Teksti: Henrik Peiponen ja Leo Valkama

Kuvitus: Kaisa Laaksonen

Olemme opintojemme aikana kohdanneet Francis Fukuyaman The End of History-artikkelin vähintäänkin kahdeksassa eri yhteydessä. Artikkeli on selvästi politiikan tutkimuksen keskeisimpiä moderneja klassikoita, joka auttaa ymmärtämään miten 80-luvun lopun tapahtumiin reagoitiin lännessä. Ongelmamme on se, miten kurssi kurssin jälkeen Fukuyaman ajatusta historian lopusta esitellään. Siitä luetaan muiden tekemiä tulkintoja, mutta itse artikkelia, joka on alle 20 sivua pitkä, ei ole ikinä ollut kursseilla luettavana. Fukuyaman artikkeli ja sitä seurannut teos ovat selvästi klassikoita, mutta opiskelijoille tarjotaan jatkuvasti vain muiden tulkintoja siitä, eikä heitä laiteta itse tulkitsemaan Fukuyaman tekstiä.

Fukuyaman artikkeli toimii vain yhtenä näyttävänä esimerkkinä siitä, kuinka polvi-ohjelmassa keskitytään usein samojen ajattelijoiden ja samojen kirjojen toisen käden tulkintoihin. Luennoilla käsittelemme usein poliittisen ajattelun kaanonin merkittävien ajattelijoiden ajatuksia niin, että luennoitsija antaa opiskelijoille toisen käden tulkinnan alkuperäisteoksista. Ongelmallista on se, että sama toistuu myös kurssikirjallisuudessa. Kirjallisuus koostuu suurimmalta osin eri tyyppisistä “readereistä”, jossa käydään läpi toisesta kädestä tulkiten merkittäviä yhteiskunnallisia ajattelijoita. Kuulemme vaikka kuinka monta kertaa siitä, mitä Aristoteles, Machiavelli, Marx, Weber ja kasa muita eurooppalaisen poliittisen ajattelun klassikoita ajatteli, mutta omat tulkinnat näistä teoksista jää hyvin vähäisiksi. 

Kun puolestaan luemme tekstejä itse voimme luoda myös omia tulkintoja. Olemme olleet luennolla, jossa keskusteltiin Aristoteleen Politiikasta noin kuukausi sen jälkeen kun olimme lukeneet teoksen. Luennon aikana jäimme miettimään, olimmeko lukeneet saman kirjan luennoitsijan kanssa, vai todennäköisemmin, oliko hän jättänyt teoksen kokonaan lukematta. Vähintäänkin olimme luennoitsijan kanssa tulkinneet teosta aivan eri tavalla. 

”Syvällisempi ymmärrys ja oma tulkinta voi tulla vain siitä, että opiskelijat itse lukevat nämä alkuperäisteokset.”

Readerit myös usein jatkavat ja vahvistavat vallalla olevia käsityksiä teorioista, jotka eivät välttämättä täsmää täysin alkuperäisteoksissa esitettyihin argumentteihin. Esimerkiksi Kari Palonen, joka on yksi Suomen merkittävimmistä politiikan tutkijoista, on Max Weberin uudelleenluennallaan haastanut oppikirjoihin iskostunutta käsitystä Weberin byrokratiateorioista. Ilman alkuperäisteosten lukemista näiden oppikirjatulkintojen haastaminen on kuitenkin mahdotonta. 

Syvällisempi ymmärrys ja oma tulkinta voi tulla vain siitä, että opiskelijat itse lukevat nämä alkuperäisteokset. Nykyisessä mallissa opiskelijoille jää omalle vapaa-ajalle luettavaksi ne asiat, joista opinnoissa puhutaan. Opiskelijoiden on itse perustettava lukupiirejä ja kirjakerhoja, ja niinpä luotava seminaarit juuri niitä asioita varten, jotka yliopiston olisi pitänyt tarjota. 

***

Politiikan tutkimus ja polvi-ohjelma koostuu ensisijaisesti lukemisesta, mutta lukemistakin voidaan harjoittaa monilla eri tavoilla. Seminaarimuotoinen työskentely, joka on anglo-amerikkalaisessa yliopistokulttuurissa keskeinen opiskelun muoto, sitoisi luettavat tekstit paremmin kurssien sisältöihin ilman, että luennoilla vain toistettaisiin kirjallisuudessa esille tulleita teemoja usein pintapuolisesta näkökulmasta. Opiskelijoiden olisi mahdollisesti myös helpompi motivoitua lukemiseen, mikäli luettavilla teksteillä tehtäisiin jotain muutakin, kuin oksennettaisiin niiden sisällöt tenttiin. 

