Teksti: Pekka Aalto • Kuvat: Pekka Aalto ja Jenni Luoto

Kauhee väsy, mutta opiskelijan täytyy säästää. Kello on neljä ja ulkona pimeää, bussi hurisee ja puheensorina kasvaa. Lentokentällä kaikki ovat jo innoissaan, sillä määränpäänä on Bryssel, Euroopan keskus. Se paikka, josta luennoillakin jauhetaan.

Edessä on humoristisen ja voimaannuttavan selkeää poliittista yhteen hiileen puhaltamista, sairastumisia, sattumia ja Brysselin bilevaloissa sekoilua sekä tietenkin Pepen pieni kimppakämppä Brysselin ytimessä aamuyöllä.

Lentokone laskeutuu Brysseliin, ja porukka hajaantuu heti. Kaveriporukat ovat omilla teillään ja yhtäkkiä taas yhdessä hostellin aulassa. Opiskelijatapahtumille tyypillisesti tuntemattomiinkin matkakavereihin on helppo ja kiva tutustua tarkemmin matkan kuluessa, ja polvilaisuus sitoo yhteen erityisen tiukasti vieraassa maassa.

Hetkeen on helpompi heittäytyä, kun muutkin tekevät niin. Bryssel paljastuu heti kauniiksi mutta harmillisen kalliiksi kaupungiksi. Taitaapas opiskelijalainalla rahoitettu matkabudjetti vuotaa yli kuin eurooppalaisten viha pakolaisia kohtaan. Matkasta tulee silti sen arvoinen, sillä näitä kokemuksia, muistoja ja ennen kaikkea motivoivia tunteita ei saisi mistään muualta.

”Teuvo Hakkarainen käyttää 28 000 euron avustajabudjettinsa siihen, että hänen avustajansa lähinnä kääntävät hänelle tekstejä englannista suomeksi, jotta hän voi sitten vain käydä lähinnä äänestämässä ehdotuksia vastaan.”

Matkan alkuun seurueelle sattui sairastuminen ja tietenkin vielä puhelimen varastaminen keskellä kirkasta päivää. Suunta oli kuitenkin oikea, sillä Suomen suurlähetystö palvelee ulkomailla ongelmiin joutuneita kansalaisiaan. Kävimme ensimmäisenä päivänä Brysselin pysyvässä Suomen edustustossa, jossa sekä suurlähetystön että EU:n edustuston edustajat kertoivat toiminnastaan.

Tunnelma oli kotoisa, ja kahvipöytää koristivat Iittalan siniset ja valkoiset mukit. Paljonko henkilökohtaista liikkumavaraa diplomaatilla on suhteessa valtiolta saatuihin ohjeisiin? Mikä on “Suomen linja” ja miten se muodostuu sekä välittyy diplomaatille? Onko teillä täällä sauna ja kohtaatteko muiden valtioiden diplomaattiedustajia työpäivien aikana? 

Kansainvälisen virkamiestyöskentelyn salat jäävät esityksen jälkeisistä tarkentavista kysymyksistä huolimatta hämäriksi, mutta yksi asia yllättää: diplomaatiksi pyrkimiseen ei tarvitse määrättyä työkokemusta tai tutkintoa, vaan diplomaattikoulutukseen voi pyrkiä minkä ikäisenä ja missä elämäntilanteessa tahansa. Tätä ei kerrottu koulussa eikä edes ekskursioilloissa.

Matkan aikana paljastui urapoluista ja valtiotieteilijöiden työnhausta muitakin “salaisuuksia”, jotka toivoisi kuulevansa aikaisemmin. Kenties tärkeimmät vinkit saimme myöhemmin meppien harkkareilta.

Seuraavana päivänä seuruetta puhututti parlamentin suuret salit. Pääsimme vierailemaan parlamentissa Sirpa Pietikäisen harjoittelijana toimivan Pepen johdattelemana. 

Kokoushuoneeseen asteltuamme ihmiset eivät malttaneet odottaa paikoillaan, vaan kohta käynnissä oli täysi eläytyminen kansainvälisiin huippukokouksiin kalliita mikkejä testaillen ja valokuvia napsien.

