KAARLO SOMERTO.

Emmanuel Macron valittiin Ranskan presidentiksi toukokuussa. Hän murskasi äärioikeiston Marine Le Penin toisella kierroksella osuuksin 66-34 ja sai matalasta äänestysprosentista huolimatta vahvan mandaatin presidenttiydelleen. Tämä mandaatti sementoitiin kuukausi myöhemmin pidetyissä parlamenttivaaleissa, jossa häntä tukenut liittouma sai historiallisen vaalivoiton ja pääsee nyt käyttämään parlamentissa yli puolella paikoista ehdotonta enemmistövaltaa. Tästä huolimatta Macron valitsi kabinettiinsa pluralismin hengessä ministereitä myös muista puolueista, muun muassa pääministeri Édouard Philippe on oikeistopuolue Les Républicainsista.

Emmanuel Macron on erilainen presidentti. Hän on vasta 39-vuotiaanan Ranskan nuorin johtaja sitten Napoléon Bonaparten, edustaa puolueineen täysin uutta poliittista voimaa Ranskan poliittisella kentällä, ja ennen kaikkea pyrkii kaikessa puheessaan ja tekemisessään erottautumaan perinteisestä politiikasta. Hän pyrkii esittäytymään ulkopuolisena toimijana, jota vallan vastaansanomaton korruptoiva voima ei ole sokeuttanut, vaan joka näkee asiat selvästi ja tasapainoisesti, ja joka kykenee näin tekemään harkittuja ja oikeita päätöksiä, jotka ovat parhaita kaikille.

Macron on tässä erottautumisessa totisesti onnistunut. Hänen persoonaansa tiivistyy jotakin, joka on paljon politiikkaa, ja jopa itse elämää suurempaa. Hän on messias – se, joka kykenee vapauttamaan Ranskan valtaan epätoivoisesti tarrautuvien, kinastelevien poliitikkojen lapsellisilta ja vahingollisilta valtapeleiltä. Hänen missionsa on selvä, ja sitä ei kukaan muu ei voi ranskalaisille toimittaa: yksin Emmanuel voi heidät pelastaa.

Macronin henkilöitynyt ekseptionalismi, jopa messianismi, tulee ilmi hänen kommenteistaan. Ensin Macron avasi pelin ilmoittamalla, että se mitä ranskalaiset oikeasti tahtoisivat, on kuningas eikä presidentti. Seuraavaksi Macron, kuten Kanye West kovimmissa messiaskompleksipärinöissään, sanoi haluavansa hallita Ranskaa kuin roomalaisjumala Jupiter. Ja viimeksi, kun perinteinen presidentin Bastillen päivän tiedostustilaisuus peruttiin, oli perusteluna se, että presidentin ”ajatukset ovat liian monimutkaisia ymmärrettäväksi”.

Macron on sentristi. Hän ei ole dogmaattisesti oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan
poliittisen ideologian kahleista transedentiaalisella, yli-inhimillisellä älyllään vapautuneena valitsee parhaat palat kummaltakin puolelta. Hän on parempi kuin muut poliitikot (tavallisista tallaajista puhumattakaan), jotka eivät vanhentuneiden poliittisten jakolinjojen sokeuttamana voi edes ymmärtää hänen monimutkaista ajatusmaailmaansa. Hän haluaa muuttaa Ranskaa radikaalisti, niin että ranskalaisessa politiikassa voidaan vuosien päästä nähdä selkeä jako häntä edeltäneen ja häntä seuranneen ajan välillä ja niin, että hänen alaisuudessaan Ranska muuttuu olennaisesti koko olemukseltaan. Tämän muutoksen yksityiskohdat, tai oikeastaan kaikki muukin siihen liittyvä, ovat ehkä hämärän peitossa muille ihmisille, mutta sillä ei ole väliä. Ainoastaan se merkitsee, että presidentti itse tietää mitä hän tekee.

Tähän macronilaiseen huijaukseen uskoo moni, ehkä jopa Emmanuel Macron itse. Hänet
nähdään aidosti poliittisen lokeroinnin ulottumattomissa olevana, ainutlaatuisena voimana, kuin ainoana tietä johdattavana tähtenä yötaivaalla. Tämä on sääli, sillä totuus on, että Macronin politiikka ei ole jumalallista, tavallisille ihmisille aukeamatonta taikaa, vaan ihan tavallista 2010-luvun arvo- ja talousliberalismia.