Luentopäiväkirjat mahdollistavat tietyn dialogin muodon, jota seminaarimuotoinen opiskelu edustaa, mutta tästä dialogista puuttuu aina toinen sosiaalinen osapuoli. Dialogin puuttumattomuus korostuu vielä senkin kautta, että palautetta kirjoitettavista töistä saa todella harvoin. 

Yksi keskeisimmästä readerien eduista on se, että käsiteltävät teoriat ja ajattelijat voidaan suoraan samassa tekstissä asettaa ajalliseen ja paikalliseen kontekstiinsa sekä tarjota näille teorioille osuvia sovelluksia nykymaailmasta. Seminaaritapaisessa opiskelussa tämä kontekstualisointi tapahtuu keskustelun kautta. Tämän lisäksi luennot voivat olla keskeinen väline, jossa opettaja ensin kontekstualisoi tekstin ennen kuin opiskelijat lukevat sen.

Iso osa polvin luennoitsijoista on kirjoittanut opetettaviin aiheisiin liittyen omia teoksiaan, joista jotkut ovat oppikirjamaisia ja jotkut enemmän alkuperäiskirjallisuutta. Erityisesti viestinnän opintosuunnan kursseilla alkuperäisteoksia on luettu, mikä on ollut antoisaa, sillä tällöin todella saa lukea argumentin suoraan sen esittäjältä eikä toisen käden tulkinnan kautta. Näiden teoksien kuuluminen kurssikirjallisuuteen asettaa kuitenkin hieman kyseenalaiseksi argumentin alkuperäiskirjallisuuden lukemisen epämielekkyydestä verrattuna reader-teoksiin. On myös huomattava, että kurssikirjallisuuden käytännössä valitsevat kurssin vetäjät, joilla saattaa olla taloudellinen intressi valita tietyt kirjat –  varsinkin jos he olivat itse kirjoittamassa niitä. Toisaalta jos teokset on kirjoitettu suomeksi, saattavat heidän kirjansa olla parhaita alallaan Suomessa, joten ne voivat myös olla aiheellinen valinta. 

”Toki readereitä lukemalla saa yleensä nopeammin ja helpommin paremman yleiskäsityksen tietystä teoriasta ja tämän kehittäjistä, mutta tämä ei tarkoita sen olevan arvokkaampaa kuin alkuperäisteoksia lukemalla saatu ymmärrys.”

Readerien ja alkuperäiskirjallisuuden väliseen suhteeseen voidaan ottaa myös kyynisempi näkökulma. Alkuperäiskirjallisuuden lukeminen korostaa politiikan teorian luonnetta itsessään poliittisena toimintana. Vaikka yhteiskuntatieteiden positivistinen käänne onkin osin hämärtänyt politiikan tutkimuksen poliittisuutta ja normatiivisuutta, tulevat nämä aspektit alkuperäiskirjallisuutta lukiessa usein selkeästi esille. Teorian poliittisuus ja sen ilmentyminen alkuperäisteoksissa on rikkaus, joka readereitä lukiessa jää kokonaan puuttumaan. Kuten totesimme aikaisemmin, voidaan readereissä huomioida kirjoittajan ajallinen ja paikallinen konteksti ehkä tarkemminkin kuin itse alkuperäisteoksessa, mutta niistä puuttuu kirjoittajan oma intohimo aihetta kohtaan. Tämä on usein kaikista ilmeisintä radikaaleissa teoriatraditioissa, kuten postkoloniaalisessa teoriassa, mutta alkuperäisteokset  tuovat myös maltillisempiin näkökulmiin poliittisuuden, joka niistä toisen käden lähteiden kautta usein katoaa. 

Alkuperäisteoksia lukiessa voi huomata kuinka erilaisiin johtopäätöksiin kaksi ajattelijaa voi päätyä, vaikka lähtökohdat olisivat hyvin samankaltaiset. Tässä voidaan huomata, että nekin ajattelijat, joiden kanssa on eri mieltä lähtevät monesti lähtökohdista, jotka itsekin hyväksyy. Readerien kautta alkuperäisteosten kirjoittajat jäävät etäisiksi hahmoiksi, joita on helppo demonisoida. 

