Planetaariset rajat ylittyvät vuosi vuodelta, ja niin sanottu ylikulutuspäivä tuli Suomessa viimeksi jo huhtikuussa. Tutkija Riina Bhatia uskoo siirtymän ”kasvun jälkeiseen” talouteen olevan välttämätöntä.

Teksti: Miro Lundberg

Talousjärjestelmämme kyseenalaistava kasvukriittinen ajattelu on viime vuosina lisääntynyt. Se on kuitenkin talouspoliittisessa keskustelussa yhä marginaalinen ja lähinnä vasemmistolainen sivujuonne. Käytännön politiikassa sitä ei näy, yritystoiminnasta puhumattakaan, vaikka HS-visio vinoilikin otsikossa vuosi sitten Helsingin pörssin päälistan olevan “Suomen johtava degrowth-liike”.

Kasvukriitikoiden näkemykset herättävät suuria ja monimutkaisia kysymyksiä, jotka voivat tuntua mahdottomilta, etenkin kun degrowth-ajattelussa ei vastata totuttuihin talouskysymyksiin. Kenties ymmärrämme näitä pulmia paremmin tutkimusalan kehittyessä ja keskustelun lisääntyessä.

Yksi kasvun jälkeisen talouden ja kestävyyssiirtymän tutkijoista on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Riina Bhatia. Hän on myös VTT:n tutkija ja Vihreiden varavaltuutettu
Helsingissä. Haastattelu tapahtui kansansivistyksellisellä tutkijalounaalla Puistokatu 4:n Tieteen ja toivon talolla, jonka jäsen Bhatia on.

Talouskasvun keskeinen ongelma on, että sitä ei ole voitu irtikytkeä energia- ja materian kulutuksesta. Irtikytkennän tulisi tapahtua ilmastonmuutoksen vuoksi jo 2030-luvulle astuttaessa, Bhatia kertaa. Vaikka hiilipäästöt irtikytkettäisiin, luontokato jatkuisi kaivannaisten tarpeen ja maankäytön muutosten vuoksi. Bhatiasta “kasvusta obsessoimisen sijaan, tulisi keskittyä tyydyttämään perustarpeet ekologisesti kestävästi.” Bhatialle monelle tuttu degrowth, suomeksi kohtuutalous, on sateenvarjokäsite post–growthin haara, joka pyrkii supistamaan taloutta estääkseen romahduksen.

Liikkeen sisällä on muitakin suuntauksia, mutta kasvukritiikki ja romahduksen pelko yhdistävät. Suurin osa liikkeen ihmisistä suhtautuu kasvuun ambivalentisti – BKT:llä ei ole väliä, jos yhteiskunta on hyvinvoiva ja ekologisesti kestävä, Bhatia havainnollistaa.

Bhatian mielestä BKT:tä parempia mittareita ovat ISEW ja GPI, jotka mittaavat hyvinvointia ja talouden ekologista kestävyyttä monipuolisesti ja laadullisemmin. GPI:llä mitattuna Suomen kestävä taloudellinen hyvinvointi on laskenut 1990-luvun alusta lähtien.

Kohtuutaloudessa taloutta katsotaan siis totuttua laadullisemmin; eli mitä tuotamme ja kulutamme ja mitä oikeasti saamme. “Katumaasturit ja yksityiskoneet ovat haitallisia, mutta korjauspalvelut ja julkinen liikenne hyviä asioita”, Bhatia havainnollistaa. Ympäristön lisäksi työelämän kuormittavuus, mielenterveys ongelmien kasvu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat osa liikettä.

Globaalin pohjoisen ja etelän välinen epätasa-arvo sekä etelän kasvun luoma kulutuspaine ovatkin liikkeessä tärkeä kysymys. Kaikki eivät kuitenkaan halua teollista yhteiskuntaa, vaan pitää kulttuuriperinnöstään ja elämäntavastaan kiinni, Bhatia muistuttaa. “Totta kai ne haluaa hyvinvoin-
tia, mutta ei välttämättä talouskasvua.”

