Teksti: Eino Haase • Kuvat: Viljamin kotialbumi

Lukion jälkeen toimittaja Eino Haase pakeni pohjoisesta pikkukaupungista, helsinkiläistyi ja aloitti urbaanin opiskelijaelämän. Haasen lukiotoveri Viljami taas jäi kotiseudulle ja perusti perheen. Haase otti Viljamiin yhteyttä selvittääkseen, voisiko entisillä ystävyksillä olla jotain opittavaa toisiltaan.

Sunnuntai. Olen juomassa kauramaidolla kuorrutettua aamukahvia, kun puhelimeni näyttö välähtää, ja ruudulle ilmestyy kalenterihälytys: SOITA VILJAMI. Vedän syvään henkeä, etsin numeron yhteystiedoista ja aloitan videopuhelun. Jännittää. En ole puhunut Viljamin kanssa moneen vuoteen – en sitten lakkiaispäivän kesällä 2021.

Puhelun yhdistyttyä näytölleni piirtyy pikselien muodostama kuva Viljamista. Jännitykseni kaikkoaa kun huomaan, ettei hän ole muuttunut ulkoisesti lukioajoista paljoakaan: edelleen samat lyhyet hiukset, silmälasit, viikset. Vastaan hänen tervehdykseensä, ja alamme vaihtaa kuulumisia.

Tutustuin aikoinaan Viljamiin, kun kävimme samaa lukiota pohjoisessa pikkukaupungissa. Pänttäsimme yhdessä ylioppilaskokeisiin, pelasimme seurakuntatalolla biljardia ja ajelimme ympäri kylänraittia Viljamin vanhalla Peugeotilla. Teimme asioita joita nuoret, lukioikäiset ihmiset yleensä tekevät: kulutimme aikaa, odotimme tulevaa ja nauroimme paljon.

Jälkikäteen tarkasteltuna olimme oikeastaan aika erikoinen parivaljakko. Minä tulin kodista, jossa uskottiin enemmän tai vähemmän vapaaseen kasvatukseen, kun Viljami taas perheestä, jossa elettiin vanhoillislestadiolaisten arvojen mukaan. Minä haaveilin Helsingistä ja taideopinnoista, kun Viljami taas näki jo tuolloin tulevaisuutensa kotikonnuilla. Halusin yksiselitteisen palavasti pois pikkukaupungin kapeakatseisesta ilmapiiristä, joka ei tuntunut lupaavan minulle muuta kuin ohituskaistan keski-ikään. Viljamia tämä ilmapiiri taas ei näyttänyt haittaavan. Hän meni naimisiin heti 18 vuotta täytettyään.

Nykyisin Viljamin elämässä ovat läsnä vaimon lisäksi kaksi lasta, ja koulussa odottavat viimeistelyä vaille valmiit agrologian opinnot. Omakotitalostakin on jo haaveiltu. Omaan elämäntilanteeseeni verrattuna tuo kaikki tuntuu hyvin vieraalta, vaikka olemmekin samaa ikäluokkaa. Itse joudun huolehtimaan lähinnä huonekasveistani ja siitä, että rahani riittävät keikkojen ja kaljoittelun lisäksi seuraavan kuukauden vuokraan.

Tuntuu, etteivät elämämme voisi erota tällä hetkellä enempää toisistaan, ja juuri siitä syystä olen päättänyt ottaa Viljamiin nyt yhteyttä. Haluan selvittää, miten ihmeessä hän nykyisin selviää arjestaan, ja voimmeko elämäntapojemme erilaisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – oppia toisiltamme jotakin.

Olen ajatellut Viljamia ja pohjoiseen pikkukaupunkiin jääneitä kouluaikojen kavereitani viime aikoina usein. Kun katselen heidän päivityksiään sosiaalisessa mediassa, tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että tileille on alkanut viimeisen parin vuoden aikana ilmestyä päivityksiä ultraäänikuvista, potkupuvuista ja farmariautoista.

Olen huomannut, että tuo kaikki aiheuttaa minussa outoa kauhun tunnetta, enkä oikein ymmärrä, mistä kaipuu perheen perustamiseen näin nuorella iällä kumpuaa. Toisinaan ajattelen hieman
ylimielisesti, että minä olen sentään mennyt elämässäni eteenpäin, kun taas kotiseudulle jääneet kaverini ovat lähinnä tyytyneet siihen, mitä oli tarjolla. Myönnän, että tämän ajatuksen auki kirjoittaminen tuntuu kamalalta, ja osaltaan juuri siksi halusin ottaa Viljamiin jälleen yhteyttä.

Haluan ymmärtää häntä elämäntilanteidemme ja arvojemme erilaisuudesta huolimatta, nähdä jotain muutakin kuin sosiaalisen median silotellun kuvavirran. En halua, että mielikuvani kotiseudulle jääneistä kavereistani typistyisi kuvitelmaksi Prisman pakastealtaiden välissä könyävästä perheenisästä.

Kaiken yllä kuvatun selittäminen ääneen onkin sitten hieman vaikeampaa. Takeltelen sanoissani, kun pyydän Viljamia kuulumisten vaihdon jälkeen kertomaan, miksi ihmeessä hän on halunnut perustaa perheen jo nyt. Ja lisäksi: miten ihmeessä hän siitä kaikesta oikein selviää?

