SAIMI VESALAINEN.

Menneenä lukuvuotena mietin useaan otteeseen sitä, miten voi olla mahdollista, että minä, ihminen joka ei erota oikeaa ja vasenta, kommunismia ja sosialismia, Turkua ja Tamperetta toisistaan, olen voinut päästä yliopistoon. Että koko ihmiskunnan pitkässä historiassa olen aivan varmasti ainoa, jonka on kesken esseen kirjoittamisen ollut pakko soittaa äidilleen ja kysyä, että tuleeko tähän asiayhteyteen nyt sana ”sosiaalistaa” vai ”sosialisoida”, koska kukaan muu ei voi olla näin tyhmä.

Toisaalta saman tyyppisiä kokemuksia kuului myös muilta. Joku ei tuntenut jotain sivistyssanaa, toinen ei muistanut jonkin historiallisen tapahtuman tarkkaa päivämäärää. Yhteistä näillä pienillä aukoilla yleissivistyksessä oli se, että vaikka kyseessä oli lähes aina jokin mitätön asia, sai se epätietoisen uskomaan, että juuri tämä on nyt se seikka, joka paljastaa oman riittämättömyyden. Alkoi yleinen keskustelu jatkuvasta omien kykyjen ali-, ja toisten ihmisten yliarvioimisesta.

David Dunningin ja Justin Krugerin suorittaman kokeen mukaan oman kyvykkyytensä yliarvioiminen on kaikkein voimakkainta pahimmilla alisuoriutujilla, kun taas kyvykkäämmät ihmiset tapaavat olla kykeneviä myös realistisempaan itsearviointiin. Optimistiharhanakin tunnetulla ilmiöllä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiset arvioivat oman suoriutumisensa annetussa tehtävässä keskitasoa paremmaksi. Joissain määrin tällainen ajatusvirhe tukee hyvää itseluottamusta, ja näin ollen auttaa selviytymään vaikeista tilanteista, kuten satunnaisista epäonnistumisista.  Psykologien mukaan optimistiharha onkin yleisin henkisesti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä, joilla on hyvä itsetunto. Ei siis liene yllättävää, että muuta väestöä neuroottisemmilla opiskelijoilla omakuvaa vääristävät täysin erilaiset näkemykset.

Optimistiharhan vastakkaisena ilmiönä voidaan pitää huijarisyndroomaa, joka näyttää olevan erityisen yleinen korkeasti koulutettujen, sekä nuorten aikuisten keskuudessa nimenomaan opiskelu- ja työpiireissä. Harhakuva näyttää olevan pohjimmiltaan ryhmäpaineen ovela ja tiedostamaton esiintymismuoto, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Selkeissä kilpailutilanteissa, kuten uutta työpaikkaa haettaessa, pelko oman kuvitellun alemmuuden paljastumisesta on vielä ymmärrettävää, mutta omiin kykyihin kohdistuvaa luottamuspulaa esiintyy myös tilanteissa, joissa ei ole mitään voitettavaa tai hävittävää. Harhaluulon pitkittyessä tai vahvistuessa oman jaksamisen lisäksi kärsivät myös muut ihmiset, jotka joutuvat vetämään täysin toimintakykyistä kaveria perässään.

Hassusetä Freudin jalanjäljissä huijarisyndroomankin syntymisen voi kytkeä varhaislapsuuteen, mutta vaikka vahinko olisi jo tapahtunut, voi oman ajattelun tiedostamisella ja kyseenalaistamisella torjua pahinta itsekritiikkiä. Harva päätyy esimerkiksi yliopistoon vahingossa tai niin, ettei olisi sitä ansainnut, ja jos kaikki eivät voi olla jossain asiassa parhaita, on tämä totta myös huonoimmuudessa. Ilmiöön tutustuminen sosiaalipsykologian sivuaineopintojen kautta on auttanut ainakin allekirjoittanutta ymmärtämään, että en syrjäydy, vaikken jokaisella luennolla aivan kaikkea heti ymmärtäisikään.

Joten toverit, älkää olko liian huolissanne, vaikka toisinaan kokisitte olevanne muita tyhmempiä. Ette ole yksin. Todennäköisesti suuri osa kanssaihmisistänne uskoo itsestään samoin, ja mitä ilmeisimmin tämä on indikaattori siitä, että vastoin harhakuvianne, olette varsin älykkäitä. Yliopistolla printtaamisessa epäonnistumisen ei ole havaittu korreloivan menestykseen negatiivisesti myöhemmissä elämänvaiheissa.

Kuva: Pauli Jänis, Museovirasto – Musketti