Teksti & Kuva: Hilja Haase

Lapsena muistan tuijottaneeni itseäni tanssikoulun peilistä arki-iltaisin ja miettineeni, miksi joudun aina takariviin tanssimaan, vaikka koin olevani taitava. Harjoittelin huoneessani koulun jälkeen ja toivoin, että tanssinopettajat näkisivät minut. Vuosien jälkeen päädyin vaihtamaan rakkaan tanssiharrastuksen joukkuevoimisteluun toisella paikkakunnalla. Vasta jälkeenpäin näen, että tämä vaihto kumpusi inhimillisestä ja yksinkertaisesta tarpeesta tulla nähdyksi. Sama kaipuu seurasi minua myös akateemiselle polulle, jossa peili vaihtui arvosanoihin. 

Kirjoitin lukiosta E:n tasoiset paperit, joiden voisi kuvitella olevan verrattain hyvät. Tai ainakin Tornion sosiaalisessa ympyrässä ne tuntuivat siltä. Nämä arvosanat eivät kuitenkaan riittäneet paikkaan unelmakoulussani. Itse asiassa, ne eivät olleet edes lähellä sitä. Päätin aloittaa opinnot avoimessa yliopistossa, sillä ajattelin, että siitä jäisi enemmän käteen tulevia yliopisto-opintoja ajatellen kuin ylioppilasarvosanojen ikuisesta korottamisesta. 

Avoimen yliopiston opintoja suorittaessani istuin yliopiston kirjastossa ja katselin ympärilleni. Mietin, kuinka kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat luultavasti fiksumpia kuin minä. Kävin läpi itse kehittämiäni virheellisiä ajatusmalleja: he eivät tiedä, etten oikeasti kuulu tänne; he eivät tiedä, kuinka monta kertaa olen epäonnistunut. Kaikkein eniten pelkäsin, että muut näkisivät minut, niin kuin itse näen itseni. Tuntui, että olin burnoutissa ennen kuin olin edes päässyt yliopistoon tutkinto-opiskelijaksi. Samanaikaisesti kuitenkin ajattelin, että minulla ei ole oikeutta uupumukseen, koska enhän ole vielä edes saavuttanut mitään. Tai siltä se ainakin tuntui. Näin itseni kroonisena alisuoriutujana. 

Suoritin 60 opintopistettä kuudessa kuukaudessa, tuloksena 4,38 keskiarvo. Tällä tuloksella jäin kuitenkin 0,05 pisteen päähän unelmieni koulupaikasta. Olin jälleen tehnyt parhaani, ja se ei riittänyt. Tiesin, että minulla oli silti vielä mahdollisuudet päästä sisään pääsykokeella. Tieto tästä ei kuitenkaan enää lämmittänyt mieltäni, koska olin menettänyt uskon itseeni. 

Olin uupunut. Tuntui ensimmäistä kertaa siltä, etten enää jaksaisi yrittää. Yrittämiseen kietoutui mielleyhtymä epäonnistumisesta. Ajattelin, että olin tuottanut pettymyksen läheisilleni. Tunsin oloni epäonnistuneeksi ja mietin, että miksi edes yritän niin kovasti, kun se ei kuitenkaan riitä. Tuntui, että kaikki muut onnistuvat heti, ja minä olin jumissa yrittämisen oravanpyörässä. Mietin, mikä minussa on vikana ja mitä teen väärin, miksi minun pitää yrittää niin paljon ja miksi se ei siltikään riitä. Tiedostin kyllä sisimmässäni, että olen aivan yhtä arvokas ja kykenevä kuin muutkin, sekä miten myös ulkoiset tekijät ja ympäristö vaikuttavat koetuloksiin. Oloni oli silti pettynyt. Tuntui, että olen parhaimmillanikin riittämätön. 

Olin myös vihainen itselleni. Vihainen, koska käytännössähän minulla oli asiat hyvin. Niin hyvin, että moni voisi vain unelmoida tilanteestani. Minulla oli rakastava perhe, töitä, katto pään päällä ja ystäviä. Mutta silti kaikki, mistä välitin ja mikä tuntui siinä hetkessä merkitykselliseltä, oli ideaali koulupaikasta, jonka jälkeen kaikki järjestyisi. 

En halunnut tavata uusia ihmisiä, koska pelkäsin, kuinka joutuisin heti kättelyssä selittämään heille elämäntilanteeni, ja hekin leimaisivat minut alisuoriutujaksi. Ajatus oli absurdi, koska enhän minäkään ajattelisi kenestäkään niin. Siitä huolimatta se oli sisäänrakennettu, vääristynyt ajatusmalli, jonka olin omaksunut. 

Loppujen lopuksi yritin vielä kerran parhaani ja pääsin opiskelemaan juuri sinne minne halusin. Yllätyksekseni unelmieni koulupaikka ja opintopolun näkeminen vihreänä eivät kuitenkaan maagisesti korjanneetkaan itsetuntoani, niin kuin olin aina kuvitellut. Saavutus tuntui velvollisuudelta, ja ehkä siinä hetkessä tajusin, ettei mikään suoritus tule tekemään oloani riittäväksi. Ehkä se hetki, jolloin voin kokea olevani tarpeeksi, tapahtuukin vasta silloin, kun opin näkemään itse itseni lempeämmin – ja ennemmin sen kautta millainen olen itseäni ja muita kohtaan, kuin mitä olen suorittanut. Enhän minäkään näe muita heidän suoritustensa valossa. En valitse ystäviäni heidän meriittiensä perusteella, vaan haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa voin kokea tulevani nähdyksi. Miksi en siis määrittäisi omanarvon tunnettani näiden ihanteiden kautta?

Tänä päivänä en enää etsi itseäni lapsuuden tanssikoulun peilistä. Mutta joskus edelleen toivon, että joku näkisi, kuinka kovasti yritän. Ja ehkä ennen kaikkea toivon, että oppisin olemaan armollisempi itselleni ja näkemään, että se, että olen tehnyt parhaani, on jo tarpeeksi. Olen vasta vähitellen ymmärtänyt, ettei kenenkään arvoa mitata arvosanoilla tai suorituksilla, vaikka yhteiskunnan rakenteet ohjaavatkin niin ajattelemaan. Toivon, että opin vielä näkemään itse itseni armollisesti – ja että olen ihan tarpeeksi juuri tällaisena, keskeneräisenä, parhaani yrittäneenä. •