Pian huoneeseen astelivat kokoomuksen Sirpa Pietikäinen ja vasemmistoliiton Silvia Modig. Emme vielä tienneetkään millaisen tajunnanräjäyttävän tykityksen heiltä saisimme. 

Seuraavan reilun tunnin aikana he osoittivat osaavalle pitkän linjan ammattipoliitikolle tyypillistä terävyyttä, kantaaottavuutta ja spektaakkelimaista kerrontaa unohtamatta kuitenkaan toistensa piikittelyä.

Ennen kaikkea minut vakuutti se tapa, jolla nämä henkilöt – jotka olisivat jääneet Suomen sisäpolitiikassa ehkä puoluerajojensa kahleisiin poliittisen kentän eri puolille – lopettivat toistensa lauseita ja täydensivät toinen toisiaan kuin lapsuuden parhaat ystävät.

Verrattain liberaalin hyvinvointiyhteiskunnan kasvatit, jotka pitävät muun muassa patriarkaattia, ympäristöongelmia ja kapitalismin sivutuotteita kenties aikamme suurimpina ongelmina tekevät kuitenkin politiikkaa hieman eri keinoin mutta samoista lähtökohdista ja lähes samoin päämäärin.

Saimme kuulla sellaisia ajantasaisia ja ajattomia palasia EU:n päätöksenteon realiteeteista ja arjesta, joita yksikään organisaatiokaavio, hallintomalli tai teoreettinen viitekehys ei mielestäni voi samalla tavalla avata.

Ymmärsin sovelletun ja reaaliaikaisen tiedon mielettömän tärkeyden ja arvostin suunnattomasti matkan akateemisia antimia. Monet kuulleeni irrallisen oloiset asiat EU:n toiminnasta loksahtivat paikoilleen kuunnellessani meppien puhetta.

Toinen havaitsemani erityisen mielenkiintoinen piirre sorinasta selkoa tehdessäni oli Sirpan ja Silvian yhtenäisen kantaaottava suhtautuminen populisteihin, äärinationalisteihin ja äärikonservatiiveihin ja erityisesti näiden kaikkien yhdessä muodostamaan “laitaoikeistoon”, jonka retoriikka on saanut kasvavasti mediatilaan ja huomiota maailmalla. 

Sain kuulla, että esimerkiksi perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen käyttää 28 000 euron avustajabudjettinsa siihen, että hänen avustajansa lähinnä kääntävät hänelle tekstejä englannista suomeksi, jotta hän voi sitten vain käydä lähinnä äänestämässä ehdotuksia vastaan hidastaen EU:n päätöksentekoa protestina ylikansallista päätöksentekoa vastaan. 

Vaikka tarinat Hakkaraisen työskentelystä muistuttivat populismin väistämättömästä toimimattomuudesta, on koko ilmiön olemassaolo silti riipaisevaa. Populisteille ja laitaoikeistolle nauraminen helpottaa kuitenkin hetkellisesti taakkaa ja luo uutta toivoa toimintaan.

”Avustajien tiet nykyisiin rooleihinsa ovat vaihtelevia ja kaikissa niissä korostuu lukemattomien hakemusten läpi paistava oma aktiivisuus ja tuuri.”

Päättäjien jatkettua matkaansa kohti seuraavia kokouksia jäimme taas Pepen kanssa ihmettelemään mattoja, joilla maailman vaikutusvaltaisimpien maiden johtajia kuvataan, ja avaria portaita ja käytäviä, joissa tuhannet kaltaisemme valtiotieteilijät päivittäin kiireisenä kävelevät.

Päädyimme juttelemaan toiseen tuhansista kokoustiloista suomalaisten meppien avustajien ja harjoittelijoiden kanssa. Keskusteluista esiin nousivat Bryssel kaupunkina, työntekijöiden palkkaus sekä tietenkin työn vaatimukset ja töihin johtaneet urapolut – tai ehkä enemminkin niiden puute. 