Monilta osin Macron on kuin nuorempi, karismaattisempi ja parempi versio edeltäjästään, oikeistodemari François Hollandesta. Sillä, että hänen puolueensa ei ole Parti socialiste tai Les Républicains, tai sillä, että hän sanoo olevansa poliittisten ideologioiden yläpuolella, ei pitäisi olla mitään vaikutusta tämän asian ymmärtämiseen. Macronilla on toki ollut ainakin kampanjansa aikana myös vasemmistolaisia aloitteita, mutta hänen suuret linjansa, varsinkin työmarkkinoita koskevat, ovat selvästi oikeistolaista. Macron tavoittelee perinteisen ranskalaisen työmarkkinamallin lopettamista ja sen korvaamista joustavammalla, yrittäjäpainotteisemmalla ja epävakaammalla versiolla; eräänlaista yhteiskunnan ”uberisaatiota” missä työnantajan, työntekijän ja työttömän rajat hälvenevät, ja samanaikaisesti yhä useampi asiakaspalvelu- tai muun matalapalkkaisen alan työntekijä joutuu prekaarisen keikkaduunarin roolin vangiksi. Työmarkkinoiden uudistaminen itsessään ei tietenkään ole lähtökohtaisesti oikeistolaista tai vasemmistolaista, mutta Macronin suunnitelman kohdalla ei ole mitään epäselvyyttä, mihin ideologiseen lokeroon se voidaan sijoittaa.

Talouspoliittisessa diskurssissa on viime vuosina saatu seurata ilmiötä, jossa talouspolitiikka esitetään epäpoliittisena aiheena, josta ei voi käydä arvoihin ja mielipiteisiin perustuvaa keskustelua, siis poliittista keskustelua. Keskustelua voidaan käydä ainoastaan sellaisten asiantuntijalausunnoiden pohjalta, joita kulloinkin hallitsevat toimijat legitimisoivat tuellaan. Talouspoliittisten päätösten laadusta tulee suoraan verrannollisia siihen, missä määrin ne pohjautuvat näihin ”talouden kylmiin realiteetteihin”, jotka esitetään kiistattomina, konstruktivistisesta politiikan teoriasta tuttuina ”brute factseina”. Realiteetit riisuvat talouden arvoista, ja jättävät jäljelle vain sen, mikä on kiistatta totta ja pakko toteuttaa ja joka useimmiten johtaa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien aseman heikentämisen entisestään. Talouden riisuminen arvoista on tehnyt ja tekee kaikki talouspoliittisia päätöksiä vastustavat argumentit niin poliitikkojen, asiantuntijoiden kuin tavallisten tallaajienkin toimesta täysin epälegitiimiksi, ja näin muuttaa talouspolitiikan politiikkalohkoksi, jota ei voi kyseenalaistaa.

On sanomattakin selvää, mitä tämä merkitsee demokratialle talouspolitiikassa: kuolemaa. Emmanuel Macron pyrkii toteuttamaan samaa prosessia kaikilla muillakin
politiikkasektoreilla niin politiikkansa kuin persoonansakin kautta. Juuri se tekee hänen
poliittisesta agendastaan niin vaarallisen. Mikäli itse politiikka epäpolitisoidaan, muuttuu siitä vain hallinnollinen erityisasiantuntijuuden osa-alue, jossa ihmisten mielipiteillä, arvoilla ja materiaalisilla panoksilla ei ole merkitystä. Politiikka riisuttuna mielipiteistä taas ei ole demokratiaa, vaan autokratiaa; kun ehdoton totuus sanellaan ylhäältä päin, eivät alamaiset voi kuin vaieta ja antaa hallitsijoidensa hallita.

Tämä ei ehkä ole Macronin henkilökohtainen tavoite, mutta hänen edustamansa ilmiö,
politiikan näennäinen epäpolitisoituminen perverssin hyperpersonifioidulla tavalla, voidaan kuitenkin nähdä toimivan porttina johonkin paljon, paljon Macronia itseään synkempään. Todennäköinen skenaario on kuitenkin myös se, etteivät kansan syvät rivit sulata tätä pyrkimystä ehdoin tahdoin. Jahka Macronin kuherruskuukausi presidenttinä on ohitse, ovat Ranskan nykyiseen tilanteeseen turhautuneet kansanosat valmiita populistien kylvettäväksi. Jäljelle jää vain kysymys siitä, kuka korjaa tämän poliittisen turhautuneisuuden hedelmät, ja näemmekö vuonna 2022 presidentti Le Penin, vai kenties jonkun muun.

Politiikassa on aina ollut ja tulee aina olemaan pohjimmiltaan kyse arvoista. Tätä ominaispiirrettä tukahduttamaan pyrkivä työ, mitä Macron tekee par excellence, on valheellista ja vaarallista. Siksi voimme vain toivoa, että presidentti muuttuisi rehellisemmäksi ja avoimemmaksi omien poliittisten pyrkimystensä suhteen sekä itselleen että muille, ja soisi myös häntä itseään vähemmän älykkäille ihmisille mahdollisuuden kuulla rehellistä puhetta hänen tavoitteistaan, lehdistötilaisuudessa tai jossakin muualla. Nuoresta iästään, terävästä päästään ja mahtavasta kunnianhimostaan huolimatta Emmanuel Macronkin on kuitenkin vain ihminen, ei Jupiter tai messias.

Kuva: Frédéric Glorieux, Macron – Une vision