Kun Puola ja Unkari ovat alkaneet vastustaa länsimaista oikeusvaltiojärjestelmää, esimerkiksi Suomi haluaisi laittaa maat ojennukseen ja katkaista niiltä EU-
budjetin rahahanat. Kuinka pysyviä muutoksia saadaan aikaan, jos demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistetään tällä tavalla? Entä onko liberaalissa demokratiassa jotakin vialla, kun niin moni itäisen Euroopan maa on kääntynyt vastustamaan sitä?

Teksti: Aaro Aalto

”Me emme antaneet Wienin määräillä meitä vuonna 1848, emmekä Moskovan vuonna 1956, emmekä me anna Brysselin määräillä meitä nyt”, sanoi Unkarin pääministeri Viktor Orbán vuonna 2011. Unkari oli juuri kaventanut median vapautta lakiuudistuksella, ja vastasi saamaansa kritiikkiin syyttämällä Euroopan unionin harjoittavan Unkaria kohtaan samanlaista kontrollia kuin mitä Neuvostoliitto aikoinaan harjoitti.

EU:n ja Neuvostoliiton harjoittaman vallankäytön rinnastamisesta voidaan olla montaa mieltä, mutta mistä tällainen kokemus juontaa juurensa? Miksi tällaista retoriikkaa hyödyntävät Unkarin Fidesz sekä Puolan Laki ja oikeus ovat kohonneet kotimaissaan suurimmiksi puolueiksi – etenkin, kun molemmat maat olivat vielä viime vuosituhannen lopulla kiihkeitä kommunistivallan kaatajia?

Esimerkiksi Puola otti ensimmäisen merkittävän askeleen kohti Euroopan yhteisön jäsenyyttä vuonna 1989, jolloin maanlaajuinen protestiaalto pakotti kommunistipuolue PZPR:n järjestämään vaalit ja myöntämään Solidaarisuus-liikkeelle aseman poliittisena puolueena. Ensimmäisissä vaaleissa PZPR menetti kaikki paikkansa parlamentissa, ja vaalien voittaja Solidaarisuus ryhtyi välittömästi töihin saadakseen Puolalle jäsenyyden EU:ssa ja Natossa.

1980-luvun alkupuolella Euroopan yhteisöön olivat liittyneet autoritaarisesta vallasta vapautuneet Kreikka, Espanja ja Portugali. Maissa tapahtunut positiivinen kehitys toimi onnistuneena esimerkkinä myös itäiselle Euroopalle. Vallankumouksen jälkeisessä euforiassa. Puolalle ja Unkarille tuli kuitenkin yllätyksenä, ettei yhteisö toivottanutkaan enää uusia jäseniä tervetulleiksi aivan varauksetta. Vuonna 1993 unioni päätti niin sanotuista Kööpenhaminan kriteereistä, perusteista, jotka jokaisen jäsenvaltiokandidaatin tulee täyttää. Kriteerit edustavat Euroopan unionin perusarvoja, ja sanovat muun muassa, että jäsenvaltiolla tulee jo liittymishetkellä olla vakaat demokraattiset instituutiot, oikeusvaltiojärjestelmä ja toimiva markkinatalous. Vaatimus siitä, että valtion tulee jo liittymishetkellä olla ikään kuin valmis länsimainen demokratia, siirsi maiden mahdollista liittymispäivää vuosilla myöhemmäksi.

Tiukoista kriteereistä seurasi intensiivinen lakiuudistusprosessi, jossa pääosin Euroopan komission virkamiehet kävivät säännöllisesti läpi maiden tuoreita lakiuudistuksia, tarjosivat vinkkejä ja tarkensivat unionin vaatimuksia. Perustuslakeja uudistettiin, valtaa hajautettiin, kaupankäynti vapautettiin, vähemmistöjen oikeuksia parannettiin, korruptiota kitkettiin ja maatalouden sekä teollisuuden tuet uudistettiin EU-yhteensopiviksi ympäri itäistä Eurooppaa.