Näin taas kerran generalistitutkinnon vahvuudet ja heikkoudet. Valmista urapolkua tai reittiä työpaikkaan ei ole, joten sen joutuu itse luomaan kovalla vaivannäöllä. On vapaus tehdä mitä tahansa, mutta kaikesta joutuu ottamaan itse selvää.

Avustajien tiet nykyisiin rooleihinsa ovat vaihtelevia ja kaikissa niissä korostuu lukemattomien hakemusten läpi paistava oma aktiivisuus ja tuuri. Ihmisten koulutustaustat myös vaihtelevat suuresti, eikä läheskään kaikilla ole valtiotieteellistä taustaa.

Oman aktiivisuuden ja päättäväisyyden tarve valtavilla ja erikoistumista korostavilla työmarkkinoilla turhauttaa ja puuduttaa mutta luo toisaalta toivoa siitä, että kiinnostaviin työpaikkoihin voi päästä ilman neljän ja puolen keskiarvoa, jos kiinnostusta ja motivaatiota vain löytyy. Aivan lopuksi kaupungissa asumisesta puhuessa tuli tietenkin puheeksi työntekijöiden vakiopaikka virkistäytymistä ajatellen – Place du Luxembourg.

Lähdettyämme parlamentista sovimme vielä tapaavamme illalla kattobaarissa koko porukan kesken drinkeillä, jotka venyvätkin puolenyön toiselle puolelle.

Seuraavana päivänä pidämme turistipäivän, jonka aikana väsymys helpottaa kirpsakassa pakkassäässä kaupunkia ihmetellessä. Bryssel on valtava ja vanhan arkkitehtuurinsa osalta hyvin kaunis. Voin kuvitella, että kaupunki on kesällä todella miellyttävä paikka asua.

Jostain syystä Manner-Euroopassa ei kuitenkaan ole aina tapana laittaa katukuvaan roskiksia, minkä ymmärrettävät seuraukset syövät kaupungin viehättävyyttä. Joku voisi ajatella, että katujen roskaisuuteen voisi vaikuttaa fiksulla kaupunkisuunnittelulla, mutta hei, maassa maan tavalla!

”Jotkut lähtevät, minä jään. Jatkot Pepen luona!”

Käymme myöhemmin illalla harkkareiden suosittelemassa simpukkaravintolassa, ja huomaamme, että olemme tulleet oikeaan paikkaan. Tunnelma on kotoisa, ja paikalla on ilmeisesti paljon paikallisia, mikä on aina hyvä merkki. Syömme ehkä elämämme täyttävimmät ja parhaat simpukka-ateriat ja rupattelemme pitkään. Päivä kuluu nopeasti hyvässä seurassa kaikkea koettua sekä simpukoita sulatellessa. 

Kävimme syömässä, hostellilla ja kuhisemassa kaupungilla vain päätyäksemme myöhemmin sadan metrin päähän niistä suurista ovista, joista olimme eilen astelleet sisään. Suomihan on siitä poikkeuksellinen maa, että väkeviä alkoholijuomia ei myydä vähittäistavaraliikkeissä, joten päätimme tietenkin ansiotulottomina laittaa halvimman löytämämme pullon kiertämään vielä ennen baarikierrosta.

Aloitimme illan istahtamalla The Networkiin, jossa tapaamme jälleen meppien harjoittelijat ja osan avustajista. Veden virrattua ja matkalaisten kyseltyä illan idoleiltamme kaikki mahdolliset kysymykset Brysselistä ja EU:sta maasta taivaaseen päätämme hiljalleen siirtyä eteenpäin. Sanat muuttuvat pian ilmeiksi ja tanssiksi, kun löydämme tiemme uusiin baareihin. 

Meno on Keski- ja Länsi-Euroopalle tyypillisesti hyvin pienissäkin paikoissa vauhdikasta ja teknosävytteisen musiikin tahdissa tanssivien neonvalojen siivittämää. Jotkut lähtevät, minä jään. Jatkot Pepen luona!

