Teksti: Hilja Haase Kuva: Milla Palvaila

“Mikä sun keskiarvo on?”
“Mihin pääaineeseen aiot hakea?”
“Montako yhteyttä sulla on LinkedInissä?”

Kysymykset esitetään usein hyväntahtoisesti. Ne kuuluvat opiskelija-arkeen, aivan kuten Kaisa-kirjaston sohvat ja R-kioskin kahvipassit. Silti niissä on jotain paljastavaa. Huomaamatta ne muistuttavat meitä siitä, että olemme jatkuvasti mitattavissa – numeroina, valintoina, tulevaisuuden potentiaalina.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa – tuttavallisemmin valtsikassa – osaamme analysoida yhteiskunnallisia rakenteita tarkasti. Puhumme kapitalismin logiikasta, tehokkuusajattelusta ja kilpailuyhteiskunnasta kriittisesti ja perustellusti. Tunnistamme, miten arvo kytkeytyy tuottavuuteen ja miten yksilöstä tulee projekti, jota tulee kehittää, optimoida ja esittää. Silti sama logiikka hiipii helposti myös omaan arkeemme.

Mitä paremmin suoriudumme, mitä enemmän tuotamme, mitä näkyvämmin olemme aktiivisia ja mitä sujuvammin hallitsemme kulloinkin hyväksytyn moraalisen sanaston, sitä arvokkaammiksi saatamme kokea itsemme. Harvoin kukaan sanoo tätä ääneen. Se näkyy pikemminkin pienissä asioissa, kuten tavassa, jolla puhumme arvosanoista, ansioluetteloista ja siitä, kuka tekee mitäkin.

Suorittaminen ei tietenkään ole itsessään ongelma. On hienoa välittää opinnoistaan, tavoitella hyviä arvosanoja ja tehdä asioita, joilla on merkitystä. Ongelmaksi se muuttuu silloin, kun arvosanasta tulee tärkeämpi kuin oppimisesta itsestään tai kun opintopisteet alkavat mitata ihmisarvoa. Kun ansioluettelosta rakentuu identiteetti ja identiteetistä vertailun kohde.

Samaan aikaan olemme yhteisö, joka korostaa solidaarisuutta, yhteisöllisyyttä ja inhimillisyyttä. Puhumme turvallisemman tilan periaatteista ja normikritiikistä. Haluamme olla avoimia ja oikeudenmukaisia. Usein olemmekin. 

Mutta joskus on hyvä kysyä: millaisia hiljaisia mittareita olemme luoneet toisillemme?

Kuka on tuotteliain? Kuka näkyvin? Kuka käyttää “oikeita” käsitteitä luontevimmin? Kuka jakaa eniten kannanottoja? Kuka on moraalisesti valveutunein? Harva meistä tietoisesti kilpailee näissä kategorioissa, mutta silti vertailu hiipii helposti mukaan arkeemme. Toisen onnistuminen – enemmän opintopisteitä, parempi arvosana tai näkyvämpi aktivismi – voi tuntua yllättävän henkilökohtaiselta.

Maailmassa, jossa arvo rakentuu herkästi kilpailun varaan, toisen menestys näyttäytyy helposti omana riittämättömyytenä. Silloin arjen kohtaamisista tulee huomaamatta arviointitilanteita. Kysymys “Mitä sinulle kuuluu?” vaihtuu kysymykseen “Mitä olet tehnyt?” ja vastauksen odotetaan olevan jotakin vaikuttavaa.

Tämä koskettaa meitä monia syvemmältä, kuin ehkä myönnämme. Emme aina uskalla kertoa siitä, että yritämme. Yrittämiseen sisältyy epäonnistumisen mahdollisuus, ja epäonnistuminen tuntuu raskaalta maailmassa, jossa suoritus on valuuttaa. Keskeneräisyys voi tuntua riskiltä.

Silti juuri keskeneräisyys on ihmisyyden ytimessä.

On paradoksaalista, että yhteisö, joka kritisoi avoimesti uusliberalistista tehokkuuslogiikkaa, saattaakin huomaamatta sisäistää sen osaksi omaa toimintaa. Kapitalismia voi vastustaa diskursiivisesti ja silti elää sen mittareiden mukaan. Silti tämä ei tee kenestäkään tekopyhää; se tekee meistä ihmisiä rakenteiden keskellä.

Erityisen herkkä alue on aktivismi. Solidaarisuus ja oikeudenmukaisuus ovat arvoja, jotka ansaitsevat tulla puolustetuiksi. Mutta jos niistä tulee kilpa-areena siitä kuka sanoo oikein, kuka tekee eniten, kuka näkyy äänekkäimmin, niin jokin olennainen hämärtyy. 

Moraalisuudesta tulee helposti performanssi: tapa osoittaa omaa asemaa yhteisössä, ei vain tapa muuttaa maailmaa.

Tällainen ilmapiiri kuluttaa. Lempeys itseä kohtaan katoaa ensimmäisenä, uupumus normalisoituu, kiireestä tulee hyve ja levosta jotain, joka täytyy ansaita. Pelkäämme jäävämme jälkeen niin opinnoissa, keskusteluissa kuin moraalisessa kehityksessäkin.

Samalla saatamme unohtaa sen, mikä ei näy opintorekisterissä eikä ansioluettelossa: empatia, kuunteleminen, huolenpito, kyky olla läsnä ja rohkeus olla haavoittuva. Nämä eivät kerrytä opintopisteitä, mutta ilman niitä mikään yhteisö ei kanna.

Ehkä radikaaleinta, mitä voimme tehdä, ei olekaan tehdä enemmän, vaan hidastaa. Kieltäytyä jatkuvasta vertailusta. Kohdata toisemme ilman tuloskortteja. Kysyä, mitä toiselle kuuluu, ja oikeasti kuunnella vastaus.

Valtsika on täynnä älykkäitä, kunnianhimoisia ja välittäviä ihmisiä. Juuri siksi meillä on myös mahdollisuus rakentaa kulttuuria, jossa arvo ei ole ehdollinen arvosanoille, näkyvyydelle tai virheettömyydelle. Kulttuuria, jossa saa yrittää ja epäonnistua. Kulttuuria, jossa ihmisyys ei ole suoritus.

Niin päätoimittajana kuin omana siviili-itsenänikin toivon, että Policy, VOO ja koko valtsika voisivat olla tällaisia tiloja. Paikkoja, joissa keskustellaan terävästi mutta kohdataan lempeästi. Paikkoja, joissa saa olla keskeneräinen, kysyvä ja epävarma – ilman että oma arvo on jatkuvasti vaakalaudalla.

Ja jos jokin mittari lopulta ratkaisee, toivon sen olevan tämä: kuinka hyvin onnistumme kuuntelemaan toisiamme. 

Hilja Haase, 

Policyn vastaava päätoimittaja 2026