Sokeassa polvireformissa ohitetaan täysin yhteisön merkitys

Pari faktaa tästä vihaisesta VOOlaisesta. Tämä kyrpiintynyt valtio-oppinut on aloittanut uransa rakkaassa opinahjossaan ennen koronaa. Aktiivinen VOOlainen toiminta on vienyt lähelle ydintä, kuuloetäisyydelle aina makeimmista juoruista niihin tulikivenkatkuisimpiin. Perinteiseen VOOlaiseen tapaan allekirjoittaneella on sydänystäviä Vallan ja Median keskeisimpien hahmojen joukossa. Kokemusasiantuntija on kokemusasiantuntija.

Tulevaisuustoimikunnan perustaminen on kerrassaan hienoa osallistavaa demokratiaa. Silti juuri osallistumattomuus vaivaa koko Politiikan ja viestinnän ainejärjestöjen kenttää. Samalla, kun hallitusvastuuta kantavat fuksikuoron säestämänä hokevat, ettei kukaan identifioidu yksittäisiin ainejärjestöihin, jäävät sitsipöydät tyhjiksi. “Tapahtumat ovat kärsineet koronan jälkeen osallistujakadosta, tulkaa pliiiiis :,( ” anelee epätoivoinen hallituslainen Whatsapp-ryhmässä. Mutta voidaanko kaikesta syyttää edelleen koronaa? Vai tulisiko perinteiltä juuria irti kiskovan aktiivin katsoa peiliin?

Rakkaat hallitustoimijat, älkää rikkoko sitä, mikä ei ole rikki. Politiikan ja viestinnän -ohjelma, tuttavallisemmin PolVi, ei ole pelkästään nuori, vaan myös perinteikäs ja vanha. Yleisen valtio-opin tieteenala, Allgemeine Staatslehre ja sen edeltäjät, on vuosikymmenien ajan kouluttanut ja kasvattanut osaajia, virkamiehiä ja radikaaleja yhteiskuntamme tärkeimpiin tehtäviin. Viestinnän alalla taas on opittu toimittamaan neljännen valtiomahdin elintärkeää tehtävää. Tieteenalojen mukana järjestäytyneet ainejärjestötkin ovat ehtineet saavuttaa kunniakkaan iän. Valtio-opin opiskelijat ry täytti tänä vuonna 63 vuotta ja Media ry saavuttaa syksyllä 52 vuoden iän.

Pitkän historiansa aikana kumpikin ainejärjestö on ehtinyt luomaan omia kauniita perinteitään. Uskonkin, että juuri nämä rakkaat perinteet ovat syy, miksi polvilainen-VOOlainen laskeutuu yhä uudestaan Kuppalan portaat (nykyään paloturvalliseen) juhlatilaamme tai kokkaa ympäri vuorokauden nälkäiselle sitsikansalle. Jatkuvuus kaaoksen keskellä, oma yhteisö – sen puolesta sitä haluaa uhrautua! Onkin traagista, että juuri sana “perinne” on tuntunut muodostuvan nykyisen opiskelijayhteisömme korvissa kirosanaakin kauheammaksi.

Perinteet yhdistävät yli vuosikurssien, pitävät yllä sitä kovasti kaivattua me-henkeä ja ennen kaikkea pitävät opiskelijayhteisön elinvoimaisena. On ihanaa, että vuosi toisensa jälkeen voi saapua paikalle varmana siitä, että vastassa on jotain tuttua ja turvallista. Oma porukka ja silti jotain uutta ja jännittävää. Fakta kuitenkin on (halusivat “uudistusmieliset nuorisolaiset” mitä tahansa), että perinteet pitävät yhteisöä elossa.

Perinteiden merkityksen yhteisölle ymmärsi myös kaikkien valtio-oppineiden lempisosiologi Ferdinand Tönnies. Gemeinschaft und Gesellschaft -erottelun lisäksi hän osasi erotella muutakin. Hän jakoi yhteisön yhdessäoloyhteisöön ja asiayhteisöön. Yhdessäoloyhteisöä pitää yllä perinne ja sisäiset normit, asiayhteisöä taas muista jäsenistä saavutettava hyöty. Näistä kahdesta voikin jokainen sitten itse valita, kumman toivoo jatkossa määrittävän polvilaista tai VOOlaista yhteisöä. Ajallemme on leimallista, että yhteisöllisyyden vaaliminen jää yksilöllisten minäprojektien jalkoihin. Luulisi kuitenkin, että vähintään me Valtsikassa tunnemme uusliberaalin yksilön sudenkuopat tätä paremmin.

Yhdenvertaisuuden on oltava järjestökenttämme arvoista ensiarvoisin ja kiusaamiselle tulee asettaa ehdoton nollatoleranssi. Perinteiden ja sitä kautta tärkeiden yhteisöjen hävittäminen vedoten edellä mainittuihin on kuitenkin vähintäänkin kummallista. Juuri jaetut perinteet, jotka voidaan vaikka sitten sitsihuumassa opettaa seuraaville sukupolville, ovat mitä elintärkeintä liimaa yhteisöllemme.

Myös yritys hävittää perinteet muuttamalla VOOn Prewapun ja Median Kymppisitsien nimet on lopulta vain populismia, jolla tahdotaan viestiä ulospäin, miten kovasti ainejärjestöhallitus pyrkii ratkaisemaan yhteisömme ongelmia. Samalla itse yhteisö on katoamassa valtaapitävien ympäriltä.

Vihainen VOOlainen kysyykin uudistusmielisiltä nuorisolaisilta ja muilta polvilaisen järjestökentän tuhoa toivovilta: oletteko kuulleet ilmaisusta “kultainen keskitie”? Onko todella niin, että ei ole mahdollista yhtenäistää toimintaa, kalentereita ja viestintäkanavia samalla, kun säilytetään tärkeimmät perinteet ja yhteisöä kannattelevat riitit?

Samalla kun korostetaan kovaan ääneen sitä, miten ainejärjestöt on tehty ennen kaikkea nykyisille opiskelijoille, unohdetaan, että on ollut aika, esimerkiksi syksyllä 2019, jolloin nämä “nykyiset opiskelijat” koostuivat muistakin kuin fukseista ja toista vuotta opiskelevista. Perinteet hävittämällä kustaan niin sanotusti omaan nilkkaan. Tietysti jos halutaan hajuttomia ja mauttomia tapahtumia, joiden ainoa sisältö on epämääräinen “hengailu” puolituttujen kanssa juopotellen ilman valtsikalaista (ja valtio-oppinutta) kulttuuria, on nykyinen suunta oikea.

Osallistujakatoa harmitellessaan olisi akateemisten nuorisolaisten (= ainejärjestökulttuurin romauttamista ja perinteiden tuhoamista ajavat, “ajat muuttuu”-argumentoijat) hyvä katsoa peiliin. Yhteisöllisyys vaatii töitä, nykytilanteessa hartiavoimin. Vihaisella VOOlaisella ei ole antaa valmista vastausta sille, miten tapahtumat ja polvilainen opiskelijakulttuuri palaisi entiselleen. Hän on kuitenkin varma siitä, ettei ratkaisu ole niiden olemassa olevien osien hävittäminen, jotka ovat pitäneet yhteisöämme kasassa tähänkin asti.

Rakkain terveisin, xoxo

Vihainen VOOlainen