Teksti: Aaro Taina

Kuvat: Eino Taina

Suomalaisten suhtautuminen Venäjään tuntuu olevan edelleen varautunutta. Onko menneen sukupolven traumat tatuoitu mieliimme ikuisiksi ajoiksi vai onko niistä mahdollista päästä eroon? Tuleeko lämpimiin naapuruussuhteisiin pyrkiä? Voiko suhde maamme venäjänkieliseen väestöön muuttua Pietarin matkailun myötä?

 

Olemme vihdoin ja viimein toipuneet suurimmasta ja kauneimmasta, VOO:n risteilystä. Seuraavaksi lähestyvät lukiosta tuttua kaavaa noudattava fuksiristeily Tukholmaan ja viinaralli lahden taakse. Tämä onkin oiva hetki ryhtyä tarkastelemaan suhteitamme naapurikaupunkeihin.

Tallinnassa on käynyt jokainen. Tukholma tuntuu monelle helsinkiläiselle tutummalta kuin Tampere, monelle jopa tutummalta kuin keskustaa ja identiteettiä vailla oleva
sekava Espoo. Mutta entä Venäjä ja Pietari? Se on monelle abstrakti, kaukana toiseuden muurien takana lymyilevä idän mörkö.

Maailmanpolitiikan luennolla professori Teivo Teivainen puhui Suomen ja Venäjän välisistä toiseuden muureista ja siitä, miten suomalainen nationalismi on perinteisesti
nojannut venäläisten orientalisoimiseen. Suomalaiset ovat yrittäneet päästä eroon omasta mongoolitraumastaan ja halunneet identifioitua keskieurooppalaisiksi. Identiteetin muutos on vaatinut sen, että venäläisistä on pitänyt maalata ”orientalisoitu kuva” idän käyrämiekkaisena mongolikansana. Koulukiusatun on täytynyt ryhtyä kiusaamaan, jottei häntä itseään enää kiusattaisi.

Tilanne on viime vuosikymmeninä muuttunut hieman, sillä lisääntyneen maahanmuuton myötä vihollista ei enää tarvitse etsiä idästä. Nyt toiseuttamisen kohteeksi joutuvat useimaahanmuuttajat kollektiivisesti.

 

Kuitenkin Suomi-Venäjä suhteet ovat monella tapaa jämähtäneet ja lähentymisyritykset tyrehtyneet. Toki Venäjän omalla politiikalla aina Krimin tapauksista ihmisoikeusrikkomuksiin on vaikutusta siihen, että Suomen vinkkelistä voi olla kutkuttavampaa lähentyä länteen.

 

”Ekotekona matka Pietariin päihittää paitsi kaukomatkat, myös Tallinnan- ja Tukholman-risteilyt.”

 

Keskivertosuomalaisen suhtautuminen Venäjään on varautunutta. Yhteisen historiamme vaikutusaseteisiin on kiistaton. Yksinomaan historiaa ei silti voida syyttää siitä, että suomalaisten suhde naapurikansaamme on mitä on. Mielikuva itänaapurista nojaa monesti iltapäivälehtien provosoiviin, pelotteleviin ja uhkakuvia maalaileviin uutisotsikoihin. Ilmatilaloukkauksista on toki uutisoitava, mutta harvoin tulee nähtyä mitään muunkaltaisia aiheita käsittelevää journalismia Venäjästä.

Mikäli huomionhakuinen uutisointi ei heilauta suomalaisten Venäjä-kuvaa kriittisemmäksi, se tapahtuu noin puolella väestöstä puolustusvoimissa, jossa ei ole
tapana puhua venäläisistä vaan ryssistä.

Puolustusvoimien diskurssissa korvaani särähti, että joillakin kouluttajilla oli tapana puhua sodasta ikään kuin sen syttyminen olisi vain ajan kysymys. Lauseen ”Kun sota syttyy” kuuli useammin kuin ”mikäli/ jos sota syttyy”. Nämä ovat pieniä, olemattomia yksityiskohtia, joihin ei kannata takertua liikaa. Väitän silti, että tämänkaltaisten asioiden kumulatiivinen vaikutus aikaansaa sen, että varsinkin miehet pitävät usein Venäjää enemmän uhkaavana vihollisena kuin mukavana naapurimaana, jonne voi poiketa lomailemaan.

Venäjän ihmisoikeustilanteessa on toki paljon moitittavaa. Mutta jos Venäjälle ei suostuta matkustamaan heikkojen ihmisoikeuksien takia, miksi Filippiineille, Kiinaan tai Unkariin matkustaminen tuntuu kirpaisevan huomattavasti vähemmän?