Alkuperäisteosten lukeminen tuokin ajattelijat lähemmäksi lukijaa ja inhimillistää niiden kirjoittajia. Kuten olemme varmasti kaikki huomanneet, on osa alkuperäisteoksista kirjoitettu vaikeammin ymmärrettäviksi kuin ehkä olisi ollut tarvetta. Tämän voi kuitenkin nähdä osoituksena näiden “suurien” ajattelijoiden omasta inhimillisyydestä. Monimutkaiset teoriakehitelmät ovat yleensä syystäkin vaikeaselkoisia, sillä pyrkimys käsitteellistää sosiaalisia ilmiöitä ei ole yksinkertaistuksille otollinen maaperä. 

Emme tässä millään tasolla väitä, että monimutkaisuus, erityisesti kirjoitustyylissä, olisi hyve. Vaikeaselkoisuus on saavutettavuuden puolesta yksi keskeisimmistä akateemisen tekstin ongelmista. Readerien arvo erityisesti post-etuliitteen taakse luetuissa teoriatraditioissa voi olla merkittävä, mikäli alkuperäisteoksen miellyttävä lukeminen vaatisi koko länsimaisen filosofian kaanonin tuntemuksen. Mielestämme voidaan kuitenkin erottaa tekstin vaikeaselkoisuus teoreettisesta monimutkaisuudesta. 

”On keskeistä huomioida, että iso osa politiikan tutkimuksen readereistä ja oppikirjoista tulee eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista akateemisista instituutioista, joiden painopisteen eurokeskeisyys on kiistaton tosiasia.”

Toki readereitä lukemalla saa yleensä nopeammin ja helpommin paremman yleiskäsityksen tietystä teoriasta ja tämän kehittäjistä, mutta tämä ei tarkoita sen olevan arvokkaampaa kuin alkuperäisteoksia lukemalla saatu ymmärrys. Ehkä työelämän tarkoituksia varten readerit tarjoavat pintapuolisuudessaan laajemman tietopohjan, jolla osoittaa olevansa pätevä analysoimaan milloin mitäkin ilmiöitä. Mikäli ohjelmamme tavoite kuitenkin on kehittää kykyämme käsitteellistää ja ymmärtää monimutkaisia sosiaalisia ilmiöitä, ei pelkkä pintapuolinen poliittisen jargonin sanavarasto ilman syvällistä ymmärrystä riitä sen saavuttamiseksi. 

***

On keskeistä huomioida, että iso osa politiikan tutkimuksen readereistä ja oppikirjoista tulee eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista akateemisista instituutioista, joiden painopisteen eurokeskeisyys on kiistaton tosiasia. Politiikan tutkimuksen eurokeskeisyys on vakava ongelma, johon tutkimusalan on vastattava, jos se haluaa pysyä relevanttina vielä tulevaisuudessakin. Universaalit ja kaikenkattavat teoriat, jotka käsittelevät yhteiskunnallisia ilmiöitä vain globaalin pohjoisen kontekstista ovat osa akateemisen maailman koloniaalista luonnetta. Tämän muuttaminen lukematta alkuperäiskirjallisuutta tuottaa vielä nykyistäkin hitaamman prosessin, sillä readereissä radikaalit ei-eurooppalaiset ajattelijat on suodatettu valtavirran mukaisemmiksi. Politiikan tutkimuksen koloniaalisuuden purkamista ei voida mielestämme korostaa liikaa ja alkuperäiskirjallisuuteen tutustuminen on keskeinen osa sen prosessia. 

Ymmärrämme kyllä, että kaikessa on rajansa ja varsinkin opiskelijoiden jaksamisen kannalta ei ole kestävää lisätä luettavan määrää merkittävästi. Kyse on ennemmin kirjallisuuden monipuolistamisesta ja painopisteen siirtämisestä readereistä alkuperäiskirjallisuuteen. Sen sijasta, että lukisimme readeria, jossa avataan samoja marxilaisia käsitteitä, voitaisiin lukea osia Marxin teoksista, joissa hän itse avaa samaiset käsitteet.