Liiken sisällä ristiriitoja syntyy myös kysymyksissä kapitalismin ja politiikan reformista, ruohonjuuritasoon vai instituutioihin keskittymisestä sekä niin sanotusta kolmannen tien keinosta. Moni lienee myös tuntevan linkolalaisen ihmis- ja teknologia-vihamielisyyden. Maalaistuneet omavaraisuuteen pyrkivät ihmiset ovatkin yleinen näky kasvukriittisessä mediassa.

”Totta kai ne haluaa hyvinvointia, mutta ei välttämättä talouskasvua.”

– Riina Bhatia

Kasvusta luopumista voi olla vaikea hahmottaa Suomessa, jossa valtiontalous on valtavan alijäämäinen ja nollakasvun aika melkein yhtä vanha kuin keskiverto fuksimme. Sopisiko muutos nykyhetkeen edes teoriassa, vai ovatko ympäristöasiat ansaitusti tauolla?

Bhatia myöntää palvelujen rahoittamisen, verotuksen ja alijäämän olevan suurimmat pulmat kasvusta luopumisessa. Eteenpäin voisi mennä “pienin askelin”. Alijäämä johtuu myös poliittisista päätöksistä, kuten kokonaisveroasteen laskusta, Bhatia huomauttaa.

Kasvusta irtaantuminen vaatii pitkäjänteistä ajattelua. “[Muuten] ei talous- vaan luononjärjestelmistä riippuvainen degrowth tulee,” Bhatia sanoo.

Jos tiede osoittaa romahduksen tulevan, niin miksi kohtuutalous on niin näkymätön ilmiö käytännön politiikassa? “Ei se sinänsä yllätä. Ehkä isot yhteiskunnalliset muutokset ei ole koskaan [menneet niin], vaikka me kirjoitetaan historiaa [niin], että sitten me tehtiin näin ja näin”, Bhatia toteaa.

Viime aikoina ilmastodenialistit ja nykyjärjestelmästä hyötyvät ovat myös huolestuttavasti löytäneet yhteisen sävelen, hän lisää.

Bhatia toivoo päättäjiltä rohkeutta kestävyysmurrokseen, vaikka työpaikkoja ja aloja jäisi historiaan. Vihreäkin kasvu voi olla mahdollista, mutta Bhatia muistuttaa sen edellyttävän energia- ja materiankulutuksen laskua. Päättäjien lisäksi, Bhatiasta olisi tärkeää, että uuden tulevaisuuden kuvittelukyky tavoittaisi tavalliset ihmiset.

“[Muuten] ei talous- vaan luon-
nonjärjestelmistä riippuvainen
degrowth tulee.”

– Riina Bhatia

Moni varmasti miettii, ettei Suomi voi maailmaa muuttaa, mutta voiko Suomi itse muuttua ilman maailmaa?

Bhatian mukaan Suomi voi omillaankin rakentaa lisää vihreää infrastruktuuria, kohdentaa maataloustukia uudelleen ja luopua ekologisesti haitallisista yritystuista, joiksi hän luokittelee ainakin teollisuuden sähköistämistuen sekä tuet metsäyhtiöille. “Kyllä mä näen, että Suomi on ainoa valtio maailmassa, joka voi suojella suomalaista luontoa.”

Entä miltä kasvun jälkeinen Suomi voisi näyttää järjestelmätasolla?

Bhatia näkee, että poliittinen järjestelmä pysyisi melko samana, mutta paikallistason rooli voisi vahvistua niin politiikan, talouden kuin ihmiselämänkin kannalta. Jonkinlainen yrityssektori ja markkinatalous säilyisi, mutta finanssijärjestelmä ei olisi yhtä erillinen ja itsenäinen. Pääoma ohjattaisiin “yhteiskunnallisesti hyödyllisille aloille” yritykset pitkäjänteisempään toimintaan ja voitontavoittelua “kohtuullistettaisiin.”

“[Nykyisin] pörssiyhtiöt tekee voittoa omistajille, riippumatta yhteiskunnasta tai luonnosta.”

Kohtuutalouden innovaatiopolitiikka on yksi Bhatian tulevan väitöskirjan aiheista, mutta se on vielä “work in progress”.

Palkkatyölle voisi tulla vaihtoehtoja ja keskuspankin rooli olisi merkittävämpi sekä suhde valtioon läheisempi, kuten toisen maailmansodan jälkeen. Osa liikkeen ajattelijoista menisi pidemmälle, sillä he pitävät kapitalismia läpikotaisin mätänä.

