JAN IHATSU.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on painotettu maamme vastuullista roolia kansainvälisessä kriisinhallinnassa sekä pitkää perinnettä rauhanvälittäjämaana. Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto mainitaan aina kun muistetaan, rauhanturvaajia toki unohtamatta. Varmasti moni valtsikalainenkin haaveilee urasta CMI:ssä tai kenties, kuten allekirjoittanut, kokee diplomaatin uran kiinnostavana. Satavuotiasta Suomea juhlittaessa halutaan luonnollisesti korostaa maamme hyviä puolia, positiivisia narratiiveja, jotka yhdistävät kansaa ja saavat kenties sijoittajatkin kiinnostumaan tästä pohjoisen suoläntistä. Imago järkevien neuvottelijoiden maasta aika ajoin aggressiivisen suurvallan naapurissa on varmasti osaltaan ansaittu, mutta osaltaan se on myös hyvää markkinointia faktojen puhuessa toista kieltä.

Suomen historia nimittäin on, vallitsevasta rauhasta huolimatta, kertakaikkisen verinen. Kuluneen sadan vuoden itsenäisyyden aikana Suomi on sotinut neljä sotaa, joissa kuoli lähteistä riippuen noin 150 000 suomalaista. Ei siis ihme, että rauha ja rauhantyö ovat nousseet tärkeiksi arvoiksi maassamme. Kun sodat Suomessa oli sodittu, alettiin suomalaisella sotataidolla ja -tarvikkeilla tehdä politiikkaa ja bisnestä. Asevienti muun muassa Sakon ja Tampellan sekä nykyisin etenkin Patrian toimesta on aina ollut osa suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Aseet ovat myös päätyneet jatkuvasti konfliktialueille, eivätkä asevientilupien klausuulit ole sitä estäneet. Ennen myytiin Israelille kranaatinheittimiä, sittemmin Itä-Timoriin ammuksia (ko. konfliktissa kuoli arviolta 100 000 ihmistä) ja nykyään tarkkuuskivääreitä sisällissodasta kärsivään Jemeniin (lähteistä riippuen jopa 16 000 kuollutta). Erilaisten korruptioskandaalien, kuten Slovenian panssariajoneuvokauppojen ryvettämä Patria kuitenkin listaa nettisivuillaan merkittäväksi onnistumiseksi ”Patrian maineen parantumisen kansainvälisesti”.

Rauhanjärjestöt Rauhanliitto ja Sadankomitea ovatkin kritisoineet Suomen asekauppaa konfliktimaihin useaan otteeseen. Järjestöt myös korostavat, että asevienti on aina poliittista toimintaa, sillä vientiluvat myöntää Puolustusministeriö ja suuremmat kaupat vaativat Valtioneuvoston siunauksen. Lisäksi Suomen aseteollisuus on suurelta osin valtio-omisteista, joten vastuu kaupoista on kaksinkertainen. Maanpuolustuksellisilla seikoilla voidaan perustella aseteollisuuden tarpeita tiettyyn rajaan asti, mutta varsinkin aseiden viennin kohdemaiden valitsemisessa Suomen poliittinen linjanveto on kritiikkinsä ansainnut. Aseviennille konfliktimaihin ei varmastikaan löydy julkisessa keskustelussa tilausta itsenäisyyden juhlavuonna. Kuitenkin aseteollisuus on vahvasti läsnä tapahtumissa, joiden nimestä tai kuvauksesta löytyy sanat ”isänmaa” ja ”turvallisuus”. Mustalla huumorintajulla varustettu kyynikko ei voi olla hymähtämättä nähdessään Patrian pääsponsorina tapahtumassa, jonka nimi on ”Nuku Rauhassa” – Suomi 100-leimalla varustettuna totta kai.  

Näin siis asekauppa suomalaisittain, mutta mitenkäs se rauhantyö? Esimerkiksi Ulkoasiainministeriö puhuu sivuillaan sekä rauhanvälityksestä että sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Eikö tässä piile ristiriita?  Voiko kriisiä hallita, varsinkaan sotilaallisesti? Rauhaa voidaan kenties välittää, mutta rauhantyö ja sotilaallinen kriisinhallinta tuskin ovat keskenään yhteensopivia, vaikka valtion virallinen linja niin asian muotoileekin. Konfliktit lisäävät konflikteja, joka tekee rauhanvälityksestä yhtä aikaa entistä tarpeellisempaa ja toisaalta vaikeampaa. Olisi eettisesti kestävämpää, jos Suomella olisi rooli konfliktien purkamisessa eikä niinkään niiden pitkittämisessä vaikkapa juuri asekaupan muodossa.

Miksi asekauppoja sitten hyssytellään ja varmistetaan toisaalta, että suomalaisia sotilaita on jatkossakin läsnä muiden maiden konflikteissa. Ei koskaan ratkaisevaa määrää, tai edes sellaista jolla voitaisiin katsoa olevan edes paikallista vaikutusta. Miksi siellä sitten ollaan? Ulkoasiainministeriö antaa onneksi tähänkin vastauksen: ”sotilaskriisinhallinnalla on tärkeä rooli kansallisen puolustuksen vahvistamisessa”. Sotamateriaalin vienti ja sotilaallisten taitojen kehittäminen kulkevat osittain käsi kädessä maanpuolustuksellisten tavoitteiden kanssa.  Raadollisesti voidaan ajatella, että suomalaiset lähtevät mukaan toisten sotiin, jotta sotiminen onnistuisi tarvittaessa täälläkin. Toisella kädellä heilutetaan rauhanoksaa ja toisella tarjotaan kivääriä.