Sammallamme öisen Brysselin läpi kylmänä torstai-iltana hilpeänä ja varmana siitä, että ainakin joku meistä päätyy tänne joskus harkkaan ja ehkä töihinkin. Saavumme pian ovelle, joka vie huoneistoon. Täällä asuu kymmenen Pepen kaltaista nuorta. Pelaamme korttia ja juomme.

Joku tilaa ruokaa ja esittelee, mitä kaikkea Brysselissä voi tilata aamukahdelta. Joku halaa vessanpönttöä. Jotkut lähtevät, minä jään. Pepe tuo tuliaiseksi saamansa pullon vodkaa, jossa ui biisoninheinä mausteena. Pullo kiertää ja suupielet vääntyvät irveeseen. Korttipelit loppuvat, ja jonkun ruoka on vihdoin saapunut piinaavan odottamisen jälkeen.

Minä lähden, jotkut jäävät. Kuulen myöhemmin nimeltä mainitsemattoman avustajan siteeranneen puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen Snellmania ja marssineen sitten nukkumaan. Kuulin jonkun boltanneen itsensä väärälle saman ketjun hostellille matkalla takaisin majapaikalle. Uni maistuu ja venyy pitkälle aamuun, sillä Elinkeinoelämän keskusliiton vierailu on siirtynyt kuluneelta päivältä tulevalle iltapäivälle.

Viimeisenä matkapäivänä vierailemme Elinkeinoelämän keskusliitossa kuuntelemassa “maltillisempia” lobbareita EU:n päätöksentekoon vaikuttamisesta sekä etenkin suomalaisten edustuksesta kyseisessä asiassa. Verkostot ja naapurimaiden kanssa liittoutuminen näyttää olevan kovaa kamaa pienen valtion edustajille, ja työssä on kuulemma tehokkaimmillaan vasta vuosien Brysselissä oleskelun jälkeen.

EK:n edustajan puheista vuosi oletetusti läpi puolueellisuus lobattavia teemoja kohti, mutta toisin kuin poliitikot, ammattilobbari ei tuonut omaa näkökulmaansa esille omanaan ja irrallisena, vaan sai sen huvittavasti vaikuttamaan jollain lailla hieman normatiiviselta. 

Vierailun päättyessä ja ihmisten valuessa hitaasti ulos EK:n mainoskynillä ja geishakarkeilla koristellusta yläaulasta jäin miettimään kaikkia niitä asioita, jotka olin matkalla kokenut. Päätimme matkamme käymällä hostellilla hakemassa matkalaukkumme ja suuntaamalla sitten kohti illalla lähtevää paluulentoa.

”Eurooppalaiset asiat voisivat kiinnostaa suomalaisia hieman enemmän.”

Matka Brysselissä avarsi kehittyvän valtiotieteilijän näkövinkkeliä tavalla, johon harva kokemus yltää. Brysselin erityispiirteet kaupunkina ja etenkin eräänlaisena Euroopan keskuksena puhuttelevat, mutta matkalla koetut ahaa-elämykset tarjoavat jotain ainutkertaista.

Kiinnostuin eurosentrisyydestä aivan erilaisella tavalla, en siksi, että se maailmankuvana hallitsee ja sortaa lähialueitaan tai kenties koko maailmaa ja sokeuttaa meitä muodostaessamme laajempaa maailmankuvaamme, vaan siksi, että eurooppalaiset asiat voisivat kiinnostaa suomalaisia hieman enemmän.

Näistä asioista – siis kaikista asioista – päätetään kesän eurovaaleissa, jossa nationalistisille, konservatiivisille ja populistisille puolueille pedataan suurta vaalimenestystä. Matka muistuttaa Euroopan unionin tärkeydestä ja tuo sitä lähemmäs. Kun näkee suuret salit, kokoustilat ja päättäjät läheltä, sekä saa murusia sisäpiiritietoa Brysselin valtapeleistä, saa taas uutta toivoa maailmanrauhan, luonnon sekä ihmisoikeuksien puolesta taistelemiseen.