Yleinen huoli kasvusta luopumisessa on elintason lasku. Bhatiasta elintaso ymmärretään liian materiakeskeisesti, vaikka elämänlaatu ja hyvinvointi ovat laadullisempia käsitteitä. “Uskon, että meidän elämänlaatu saattaa parantua tekemällä vähän vähemmän, vähän hitaammin. Olisi mahdollisuus ehkä enemmän merkitykselliseen ja yhteisölliseen työhön.”

Kohtuutalouden kuuluisi toisaalta merkittävä resurssien uusjako, eli “superrikkaiden” elintasosta leikattaisiin. Ylikulutuspäivän jäämiseksi historiaan keskituloisillakin olisi leikattavaa, vaikkapa lentämisestä. Bhatia muistuttaa Suomen olevan hyvin rakennettu ja toimiva valtio; tämä antaa hyvän pohjan kestävälle tulevaisuudelle.

Huoli pääoman ja rikkaiden joukkopaosta saa Bhatian tokaisemaan naurahtaen: “Goodbye!” Bhatia lisää uskovansa uhkaa liioiteltavan. Rakennuksia, verkostoja ja tietopohjaa, ei noin vain siirretä.

Palataan aatteen näkymättömyyteen politiikassa. Tarvittaisiinko kohtuutalous-puolue? “Olisipa puolue, joka edes puhuisi kohtuutaloudesta”, Bhatia huokaa ja mainitsee Lancetissa juuri julkaistun brittiläis-yhdysvaltalaisen tutkimuksen, jossa ihmisille esitettiin kyselyssä degrowth-politiikkatoimia. Toisille kerrottiin toimien olevan degrowthia ja toisille ei. Degrowth-politiikaksi kutsuttaessa tuki jäi jopa 50 prosenttiyksikköä pienemmäksi.

“Degrowth ei ole terminä sellainen, mikä saisi kansat liikkeelle.”

Bhatiasta hänen puolueessaan – Vihreissä – suhde kohtuutalouteen on ristiriitainen. Kannattajia on, mutta samoin vastustajia, jotka esimerkiksi uskovat teknologiaan vahvemmin energian- ja materiaalikulutuksen vähentämiseksi ja torjuvat varallisuusverot. Aatetta ei koeta poliittisesti voittavaksi ja puolue jakautuu yhä sini- ja punavihreisiin.

Maailmantilanne ylipäänsä on liikkeelle poliittisesti vaikea. Bhatia toivoo yhteiskunnalta aikalisää, jotta muutoksia voisi tehdä nykyisten instituutioiden kautta. Se näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä.

“Sit se on kriisin kautta ja ei se ole aina niin, että kriisin jälkeen yhtäkkiä rakennetaan parempi yhteiskunta, vaan asiat voi mennä tosi kauan tosi pieleen. Kyllä öljyä tässä maailmassa riittää,
valitettavasti.”

Toisaalta asioita voi tehdä ruohonjuuritasolla. Helsingistä Bhatia mainitsee Lapinlahden-lähteen, siirtolapuutarhat ja talkoot esimerkkeinä. Yhteisöllistä ympäristönhoitoa voisi olla lisää. Työttömät voisivat tehdä hoivatyötä ja ennallistaa luontoa, Bhatia ehdottaa. “Se on aika degrowth-meininkii, että yhteisöllisesti hoidetaan.”

Lopuksi, olemmehan tieteen ja toivon talossa Puistokatu 4:ssä, mistä saat toivoa? Bhatia sanoo nojaavansa enemmän toimintaan kuin toivoon. Hetken mietittyään hän vastaa:

“Mä en halua, että me yhteiskuntana romahdetaan, koska se olisi kauhea inhimillinen ja ekologinen tragedia. Se, että pidän näitä ajatuksia elossa, jotta seuraavan sukupolven olisi helpompi jatkaa, luo mulle sitä toivoa.”

”Goodbye!”

– Riina Bhatia

Haastattelu tehtiin 10.12.2025.

Kuvien lähteet:
Riina Bhatian potretit – Riina Bhatia.
Puistokatu 4 -julkisivu / Joalhaa / CC BY-SA 4.0

Raitiovaunu 13 – Kaupunkiliikenne oy