Stanley Kubrickin klassisessa, sodanvastaisessa elokuvassa ’Full Metal Jacket’, merijalkaväen sotilas kulkee rauhanmerkki rinnassaan läpi Vietnamin. Omien sanojensa mukaan hän kokee merkin edustavan ihmisen kaksinaisuutta, sotaisan ja väkivaltaisen ihmisen halua elää rauhassa. Jos Kubrick ohjaisi elokuvan suomalaisesta ”rauhanbisneksestä” en yllättyisi, jos päähenkilön rinnassa olisi pinssi, jossa lukee ’Born to Kill’.  Suomella, tai paremmin suomalaisilla rauhantyöntekijöillä, on merkittäviä meriittejä rauhan edistämisen saralla. On silti tiedostettava, että ajatus Suomesta pelkästään kirkasotsaisena rauhanvälittäjänä ja moraalisen bisneksen etuvartiona on taidokkaasti rakennettu harhakuva. Kenties olemme rauhaa rakastava, mutta väkivaltaan mieltynyt kansa.

Sadankomitean pääsihteeri Anni Lahtinen kommentoi Policylle suomalaista asevientiä seuraavasti:

Olisi tärkeä nostaa ja pitää esillä, minne kaikkialle Suomesta viedään aseita. Suomen asevienti kohdistuu aiempaa enemmän Euroopan ulkopuolelle, erityisesti Lähi-itään. Asevientiluvat käsitellään tapauskohtaisesti, päätöksenteossa käytetään kokonaisharkintaa ja sen yhteydessä tehdään ulko-ja turvallisuuspoliittinen arvio, mutta Suomi vie tästä huolimatta aseita autoritäärisiin, ihmisoikeuksia loukkaaviin sekä sotaakäyviin maihin. Esimerkiksi valtioneuvosto myönsi viimeksi heinäkuussa suomalaiselle Robonic-yhtiölle asevientiluvan Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin ulkoasiainministeriön vastustavasta lausunnosta huolimatta. Yhdistyneet arabiemiirikunnat ovat mukana Saudi-Arabian johtamassa liittoumassa, joka sotii Jemenissä, missä on tällä hetkellä täysi humanitäärinen katastrofi päällä.

Euroopan parlamentti asettui keväällä 2016 tukemaan asevientikieltoa Saudi-Arabiaan hyväksyessään päätöslauselman koskien Jemenin humanitääristä kriisiä. Parlamentin päätös ei ole jäsenmaita sitova, mutta se oli vahva viesti jäsenmaille – vetoomus muuttaa EU:n yleislinjaa. Suomi, kuten muutkaan EU-maat, eivät kuitenkaan ole tähän tarttuneet. Suomi perusteleekin asevientiä Lähi-itään sillä, että se toimii yleisen EU-linjan mukaisesti. Eli on okei viedä, kun muutkin vievät. Suomen ollessa kansainvälisen asekauppasopimuksen puheenjohtajamaa, Suomen tulisi kuitenkin toimia esimerkillisesti. Suomi voisi olla se, joka näyttää muille maille linjan, että mihin maihin ei tule viedä aseita. Yleinen linja ei muutu, jos kaikki vain osoittelevat toisiaan. Asekauppaa koskevat kansainväliset sopimukset ja säädökset ovat riittävät, mutta ongelma on niiden tarkastelussa, tulkinnassa ja toimeenpanossa. Robonicille annettua lupapäätöstä on perusteltu muun muassa sillä, että Arabiemiraatteihin ei ole olemassa asevientikieltoa. Se ettei ole asevientikieltoa, ei tarkoita, että aseita saisi viedä vaan yhtä lailla pitää noudattaa kansainvälisiä sopimuksia ja tehdä päätös niitä noudattaen.

Päättäjät vetoavat usein, että Suomen asevienti on niin pientä, että siitä on turha edes puhua. Asevienti, asekauppa, ei kuitenkaan ole mitä tahansa vientiä, mitä tahansa kauppaa. Suomea sitovat kansainväliset sopimukset – EU:n yhteinen kanta ja YK:n asekauppasopimus sekä tietysti oma lainsäädäntö. Näissä on mahdollista ottaa tiukempi linja eikä mennä muiden mukana siitä mistä rima on matalin. Tässäkin on hyvä muistaa, että sopimukset asettavat alimman riman, mutta se että rima on alhaalla ei tarvitse tarkoittaa, että juuri siitä pitäisi mennä. Jokainen maa voisi ja niiden tulisi nostaa rimaa puheidensa tasolle.  Suomen tulisi tehdä parempaa ennakointia aseviennin suhteen, koska valtioiden poliittiset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Tästä on huolestuttavana esimerkkinä Turkki, minne Suomesta viedään enenevissä määrin aseita. Suomi voisi peruuttaa jo myönnetyt asevientiluvat, mutta näin ei kuitenkaan ole tehty eikä sitä tunnuta pitävän edes varteenotettavana vaihtoehtona.