Haastattelussa Jussi Halla-aho: Populismi – ase vai agenda?

Teksti: Laura Perälä ja Janne Lodewijks

Kuva: Jessica Eerikas

 

Perussuomalaiset nähdään Suomessa populistisena puolueena. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta halusimme kuulla, mitä mieltä on itse puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Haastattelimme häntä perussuomalaisten politiikasta, populismista ja viestinnästä. Vastausten analysoimiseksi sekä perkaamiseksi pyysimme kommentteja poliittisen viestinnän tutkijalta Juha Herkmanilta.

 

Untitled-600

 

Perussuomalaisten puoluetoimistolla meidät vastaanotti hyvin rauhallinen ja tavallisen oloinen keski-ikäinen mies, jonka toteemieläin on kissa. Ensivaikutelman perusteella on vaikea uskoa, että tämä on yksi Suomen keskustelluimmista ja mielipiteitä jakavimmista henkilöistä. Kahvin ynnä muun tarjoamisen jälkeen Halla-aho ehdottaa, että istuisimme häntä vastapäätä. Sitten päästään asiaan.

 

Ensimmäisenä tahdoimme selvittää, miten Halla-aho itse määrittelee populismin ja mitä se hänelle merkitsee. Halla-aho ymmärtää populismin kahta kautta:

 

“Populismi voi olla metodi tai substanssi. Kielteisessä mielessä se tarkoittaa politiikkaa, jossa haistellaan, mikä menisi tänään kaupaksi. Puolue määrittelee linjansa sen mukaan mikä on trendikästä. Populismi myönteisessä mielessä tarkoittaa sitä että ihmisten, siis sen niin sanotun kansan, mielipiteillä, huolilla, peloilla ja toiveilla on merkitystä. Eivätkä väärää mieltä olevat ihmiset ole ainoastaan tavallaan paremman väen koulutuksen tarpeessa, vaan että mielipiteet itsessään ovat aina legitiimejä, olivat ne mitä hyvänsä.”

 

Miten vedenpitävä on Halla-ahon määritelmä? Herkmanin mukaan Halla-ahon esiin nostamat negatiiviset piirteet ovat yleinen tapa ymmärtää populismia. Harvinaisempaa taas on nähdä populismi kansan äänen vahvistajana. Se on lähinnä juuri populisteiksi nimitettyjen itsensä toistama näkemys. Populistisen tyylin ja agendan täysi erottaminen toisistaan on mahdotonta ja Herkman näkee, että erottelu toimii myös keinona torjua kielteisiä mielikuvia populismista.

 

Miten perussuomalaiset sitten sijoittuvat tässä kahtiajaossa? Halla-ahon mukaan heidän tapauksessaan on kyse on juuri substanssipopulismista. Puolueella on tietty ideologia ja arvot, joiden mukaan toimitaan sen sijaan, että pyrittäisiin miellyttämään kaikkia. Kun on kyse trendikkyydestä, Halla-ahon mielestä perussuomalaiset on päinvastoin kaikista vähiten populistinen puolue Suomessa. Siinä, mitä perussuomalaisten toiminnassa nimitetään populismiksi, onkin sen sijaan usein kyse uusien asioiden politisoimisesta.

”Se mitä meistä sanotaan ei haittaa meitä poliittisesti.”

 

Voidaanko populismi siis näin ajatellen nähdä demokratiaa vahvistavana tekijänä, eikä sen uhkana?

 

“Nimenomaan näin. Meillä on tiettyjä varsin merkittäviä poliittisia sektoreita suljettu kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Maahanmuutto varmasti kaikkein päällimmäisenä. Sitä on vuosikymmeniä käsitelty asiana, joka on poliittisen keskustelun ulkopuolella, asiana joka vain tapahtuu. Tämän keskustelun politisoiminen ja sen korostaminen, että tästä asiasta voidaan olla kahta eri mieltä ja päättää äänestämällä, koetaan populismiksi – kun taas sitten jotain ilmeisen populistisia puheenvuoroja siitä, että lupaillaan eläkeläisille ja lapsiperheille kaikenlaista, mitä ei kuitenkaan aiota toteuttaa, niin tätä ei kuitenkaan pidetä samalla tavalla populismina.”

 

Herkmanin mukaan argumentti populismista politisoijana on validi ja usein tutkijoidenkin allekirjoittama. Populismin negatiiviset seuraukset tulee hänen mielestään kuitenkin myös mainita: esimerkiksi vastakkainasettelujen korostuminen vaikeuttaa politiikan tekemistä ylipäätään.

