Teksti: Sanni Rapo • Kuvat: Craiyon, Nano Banana, Nano Banana Pro

Tekoälyn generoimien kuvien kehittyminen ei ole vain ongelmallista — se on uhkaavaa.

Isäni jakaa minulle päivittäin postauksia Instagramin yksityisviesteissä. Ne ovat yleensä boomer-huumori-meemejä, videoita hassuista koirista tai kuvia liittyen poliittisiin uutisiin. Hän on tehnyt tätä lähes niin kauan kuin meillä molemmilla on ollut Instagram. Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen yhä useammin joutunut vastaamaan “isä, tuo on generoitu tekoälyllä”.

Isäni kysyi, mistä tekoälyllä generoidut kuvat tunnistaa. Hyvä kysymys. Usein paras vastaus, jonka osaan antaa, on “sen tunnistaa, kun niitä on tottunut katselemaan”. Siitä ei ole hirveästi apua, ellei halua mädättää aivojaan selaamalla “tekoälymoskaa” tuntikausia kerralla päivä toisensa jälkeen. Toki siltä ei voi enää välttyäkään.

Erottuvia piirteitä ovat elottomuus, epäluonnollinen tarkkuus ja kiilto sekä “piirrettyjen” kuvien tapauksessa keltainen filtteri ja tasaiset viivan paksuudet. Sarjakuvissa ja infografiikoissa yleensä fontti pistää silmään, vaikka ei osaisikaan osoittaa, mikä siitä tekee niin tekoälymäisen. Videoiden tunnistaminen on usein helpompaa: eläimet eivät käyttäydy lajityypillisesti, pikseleiden kohina ei vastaa videokameran jälkeä eivätkä liikkeet noudata fysiikan lakeja. Äänessä on tietynlainen ontto kaiku. Tälle kaikelle voimme todennäköisesti sanoa hyvästit muutaman kuukauden sisällä. Muistatteko vielä, kun tekoäly ei hahmottanut sormia? Nykyään kummallisia käsiä ei voi pitää luotettavana tuntomerkkinä. 

Koen tietynlaista kiintymystä niihin varhaisiin tekoälykuviin, joita näin somessa muutamia vuosia sitten. Leikin Mini Dall-E:llä itsekin jonkin verran. Klassikkokehote noudatti kaavaa ”historiallinen henkilö merkittävässä tapahtumassa väärässä ajassa”.

Miksi Mini Dall-E:n kuvat eivät herätä samanlaista inhoreaktiota kuin nykyajan tekoälymallien kuvat? Silloin tekoäly oli jotain uutta ja futuristista ilman uhkakuvia. Se pystyi generoimaan kuvia absurdeista tilanteista ilman epäilystäkään, että kuvat olivat feikkejä. Niille saattoi nauraa pelkäämättä, että ne aloittavat misinformaatioaallon tai vievät joltakin työpaikan. Googlen kuvahaku oli vielä käyttökelpoinen eivätkä haitalliset ympäristövaikutukset olleet vielä laajassa tietoisuudessa.

En ole missään nimessä ensimmäinen, joka on verrannut tekoälyn virheitä Brian Enon lainaukseen medioihin liittyvästä nostalgiasta:

Whatever you now find weird, ugly, uncomfortable and nasty about a new medium will surely become its signature. CD distortion, the jitteriness of digital video, the crap sound of 8-bit — all of these will be cherished and emulated as soon as they can be avoided. It’s the sound of failure: so much modern art is the sound of things going out of control, of a medium pushing to its limits and breaking apart.

(Brian Eno: A Year With Swollen Appendices, Faber and Faber, 1996)

Ehkä ylimääräiset sormet ovat muutaman vuoden päästä lämmin muisto teknologiasta, joka muuttui futuristisesta auttamattoman vanhanaikaiseksi vain parissa vuodessa. Ehkä luonnoton tekoälykiilto kuvissa herättää joskus samanlaisen tunteen, kuin vanhojen puhelinten kameran laatu nykyään. Mutta yhtäläisyydet loppuvat siihen. Mikään tekoälyn luomassa kuvamateriaalissa ei ole liian voimakasta omalle medialleen. Siinä ei ole mitään luovaa, mitään uutta, eikä mitään taiteellista, paitsi kaikki ne teokset, joita on ilman lupaa käytetty sen koulutusdatassa.

Isäni kysyi hiljattain, oliko video Paul McCartneysta tapaamassa Vladimir Putinia tekoälyllä generoitu. Ei ollut, he tapasivat oikeasti vuonna 2003. Lähetin todisteeksi kuvakaappauksen vuosia sitten julkaistusta YouTube-videosta. Arvostan tätä skeptisyyttä, mutta pelkään sen laajempia seurauksia. Olisi aika katastrofaalista, jos kyynistyisimme niin paljon, ettemme uskoisi mitään näkemäämme. Siinä missä tekoäly voi keinotekoisesti luoda valheellisia skandaaleja, se voi saada ihmiset epäilemään oikeita, todisteilla varustettuja syytöksiä.

Tekoäly on edelleen melko huono hahmottamaan syvyyksiä ja  säännöllisinä jatkuvia kuvioita, eivätkä videot ole päässeet kohinasta vielä eroon. Googlen tekoälyllä luoduista kuvista löytyy nykyään näkymätön vesileima, jonka Geminia voi pyytää etsimään. Isoin ongelma on kuitenkin se, että suurin osa meistä ei ole tottunut suhtautumaan kaikkeen somessa passiivisesti scrollatessamme näkemään terveen epäilevästi. Jokaisen koiravideon aitouden tarkastaminen ei tunnu vaivan arvoiselta.

Tekoälyyn liittyvät vieläkin ne samat uhkakuvat, joista varoitettiin pari vuotta sitten: disinformaatio, propaganda, kostoporno, ympäristöongelmat, vesikriisit, tekijänoikeusongelmat ja niin edelleen. Oikeastaan kaikki nämä ovat jo todellisuutta. Lisäksi tekoälyn arkisuudessa ja läpitunkevuudessa on jotain masentavan epäinhimillistä: luulen, että juuri tämä on se tekijä, mikä erottaa sotkuiset Breaking Bad -kissojen hahmotelmat nykyisistä fotorealistisista luomuksista.