“Aika sellasta tavallistahan se on”, Viljami aloittaa. “Aamulla herätään, syödään aamupalat ja viedään lapset päiväkotiin. Lyydia [Viljamin vaimo] lähtee töihin ja mie saan keskittyä opintoihin. Sitte kolmen jälkeen haetaan lapset, laitetaan iltaruoka ja sitte onki jo aika mennä nukkumaan. Maanantaisin käyn pelaamassa lentopalloa höntsävuorolla. Viikonloppusin käyään joskus reissussa ja nähhään ystäviä. ”

Keski-ikäistä, kaukaista ja pelottavaa. Sellaisia sanoja pyörittelen päässäni, kun kuuntelen Viljamin kuvailua perheensä arjesta. Huolehtia nyt itsensä lisäksi koko ajan kahdesta pienestä olennosta, joiden elämä on vielä täysin riippuvaista muiden ihmisten avusta.

Minun on vaikeaa edes kuvitella, miltä moinen vastuu voisi tuntua. Viljami taas näyttää suhtautuvan tilanteeseensa uskomattoman pragmaattisesti.

“Ei se niin ihmeellistä loppujen lopuksi ollut. Kyllä sitä tietenki varsinkin ennen esikoisen syntymää mietiskeli, millaistakohan se elämä mahtaa sitten olla. Jännä juttu, mutta oikeastaan kun tultiin ekaa kertaa sairaalasta kotiin, niin siihen tottu hyvin nopeasti. Että ihan ku elämä olis ollut sellaista aina.”

Kontrasti on iso. Sillä välin kun Viljami on keskittynyt perheeseensä, minä olen matkustellut ympäri Eurooppaa ja päätynyt parin välivuoden jälkeen Helsinkiin opiskelemaan. Opiskelupaikasta huolimatta ajattelen, että jos minun pitäisi valita jokin sana kuvaamaan elämääni tällä hetkellä, olisi tuo sana varmasti kokeilu. Usein tuntuu, etten muuta teekään. Kokeilen pätkätöitä, poliittisia aatteita, erilaisia opintoja ja pukeutumistyylejä. Toisin sanoen elämäni on kaikkea muuta kuin pysyvää.

Pysyvyys taas olisi juuri se sana, jonka valitsisin kuvaamaan Viljamin elämää. Sellaiselta se ainakin kuulostaa. Lastenrattaita, pihakeinuja ja säännöllisen unirytmin tavoittelua. Rutiinien sävyttämää ja rauhallista perhearkea. Omaksi yllätyksekseni huomaan avautuvani näistä ajatuksista myös Viljamille. Kerron, kuinka minusta näyttää siltä, että hän vain ottaa elämässään vastaan sen mikä annetaan. Ja että juuri siksi mietin toisinaan, että mitä jos Viljami ja kotiseudulle jääneet vanhat kaverini ovat ymmärtäneet elämästä jotakin olennaista ja saavuttaneet sellaisen seesteisyyden, josta minä voin omassa Helsinki-kuplassani lähinnä haaveilla.

Viljami naurahtaa, ja kertoo sattumalta keskustelleensa samasta aiheesta vaimonsa kanssa keittiönpöydän ääressä edellisellä viikolla. “Mietittiin, että on meillä elämä helppoa. Ko me ollaan uskovaisia, ni me aatellaan, että esimerkiksi perheenlisäystä ei tarvi sillain suunnitella. Ja kyllä siitä saa semmosen tietyn mielenrauhan. Elämä tuntuu tosi helpolta, kun ei tarvi ite ottaa vastuuta siitä että saako lapsia tai tulleeko niitä. Että sitä niinkö mennee sen mukkaan miten elämä kulkee.”

Puhelumme päätyttyä oloni on kaksijakoinen. Toisaalta tunnen vilpitöntä iloa Viljamia kohtaan, hän todella näyttää löytäneen oman tapansa olla maailmassa. Ja siitähän – enemmän tai vähemmän – kaikessa on kai lopulta kysymys. Samaan aikaan huomaan kuitenkin pelkääväni, että oman levottomuuden ja kokeilunhaluni vuoksi en tule koskaan saavuttamaan samanlaista sovintoa maailman kanssa kuin Viljami.

Pohjimmiltani kai pelkään, että jahtaan loputtomiin jotakin sellaista, mitä ei ole ollut koskaan
olemassakaan. Ja siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ymmärrän puhelumme ansiosta yhä vahvemmin, ettei pohjoisen pikkukaupungin tarjoama polku ollut koskaan tarkoitettukaan minua
varten. Ei kai sillekään mitään voi.

Erään rauhoittavan sävyeron huomaan ajattelussani kuitenkin tapahtuvan puhelinkeskuste-
luamme seuraavalla viikolla, kun erityisesti yksi Viljamin lauseista jää päähäni kummittelemaan.
Huomaan, että vain viikossa siitä muodostuu itselleni melkoinen mantra. Toistelen sitä aamulla partaa ajaessani, yliopistolla ennen esitelmää ja iltaisin, kun yritän rauhoitella itseäni tulevaisuuden täydellisen epävarmuuden käydessä päälleni. Että sitä niinkö mennee sen mukkaan miten elämä kulkee.

Ehkä pitäisi soitella vanhoille kavereille vähän useammin.