Opiskelijaelämän rankkuudesta on tullut yliopistoyhteisön sisällä normi

Teksti: Juho-Eeli Tuori

Kuva: Netta Pasuri

 

Korkeakouluopiskelijoiden jaksamisesta ja heidän yleisestä hyvinvoinnistaan tuli yksi kuluneen kesän trendiaiheista. Julkinen keskustelu sai heinäkuussa lähtölaukauksensa Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:in julkaisemasta kannanotosta, jossa he vaativat opiskelijoille oikeutta työnteosta vapaaseen kesälomaan. Tämän noin neljän kuukauden ajanjakson rahoittamiseksi SYL ehdottaa avoimeksi jäänyttä perustuloratkaisua. Kuten arvata saattaa, mediakeskustelu aiheesta oli puuduttavan polarisoitunutta ja liian valmiiden mielipiteiden kyllästämää. Opiskelijoiden puolesta puhuneet kävivät omaa ihmisoikeustaisteluaan väheksyviä aikuisia ja oikeistolaistunutta koulutuspolitiikkaa kohtaan. Toisella puolella nykyopiskelijoiden omahyväisyyttä perusteltiin kuvitellulla menneisyydellä.

 

SYL:in kannanottoa on helppo tarkastella populistisena, laajemalla perustulo-aallolla ratsastavana imagon nostatuksena. Silti sitä kritisoivia argumentteja on suurelta osin vaikea kuvata älyllä rikastetuiksi. Debattia kiihdytti lähes viikko SYL:in ulostulon jälkeen Helsingin Sanomissa julkaistu Anna-Mari Sipilän sunnuntaikolumni, missä kirjoitusasultaan ontuvasti ivailtiin korkeakouluopiskelijoiden kohtuuttomille vaatimuksille. Sipilä tarjosi helpon retorisen veitsen Kauppalehden päätoimittajan kaltaisille sosiaalisen median Jari Ehrnrootheille. He pystyivät kolumnin välityksellä paikantamaan sen tulontasaus-Suomen kämmenellä passiivisesti märehtivän syöttöporsaan, jonka he jo ennalta halusivat nähdä.

 

netta kuvitus2

 

Moni varmasti toivoo koulutuspoliittisen keskustelun ulottuvan ihanteista (ja niihin kohdistuvista peloista) myös konkreettisia ratkaisuja tuottavaksi puheeksi. Tähän ei tarvita ääripäiden väliin sijoittuvia mytologisia ”tolkun ihmisiä”, vaan ilmiön järjestelmällisempää purkua osiin, jotka ovat olemassa ensisijaisesti suhteessa toisiinsa. Kun puhutaan opiskelijaelämään sidotuista julkisista palveluista (kuten YTHS:n mielenterveyspalveluista) ja niiden vaikutuksesta opiskelijoiden arkeen, kollektivisoiminen on herkästi haitallista ja harhaanjohtavaa. Vaikka korkeakouluopiskeluun myönnetyt valtion tulonsiirrot sijoittavat opiskelijat köyhyysrajan alapuolella sinnittelevään tuloluokkaan, opiskelijat eivät ole tässä mielessä homogeeninen ryhmä. Luokkaulottuvuus on oleellinen, mutta sitä tulisi katsoa entistä enemmän opiskelijoiden sisällä vallitsevana jakona. Kun kaltaiseni ylemmän keskiluokan hyvinvointiperheiden lapset vaativat perustuloa samassa rivissä vähävaraisemmista taustoista tulevien toveriensa rinnalla, he asettuvat istumaan näiden olkapäille. Suurin opiskelijoita toisistaan erottava tekijä on kuitenkin se, millaisen yksityisen turvaverkon varaan kukin voi laskeutua.

 

Ehdotus opiskelijoiden kesäloman kattavasta rahoituksesta putoaa täysin päivänpolitiikassa toteuttamiskelpoisten avausten ulkopuolelle. Siinä ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Rohkeiden ja normatiivisten poliittisten avausten puute on jatkuvasti suhteellisen huutavaa. SYL:n hahmottelemassa muodossa se ei kuitenkaan ole uudenlaista ajattelua tai mobilisaatiota synnyttävää, päinvastoin. Se on vain tuttu kertomus suomalaisen etujärjestön julkaisemasta, keskeneräisestä mutta provosoivasta ajatuksesta, mikä herättää keskustelua eniten siitä, kenen arvojärjestelmä on mallikkain. Reaktio tärkeimmän päätöksenteon tasolla on ollut käänteinen poliittiselle strategialle, jonka mukaan mahdottomia vaatimalla saavutetaan pienempiä, nykyjärjestelmää parantavia voittoja. Opetusministerinä toimiva Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on todennut suoraan, että nykyiseltä hallitukselta ei ole tulossa rahoitusta opiskelijoiden kesälomille.