 

Eräs populistien toimintaan liitetty piirre on ajatus enemmistön edustamisesta. Tästä puhuu myös Halla-aho. Hän on huolissaan ajattelusta, jossa tiettyjä arvoja ja mielipiteitä pidetään automaattisesti demokraattisempina kuin toisia:

 

“Demokratia siis tarkoittaa jotain aivan muuta kuin sitä, mitä enemmistö ajattelee. Se alkaa olla määrällisen suureen sijasta laadullinen suure. Ajatellaan, että hyvät asiat ovat demokratiaa. Siis vaikka enemmistö olisi jotain eri mieltä, ei ole demokratiaa, että mennään tämän enemmistön mukaan.”

 

Herkmanin mukaan on tyypillistä populistista retoriikkaa, että liberaalidemokratioiden tapaa kantaa huolta vähemmistöjen oikeuksista arvostellaan:

 

“Onkin kiinnostavaa, että esimerkiksi Suomessa erilaisten mielipide- ja arvokyselyiden perusteella enemmistö on monissa asioissa paljon suvaitsevampi kuin perussuomalaisten kannattajakunta, joten argumentti ei usein toimi.”

 

Olkoon populismi miten tahansa määritelty, yksi asia on kuitenkin varmaa: perussuomalaisia pidetään yleisesti populisteina ja tätä harvoin ilmaistaan kehuna. Pitäisikö tällaisesta negatiivisesta leimasta pyrkiä eroon? Vaikeuttaako se puolueen työtä ja toimintaa? Halla-ahon mukaan näin ei ole:

 

“Yleensä voidaan sanoa, että se mitä meistä sanotaan ei haittaa meitä poliittisesti. Se [negatiivinen leimaaminen] ei ole toivottavaa eikä mukavaa tai rakentavaa, mutta siitä ei ole meille vahinkoa. Ne ihmiset, jotka nimittelevät meitä populisteiksi, eivät tee sitä siksi että heillä olisi jonkinlainen väärinkäsitys meistä vaan siksi, että he vastustavat poliittista agendaamme. Näin ollen mikään, mitä me sanotaan ei muuta sitä tapaa, millä meistä puhutaan.”

 

Herkman menisi vielä pidemmälle, hän uskoo, että populistin leimalla saattaa olla jopa positiivisia vaikutuksia perussuomalaisille:

 

“Esimerkiksi vastakkainasettelu “eliittimedian” ja “eliittipoliitikkojen” kanssa on vedonnut tiettyyn kannattajaryhmään ja kääntynyt puolueen eduksi.”

 

Halla-aholta halusimme kysyä myös konkreettisia viestinnällisiä syitä niin hänen kuin perussuomalaistenkin menestyksen takana. Pohdimme sitä, minkälainen vaikutus Halla-ahon retoriikalla on suureen kannatukseen ja kuinka tietoinen hän on omasta viestinnästään. Halla-aho haluaisi uskoa, että perussuomalaisten suosio perustuu lähinnä heidän poliittisiin kantoihinsa, mutta tiedostaa, että asia ei ole näin yksinkertainen.

 

“Sen kummempaa viestinnällistä salaisuutta minulla ei henkilökohtaisestikaan ole, kuin että vastataan siihen mitä kysytään, ja puhun asioita joihin voin itse uskoa.”

 

Puolueen viestintää Halla-aho kuitenkin kommentoi. Hänen mukaansa monet poliitikot pyrkivät välttämään sitä, että antaisivat itsestään vaikutelman, että he eivät tiedä jostain asiasta. Halla-ahon mielestä tällaiseen ei pidä sortua:

 

“Olen yrittänyt niitäkin asioita lähestyä niin, ettei ole synti, jos en niistä asioista tiedä mitään ja voin myös sanoa, jos en niistä tiedä. Luulen, että tietty rehellisyys perus-
suomalaisten viestinnässä ja omassakin viestinnässä on se, minkä monet ihmiset
aistivat, ja vaikkei se tee kaikkiin välttämättä hyvää vaikutelmaa, se tekee aika moniin poikkeavan vaikutelman.”

 

Myös Herkmanin mukaan tärkeä vetovoimatekijä Halla-ahon tyylissä on sen poikkeavuus muista poliitikoista ja tietynlainen ”kotikutoisuus”.