Pian maat olivat saaneet lainsäädäntönsä ja demokraattiset instituutionsa EU:n vaatimuksien mukaisiksi. Vuonna 2004 Puola ja Unkari olivat valmiita liittymään unioniin yhdessä Tšekin, Slovakian, Slovenian, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Yhteiskuntaa ohjaava ideologia oli siis käännetty päälaelleen noin viidessätoista vuodessa. Vaikka tehdyt muutokset olivat mittavia, jopa 77 prosenttia puolalaisista kannatti jäsenyyttä vuonna 2003 järjestetyssä kansanäänestyksessä, äänestysaktiivisuuden ollessa tosin vain 59 prosenttia.

Vaikka tuki muutoksille oli esimerkiksi kansanäänestyksen mukaan voimakasta, ilmapiiriä ei ole missään vaiheessa voinut kuvailla yksimieliseksi. Politiikan tutkija Krzysztof Zuban mukaan hallitukseen nousi EU-integraatioprosessin aikana uudistuksia vastustaneitakin puolueita, mutta koska prosessi oli jo käynnistetty ja pitkälti virkamiesvetoinen, ei hallituksen kokoonpanon voimakkaillakaan muutoksilla ollut vaikutusta neuvottelujen lopputuloksiin.

Kun itäinen Eurooppa kaatoi autoritaarisen kommunistihallinnon vallankumouksissaan, ainoita kuviteltavissa olevia tulevaisuuden skenaarioita oli hankkia EU-jäsenyys – pyrkiä matkimaan läntisten maiden menestystä ja kiriä umpeen toisen maailmansodan jälkeen kasvanut kuilu läntisen ja itäisen Euroopan hyvinvoinnissa. Tästä syystä Eurooppa-neuvosto käytti merkittävää valtaa, kun se määritteli Kööpenhaminan kriteerit: toisin sanoen se kykeni pitkälti sanelemaan, minkälaiseksi itäisen Euroopan tulee muuttua.

Kun maat olivat mukautuneet unionin vaatimuksiin 2000-luvun alussa, oli vielä liian aikaista juhlia. Kööpenhaminan kriteerit keskittyivät ensisijaisesti instituutio- ja policy-tason muutoksiin. Poliittista keskustelua – pohdintaa muutosten oikeutuksesta, hyödyllisyydestä tai siitä, minkälainen tulevaisuus olisi maille paras – ei laajemmin käyty itäisessä Euroopassa eikä unionissa. Muutosten tavoitteena oli ensisijaisesti ”järkevöittää” tai ”normalisoida” valtiot, ja niitä perusteltiin esimerkiksi taloudellisilla hyödyillä ja yksinkertaisesti sillä, että muukin Eurooppa näytti tältä. The Economist kirjoitti hyvinkin käytännönläheisellä ja itsevarmalla otteella 13.1.1990:” The eastern countries must reject any lingering ideas about a ‘third way’, such as a chimerical ‘market socialism’ based on public ownership or worker self-management and go straight for a western-style market economy”. Jürgen Habermas taas oli turhautunut vallankumouksiin liittyneeseen luovuuden ja pohdinnan puutteeseen, ja nimittikin niitä yksinkertaisesti ”kirimisen vallankumouksiksi”, die nachholende Revolutionen.

Länsimainen demokratia on pitkän kehityskulun tulos. Nyt on saattanut osoittautua, ettei mallia välttämättä kyetäkään kopioimaan viidessätoista vuodessa maahan, joka on kokenut omanlaisensa kehityskulun. Kun esimerkiksi Puola oli ollut kymmenisen vuotta unionin jäsenenä, populistinen Laki ja oikeus alkoi kerätä suosiota. Sen sanoma poikkesi totutusta. Puolue on kasvattanut tuntuvasti sosiaalietuuksia ja päästänyt näin viimeinkin kaikki puolalaiset hyötymään maan kokemasta talouskasvusta. Toisaalla puolue on retoriikallaan hyökännyt läntistä Eurooppaa ja lukuisia vähemmistöjä vastaan. Median kontrolli on kiristynyt ja perustuslakituomioistuimen itsenäisyys on romutettu.