 

Samalla pohdinta yksittäisten tukimuotojen tasosta ja toteutusmuodoista on jäänyt lähinnä Kelan opintotukiryhmän vastaavan suunnittelijan Ilpo Lahtisen kommenttien ympärille rakentuneeseen sivujulkisuuteen. Muutosehdotukset tukikuukausien määrään, vuosittaisiin tulorajoihin tai opintolainan rooliin ovat edelleen hallinnollisen selvittelyn, eivät julkisen päätöksenteon piirissä. Tilanteesta kärsivät erityisesti ne opiskelijat, jotka ovat heikoimassa asemassa varsinaisen opiskelijaelämän ulkopuolella.

 

Haitallinen tasapäistäminen koskee myös opintolinjojen välistä vertailua. Saman alan opiskelijoiden tutkintorakenteet ja subjektiiviset elämäntilanteet vaihtelevat ja päätöksiä tehtäessä tämän diversiteetin tulisi olla keskiössä. Silti suuria kehityskaaria hahmottelevaa julkispolitiikkaa tehdään tilastoista käsin, keskiarvojen perusteella. Anteeksi kaikki henkiset kasvatustieteilijät, mutta eri aloilla opintaipaleen keskimääräinen vaatimustaso vaihtelee. Jos valtio-opin opiskelija väittää alansa opiskelussa välttämättömän omaksumisen määrän olevan verrattavissa lääketieteelliseen, hän valehtelee.

 

”Samanlainen laiska vastuun lasku abstraktin uusliberalismin syliin on valitettavan yleistä, eikä se sellaisenaan anna poltetta kenenkään ajattelulle.”

 

Koulutuspolitiikkaan ja sen kipukohtiin pureutui viime maaliskuussa vasemmisto-opiskelijat feministisen koulutuspolitiikan puolesta liputtaneella manifestillaan. Lyhyesti tiivistettynä manifestissa käsitellään (aina perheellisten opiskelijoiden tilanteesta aiemmin sivuttuun perustuloon) olemassa olevan järjestelmän valuvikoja ja/tai ehdotetaan nykyisen mallin tilalle jotain uutta sekä oikeudenmukaisempaa. Kaikkien siinä olevien kirjoitusten löyhänä kattokäsitteenä toimii intersektionaalinen feminismi.

 

Manifestista erityisesti silmiini pisti Jaakko Muilun kirjoitus ”Oikeistolainen koulutuspolitiikka-opiskelijoiden mielenterveyttä rapauttamassa”. Siinä Muilu punoo suorat syy-seuraus-langat opiskelijoiden heikentyneen jaksamisen ja koulutuspolitiikkaa määrittelevän uusliberaalin tehokkuusajattelun välille. Hän ehtii vaahdota tekstinsä läpi niin uusklassisen taloustieteen ihmiskuvan valheellisuudesta kuin feministisen koulutuspolitiikan ”edistyksellisestä avantgardismista”. Minkäänlaista selitystä haitallisten koulutusuudistusten suhteesta aiempaan tilanteeseen ei ole löydettävissä.

 

Toki Muilu viittaa useasti tutkijoihin ja tehtyihin tutkimuksiin. Niistä selviää, että puutostilassa ihmisen suorituskapasiteetti heikkenee, syrjäytyminen on yhteiskunnallisesti kallista ja opiskelijat kärsivät mielenterveysongelmista. Kaikki epäilemättä tosiasioita. Ongelman ydin onkin Muilun tapa käyttää tutkimustuloksia oman maailmankuvansa tukena. Muilu sanoo YTHS:n 2016 tekemän opiskelijoiden mielenterveystutkimuksen olevan ”karua ja selvää luettavaa” ja kertovan opiskelijoiden mielenterveyden radikaalisti heikentyneestä tilasta. Tämä taas ei ole fakta, vaan pitkälle viety tulkinta.