 

Onko perussuomalaisilla siis jonkinlainen onnistunut viestintästrategia, joka pyrkii vetoamaan tiettyihin äänestäjäryhmiin? Onko kohujen tarkoituksellinen muodostaminen tällainen strategia? Halla-aho näkee tilanteen päinvastaisesti:

 

“En ole koskaan yhtään kohua aiheuttanut tarkoituksellisesti, vaikka tällainen tulkinta jälkikäteen usein tehdään. Siinä on usein se efekti, että toimittajat, jotka ovat ideologisista syistä kimpussamme, pyrkivät tekemään meistä kohuja. Kun he huomaavat, että tämä toimii heitä itseään vastaan, he selittävät tämän asian jotenkin itselleen sillä tavalla, että perussuomalaiset tarkoituksella synnyttivät kohun saadakseen itselleen kannatusta. Toimittaja on kuitenkin ainoa aktiivinen toimija siinä tilanteessa, me ei olla tehty yhtään mitään. Myrskyn silmässä oleminen ei ole inhimillisellä tasolla mukavaa, mutta kun siitä ei ole koskaan ollut meille poliittista vahinkoa, niin meitä ei häiritse se, että mekanismi toimii juuri sillä tavalla.”

 

Halla-aho toi esille myös perussuomalaisten viestinnällisen strategian puuttumisen ylipäätään. Hänen näkemyksensä sananvapaudesta ja viestinnän sääntelystä on ”optimistisen darvinistinen”. Hän ajattelee tyhmien ja liian radikaalien mielipiteiden karsiutuvan itsestään pois mediasta. Karsiutuminen perustuu siihen, etteivät huonot mielipiteet saa huomiota, eivätkä siten ”pärjää”. Tämän hän ajattelee pätevän erityisen hyvin sosiaalisen median kohdalla ja tällä ajatuksella hän lähestyy myös puolueen viestinnän sääntelyä. Hän näkee, että perussuomalaiset saavat sanoa mitä haluavat, ja jos he sanovat jotain mitä ei olisi pitänyt, yritetään tästä virheestä oppia koko puolueen kesken.

 

Halla-Ahon näkemys sananvapaudesta ja viestinnän sääntelystä on ”optimistisen darvinistinen“.

 

Voidaanko kuitenkin nähdä, että tämä strategiattomuuskin on jonkinlainen strategia? Perussuomalaisilla on paljon kohuja aiheuttavia poliitikkoja ja kohut toimivat heidän edukseen, joten voidaan nähdä, että sääntelemättömyys on juuri erittäin toimiva strategia. Tämä kääntyy vielä toisellakin tapaa perussuomalaisten eduksi, sillä ajatus strategiattomuudesta vetoaa itsessään moniin kannattajiin ja antaa perussuomalaisista puhtaan ja läpinäkyvän kuvan. Onko siis yhdentekevää, onko strategiaa suunniteltu vai ei, jos se kuitenkin on olemassa ja toimii puolueelle sopivalla tavalla?

 

Kysyimme Halla-aholta myös mestari-nimityksestä ja siitä, miksi perussuomalaisten kannatus on heikompaa vanhempien ikäryhmien joukossa. Hän oli huomannut, että teineihin vetoavat hyvin Youtuben “servausvideot”, joissa asetelmana on ”säkättävä apinalauma” hänen kimpussaan. Mielenkiintoista tässä on, että Halla-ahon mukaan tällaiset asiat vetoavat niiden viihteellisyyden ansiosta, vaikkei ihmisillä olisikaan varsinaisesta substanssista mitään mielipidettä. Onko perussuomalaiset siis hankkinut nuoret kannattajansa osittain juuri puolueen populististen metodien avulla?

 

Vaikka Halla-aho perusteleekin vakuuttavasti perussuomalaisten tekevän niin sanottua hyvää populismia, on käytännön totuus myös muuta. Herkman myöntää, että Soinin poistumisen myötä ”eliitin” ja ”kansan” vastakkainasettelu on vähentynyt. Hän kuitenkin nostaa esille viime kevään vaalivideon, missä tätä vastakkainasettelua käytettiin selvästi hyväksi. On myös useita yksittäistapauksia, joissa hänen mielestään perussuomalaisten kansanedustajat ovat tietoisesti yrittäneet hämmentää ja provosoida, ja sitä kautta on saatu julkisuutta.

 

Halla-aho tuntuu ymmärtävän liian ilmiselvän populistisen puheen ja tahallisen provosoinnin sudenkuopat ja onnistuu kiertämään ne taitavasti. Samaa ei ehkä voida sanoa kaikista hänen puoluetovereistaan. Seuraavaksi meidän pitäisikin varmaan haastatella Sebastian Tynkkystä tai Laura Huhtasaarta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s