa kasvussa. Tällaista ilmapiiriä Alt-Rightin trollaus- ja mollauskulttuuri on vain vahvistanut.

Trump_supporters_May_Day_2017_in_New_York_City(34430306665)_(cropped)
Alt-Right-kannattajia marssilla 2017

On kuitenkin kysyttävä, kuinka pitkälle tällainen yhteiskunnallinen liike voi kantaa, jos se määrittelee itsensä lähinnä vastustajiensa kautta. Sananvapauden puolustamista lukuunottamatta Alt-Rightin eri ryhmillä on harvemmin mitään positiivista tulevaisuusvisiota. Samoin Trumpin hallinnon kannattaminen “just for the lulz” ei voi toimia yksinään etenkin hallinnon nykyisessä kyvyttömyyden tilassa. Olivatpa Alt-Rightin kannattajat kuinka pettyneitä tahansa Yhdysvaltojen entiseen valtapolitiikkaan, lupauksia ja toivoja on tuskin viime aikoina lunastettu. Tämä voi vahvistaa ihmisten kyynistä asennetta entisestään, mutta tuskin tuottaa mitään hedelmällistä poliittista toimintaa. Angela Nagle toteaakin, että liikkeen sisäiset ristiriidat ovat nopeasti osoittaneet kuinka tyhjiä heidän poliittiset ideansa alunperinkin olivat.

Nykytilanne näyttää myös tukevan sitä ajatusta, että aika saattoi ajaa nopeasti Alt-Rightista ohi. Milo on hävinnyt eetteristä lukuisten skandaalien saattelemana (hänet on muun muassa suljettu pois Twitteristä loppuiäkseen halventavien kommenttien takia) ja hän on todennut, ettei koskaan oikeasti edes välittänyt politiikasta- Äärinationalistit ovat joutuneet huonoon huutoon mm. Charlottesvillen tapahtumien vuoksi, jossa äärioikeiston marssi aiheutti kuolonuhreja. Nettitrollaaminenkin tuntuu Trumpin aikana jotenkin väsyneeltä, koska todellinen politiikka on jo itsessään huonoa viihdettä. Myös pettyneet konservatiivit tuntuvat palaavan kannattamaan julkkisprofessori Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja, jotka kykenevät sentään argumentoimaan ilman solvauksia ja ilkkumista. Kenties Trumpin valinta oli Alt-Right-politiikan huippukohta, jonka jälkeen liikkeen on vaikea oikeuttaa itseään. Sen toimintatavoista tuli normi, mitä on enää jäljellä?

Poliittiset kysymykset eivät ole kuitenkaan kadonneet minnekään ja tyytymättömyys kytee yhä Yhdysvaltojen pinnan alla. Toivottavasti seuraava yhteiskunnallinen liike, joka onnistuu hyödyntämään sitä suuressa mittakaavassa on tavoitteiltaan positiivisempi.

Lähteet

Nagle, A. (2017). Kill All Normies: Online Culture Wars From 4Chan And Tumblr To Trump And The Alt-Right. Zero Books.

Nagle, A. (2017, February 22). Paleocons for Porn. Jacobin Magazine, (24). Retrieved from https://www.jacobinmag.com/2017/02/paleocons-for-porn

Rosenmann, A. (2016, July 21). Michael Moore Gives 5 Scary Reasons Why Trump Will Win. Retrieved from https://www.alternet.org/election-2016/michael-moores-5-reasons-why-trump-will-win

Stein, J. (2016, September 15). Milo Yiannopoulos Is the Pretty, Monstrous Face of the Alt-Right. Bloomberg Businessweek. Retrieved from https://www.bloomberg.com/features/2016-america-divided/milo-yiannopoulos/

Presidency of Donald Trump. (2017, December 11). Last Week Tonight with John Oliver.

Uschanov, T. (2013). Tämä on Amerikka. Long Play, (11). Retrieved from https://www.longplay.fi/amerikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s