 

Viime heinäkuussa useampi suomalainen media tivasi YTHS:n tutkimuksiin 16 vuotta osallistuneen lääketieteen tohtori Kristina Kuntun näkemyksiä aiheesta. Kuntun
mukaan opiskeluikäisten jaksamisen tila ei ole Suomessa juurikaan muuttunut, sen ollessa enemmän tai vähemmän samalla tasolla muiden väestöryhmien kanssa. 1960-luvulla tehty, korkeakoulu-opiskelijoiden mielenterveyttä mittanut psykiatrinen tutkimus pääsi vakavien häiriöiden osalta nykytilannetta vastaaviin lukuihin. Lievempien oireiden hoito onnistuu monesti ilman mielenterveyden ammattilaisen apua. YTHS:n tutkimuksiin vastanneiden osuus on lisäksi vähentynyt hyvinvoivimman osan jättäessä vastaamatta.

 

”Jos valtio-opin opiskelija väittää alansa opiskelussa välttämättömän omaksumi-
sen määrän olevan verrattavissa lääketieteelliseen, hän valehtelee.”

 

Kunttu on haastatteluissa peräänkuuluttanut kasvavan trendin olevan lisääntyvän pahoinvoinnin sijaan lisääntyvä pahoinvoinnin tunnistaminen ja siihen liittyvän stigmatisoinnin väheneminen. Tämä kehitys sisältyy siihen, että yhteiskunnassamme mielenterveyden kauemmaksi laajenevat reunaehdot otetaan vakavasti. Jos Muilun tavoin opiskelijat tulkitsevat itseään koskevaa todellisuutta hakemalla ensisijaisesti tunnustusta ongelmilleen, muun yhteiskunnan suhtautuminen näihin ongelmiin voi olla kaukana toivotusta.

 

Kaiken kaikkiaan Muilun teksti ei tunnu syvälliseltä tai osuvalta analyysilta yhteiskuntajärjestystä ohjaavasta ylärakenteesta. Se on lähinnä vaivaannuttavaa maalitolppien siirtelyä. Samanlainen laiska vastuun lasku abstraktin uusliberalismin syliin on valitettavan yleistä, eikä se sellaisenaan anna poltetta kenenkään ajattelulle. Sen sijaan sillä oikeutetaan ajattelun esittäminen tavalla, missä todetaan yhteisesti tämän riittävän.

 

Vasemmisto-opiskelijoiden manifesti on havainnollistava esimerkki siitä, kuinka kapeaksi yhteistä hyvinvointia koskeva keskustelutila on muuttunut. En ole nähnyt, kuullut tai lukenut ensimmäistäkään opiskelijayhteisön sisältä tulevaa kannanottoa, mikä edes lievästi haastaisi dogmiksi muuttunutta näkemystä opiskelijaelämästä yksioikoisen raskaana. Se ei tarkoita, etteikö manifestissakin esiintyneet epäkohdat olisi todellisia. Muussa yhteiskunnassa relevanttien resurssien kasautuminen (tai niiden puute) määrittelee osallistumiskykyä -ja halukkuutta myös yliopistomaailmassa.

 

Ainakin oman alani uusiin tutkintorakenteisiin on sisäänkaiverrettu arvosanamenestystä painottava suorituskeskeisyys. Vapaamuotoinen kursseilla ajelehtiminen, vaativan sisällön rauhallinen omaksuminen tai monipuolisen kiinnostuksen ruokkiminen eivät ole saavutettavia tavoitteita. Yliopisto-opiskeluun liitettävä perinteinen sivistysihanne on tässä yhtälössä todellisuuden perversio. Ajallisen tehokkuuden psykologia tiivistyy siihen, että ihminen ei opiskele yliopistossa ensin itseään, vaan ympäröivää yhteiskuntaa varten.

 

Kuitenkin rehelliseen keskusteluun yliopisto-opiskelusta kuuluisi hyväksyntä vaivattomuuden ulottuvuudesta. Jotta keskustelu opiskelijoiden jaksamisesta on oikeasti monimuotoisuuteen nojaavaa, täytyy ensin myöntää kuinka helppoa opiskelu osalle opiskelijoista on. Jos selvittäisimme laajemmin syitä sujuvuuden ja vaikeuden kokemuksille (ja niiden väliselle ”erotukselle”), saattaisimme päästä lähemmäs totuutta. Pelkään, että opiskelijayhteisöt tyytyvät jatkossakin hakemaan yksinkertaisia vastauksia puhuttua vaikeampaan kysymykseen. Liian omanarvontuntoisella sidosryhmäajattelulla saostetaan se potentiaalinen alue, missä aiheen tarkempi sisäinen käsittely voisi ottaa paikkansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s