Poleemin vieraskynä

Teksti: Veronika Konnos

Joulukuun kuudes, tuo yksi vuoden pimeimmistä päivistä, tekee jälleen tuloaan. Tänä vuonna se on erilainen monestakin syystä: koronapandemian takia tanssahtelut Presidentinlinnan lattialla on peruttu eikä elossa ole enää yhtäkään Mannerheim-ristin ritaria. Pysyvää onkin näköjään vain se, että Tuntematon sotilas pyörii televisiossa ja monessa ikkunassa poltetaan kahta kynttilää. Suomessa sekä itsenäisyyspäivä että yleisemmin isänmaallisuus liitetään vahvasti sodan perintöön. Itsenäisyyttä juhlistetaan ja puolustetaan, mutta miksi sen juhlinta muistuttaa monesta muusta maasta poiketen enemmän melankolistaa suruaikaa kuin karnevaalia?

George Orwell luonnehti esseessään “Notes on Nationalism” isänmaallisuudesta seuraavanlaisesti: ”’Isänmaallisuudella’ tarkoitan kiintymystä tiettyyn paikkaan ja erityiseen elämäntapaan, jonka uskotaan olevan maailman paras, mutta ilman halua pakottaa sitä muille ihmisille. Isänmaallisuus on luonteeltaan puolustavaa sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti”. Orwell ei pitänyt isänmaallisuutta nationalismin tapaan pahana asiana, vaan hyväksyttävänä ja luonnollisena. Isänmaallisuus on kuitenkin käsitteenä kehittynyt Orwellin ajoista. Se ymmärretään erilaisissa piireissä eri tavoin, joko yltiöpositiivisten tai negatiivisten konnotaatioiden kautta. Nykyajan arvokuplautuminen pakottaa myös isänmaallisuuden osaksi samaa myrkyllistä keskustelukulttuuria, jossa tiimeinä ovat me ja he, ja jossa maltillisemmat mielipiteet jäävät helposti jalkoihin. Silti niitäkin löytyy, enemmän kuin voisi uskoa.

Nuorempana jopa häpesin omaa suomalaisuuttani. Vietin lukemattomia päiviä toivoen, että olisin syntynyt johonkin suurempaan valtioon, jonka mainitseminen ei ulkomailla aiheuttaisi kysyvää ilmettä, tai jotakin vielä pahempaa; Prahassa Pyhän Vituksen katedraalin lipunmyyjä osasi mainita Lordin ja San Franciscossa turistibussin opas osoitti suomenkielentaitoaan lausumalla sanan ‘kalsarikännit’. Näin vanhemmalla iällä ymmärrys ja arvostus omaa maata kohtaan on kasvanut, mikä ei johdu vähääkään siitä, että itsenäisyyspäivänä on sattunut katsomaan Laineen Tuntematonta tai että ysiluokalla äidinkielessä pakotettiin lukemaan kyseinen Väinö Linnan teos. Myös valtsikassa opiskelu on tuonut oman vivahteensa isänmaallisuuden tunteeseen. Polhon viimevuotisella itsarisilliksellä eivät olleet kyyneleet kaukana, kun ihmiset pitivät mahtipontisiakin puheita itsenäisyydestä ja siitä, mitä se heille merkitsee.

Jossain on kuitenkin olemassa kultainen keskitie, jossa samalla voidaan kunnioittaa sitä, miten itsenäisyyttä on puolustettu sekä juhlistaa sitä, miten pitkälle olemme kansakuntana päässeet.

Kuten mainittu, Suomen itsenäisyyteen ja sen juhlintaan liittyy vahvasti sodan muistelu. Sodasta puhuminen on vaikea asia ja tulee sitä todennäköisesti aina olemaan. Mutta entä sitten, kun kukaan sodan kokenut ei enää ole täällä kertomassa siitä, millaista sota todellisuudessa oli ja mitä itsenäisyys sen jälkeen merkitsi? Onko mahdollista, että itsenäisyyden ja isänmaallisuuden käsittäminen muuttaa muotoaan? Voidaanko vihdoinkin olla näyttämättä valtion juhlapäivänä tuntitolkulla sotilasparaatia sekä montaa elokuvaa samasta kirjasta, ja vaihtaa oikeasti viihteelle? Presidentinlinnan pönötysjuhlista nyt tuskin koskaan päästään eroon, onhan jonossa seisominen ja kiusallinen kätteleminen niin perimmäinen osa suomalaista tapakulttuuria. Jossain on kuitenkin olemassa kultainen keskitie, jossa samalla voidaan kunnioittaa sitä, miten itsenäisyyttä on puolustettu sekä juhlistaa sitä, miten pitkälle olemme kansakuntana päässeet.

Voisimme ottaa mallia vaikkapa Norjasta! Siellä itsenäisyyspäivää (tai pikemminkin kansallispäivää, perustuslain päivää) vietetään iloisin mielin kansallispukuun pukeutuneina. 612-kulkueen sijasta meilläkin voisi Norjan tapaan olla lasten laulavia kulkueita. Toki tätäkin perinnettä piristää se, että Norjassa itsenäisyyttä juhlitaan toukokuun keväisissä tunnelmissa joulukuun pimeyden sijaan. Suomessa itsenäisyyden juhlinta on keskittynyt menneeseen, siinä missä Norjassa sen keskiössä ovat lapset ja tulevaisuus.

Jos jatkossa myös meillä itsenäisyyspäivään – ja näin ollen koko siihen tapaan, jolla käsittelemme itsenäisyyttämme ja annamme vapaudelle merkityksiä – kietoutuisi enemmän iloa ja lämpöä, ehkäpä tulevaisuudessa lasten ja nuorten suhtautuminen koko valtioomme olisi lämpimämpi kuin esimerkiksi minun oli aikanaan. Tästä tuskin olisi ainakaan haittaa näinä aikoina, kun demokraattiset järjestelmät kohtaavat alati uhkia oikealta ja vasemmalta.

Joka tapauksessa itsenäisyyden juhlinta on tullut jäädäkseen. Vuosikymmenten ajan siihen on kuulunut surua ja melankoliaa, hiljaisuutta ja tummuutta. Jääkärimarssi soi ja Finlandia-hymni pauhaa.

Kuva: Polho

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s