Puolustusvoimissa yhteenkuuluvuuden tunteen rakentaminen nojaa yhteiseen viholliseen, mutta palveleeko venäläisten toiseuttaminen millään tapaa yhteiskuntaamme, jossa merkittävä ja kasvava osa asukkaista on venäjänkielisiä tai venäläistaustaisia? Entä Suomen ja Venäjän ulkopoliittisia suhteita, joita vallitsevan konsensuksen mukaan tulee pyrkiä pitämään suhteellisen lämpiminä?

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa on ollut trendi, jota vähintäänkin Euroopan unioni ajaa tällä hetkellä. Kansakuntien välillä olevia muureja pyritään murtamaan aktiivisesti esimerkiksi opiskeluvaihtojen ja interrail-matkustamisen tukemisella.

Matkustaminen, sen myötä syntyvät mielikuvat maista sekä uudet valtioiden rajojen yli ulottuvat sosiaaliset verkostot murtavat Euroopan maiden välillä olevia toiseuden muureja. Mielikuvien ja stereotypioiden tilalle tulee konkreettisia kokemuksia, jotka ovat pääosin positiivisia. Eikö olisikin loogista ajatella, että sama efekti pätisi Suomen ja Venäjän välillä. Matkustaminen tai sen helpottaminen saattaisi kaataa toiseuden muureja ja murtaa myyttejä liittyen Venäjään ja venäläisiin.

Päätin käydä viettämässä pidennettyä viikonloppua Pietarissa, ensimmäistä kertaa. Kaupunki ei ollut pelottava eikä uhkaava, vaan kaikkea muuta. Mieleen jäi päällimmäi-
senä samat asiat kuin monista muistakin eurooppalaisista kaupungeista: kaunista
arkkitehtuuria, tyrmäävän hienoa taidetta ja mukavia ihmisiä.
Eremitaasissa Claude Monet’n maalausta katsoessani viereen asettui samaa taulua ihai-
lemaan venäläinen mies, joka totesi minulle yllättäen suomeksi: ”Se on kaunis”. Muuta hän ei ilmeisesti osannut sanoa, sillä vastaukseni jälkeen keskustelu muuttui nauramiseksi ja littipeukun näyttämiseksi.

Metrossa paikallinen nuori heppu tuli utelemaan minulta ja veljeltäni, mitä kieltä puhumme ja toivotti hauskaa viikonloppua Pietarissa.

Henkilökohtaiset toiseuden muurit murtuivat lyhyen viikonloppureissun ja erityisesti näiden harmittomien keskusteluntynkien myötä.

Venäjää äidinkielenään puhuvia oli vuonna 2016 Suomessa yli 75 000. Suhtautuminen venäjänkielisen väestön asemaan on tullut ajankohtaisemmaksi. Muun muassa venäjän kielen opetuksen lisäämisestä on ollut puhetta.
Samaisella maailmanpolitiikan luennolla nousi esiin idea kyrillisten aakkosten sisällyttämisestä opetussuunnitelmaan. Ei lainkaan huonompi idea, sillä itsekin koin Pietarissa piipahtaessani juuri katukuvaa dominoivat kyrilliset aakkoset yhdeksi eksoottisimmista yksityiskohdista. Aakkosten ymmärtäminen vähintään tekisi suomituristien pikavisiitistä vaivattomamman.
Opiskelijan näkökulmasta ensimmäinen askel toiseuden muurien murtamiseen löytynee nimenomaan tarkastelemalla jokavuotisia opiskelijaperinteitämme.

 

Mitä jos junttiuden huipentumat, viinaralli lahden taakse ja örvellysreissu Tukholmaan korvattaisiin edes joskus jollain muulla? Älkää ymmärtäkö väärin, olen itse juuri se juntti joka on ensimmäisenä ilmoittautumassa kummallekin reissulle ja piipahtaa örveltämisen jälkeen Moderna Museetissa vain kokeakseen itsensä vähemmän juntiksi.
Risteilykulttuuri on tärkeä osa opiskelijaelämää, mutta joskus varteenotettava vaihtoehto olisi singahtaa Allegrolla kulttuuria pursuavaan kauniiseen Pietariin, sillä se voisi avartaa monen maailmankuvaa huomattavasti enemmän kuin kaksi ensiksi mainittua vaihtoehtoa. Eikä matkamuistoksi jää kasvanutta hiilijalanjälkeä. Ekotekona matka Pietariin päihittää paitsi kaukomatkat, myös Tallinnan- ja Tukholman-risteilyt.