Herää kysymys, kuinka näin on päässyt tapahtumaan. Miten keskellä Eurooppaa sijaitsevat demokratiat ovat muuttumassa Putinin Venäjän kaltaisiksi järjestelmiksi, joissa demokraattisia instituutioita on muodollisesti olemassa, mutta joissa tietyn valtaeliitin asema on kuitenkin lujittumassa poliittiseen järjestelmään? Miksi Puolassa ja Unkarissa ylipäätään äänestetään näitä puolueita? Puolueiden suosiolla on esimerkiksi Puolassa monitahoisia syitä: Demokraattisen hallinnan perinteet ovat heikot, moni kansalainen on kasvatettu erilaiseen arvomaailmaan, luottamus poliitikkoihin on historiallisista syistä matalaa. Puolan rikastuminen ei ole näkynyt eikä tuntunut etenkään itäisen Puolan kansalaisen elämässä, tuloerot ovat päinvastoin todennäköisesti kasvaneet vallankumouksen jälkeen. Osa äänestäjäkunnasta tiedostaa, kuinka Laki ja oikeus -puolueen kasvattamat lapsilisät ja eläkkeet ovat aidosti parantaneet elämänlaatua, ja katsovat näin olevansa jopa taloudellisesti riippuvaisia puolueen valta-asemasta. Joihinkin taas vetoaa puolueen vihamielinen ideologia.

Yksi syy suosiolle on myös se, ettei maan hallitustasoilla ollut esitetty kovinkaan paljon kriittisiä puheenvuoroja EU:sta tai koko länsimaistumisprosessista: Zuban mukaan sen teki ensimmäisenä Laki ja oikeus, kun se muodosti yksipuoluehallituksen vuonna 2015. Kun maan mullistanut länsimaistuminen oli hoidettu pitkälti lakiteknisenä ja taloudellisena prosessina, ikään kuin rationalisoivana hankkeena, populisteille avautui tilaisuus tehdä unionista ensi kertaa poliittinen kysymys. ”EU painosti meidät liittymään sisämarkkinaan, nyt olemme halvan työvoiman tytäryhtiötalous ja suuryritykset käyttävät meitä hyväksi – miksi suostuimme tähän”, voisi olla yksi esimerkki asetelman luomasta päättelyketjusta.

Vastauksena Puolan ja Unkarin ottamaan demokratiakehityksen takapakkiin Suomi haluaisi usean muun EU-maan tavoin sitoa EU-budjetin tulojaon oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen. Taustalla lienee mitä todennäköisimmin huoli maiden kansalaisten oikeuksista sekä Euroopan unionin yhtenäisyydestä ja toimintakyvystä. Aiempi kehityskulku huomioiden tämä on kuitenkin ilmiselvästi kehystettävissä jälleen uudeksi keinoksi, jolla rikkaat jäsenvaltiot pyrkivät muovaamaan Puolan ja Unkarin sellaiseksi, mitä ne haluavat niiden olevan.

Jotta Puolassa ja Unkarissa saataisiin aikaan pitkäjänteisiä ratkaisuja, monen eurooppalaisen voisi olla hyvä tiedostaa, että toimivaa demokratiaa, sananvapautta ja ihmisoikeuksia on haastavaa yksinkertaisesti monistaa. Instituutiot ja lainsäädäntö voivat näyttää päälle päin toimivilta, mutta todellinen muutos vaatii perusteellisen keskustelun, pohdinnan, oikeutuksen tunteen ja pintaa syvemmällä tapahtuvan mielenmuutoksen. Toisaalta voi pitää mielessä, että läntinen oikeusvaltio on vain yksi tapa järjestää yhteiskunta. Kuten Ivan Krastev ja Stephen Holmes toteavat kirjassaan The Light that Failed – A Reckoning, pluralismia, ihmisoikeuksia ja demokratiaa arvostava valtio voidaan kyetä rakentamaan myös muilla tavoin, jos vain sallitaan tilaisuus yrittää.