Teksti: Elias Koivisto • Kuvat: Elias Koivisto

Ensimmäisen muumikirjan julkaisusta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 80 vuotta. Arkkitehtuuri- ja designmuseon muumien juhlavuotta kunnioittava Pako Muumilaaksoon -näyttely tarjoaa tuoreen tavan tarkastella kaikille tuttuja muumitarinoita. Samalla näyttely on muistutus siitä, että joskus todellisuuden kohtaaminen käy parhaiten pakenemalla sitä.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon lokakuussa avattu Pako Muumilaaksoon -näyttely valottaa Tove Janssonin suhdetta tilaan, arkkitehtuuriin ja muotoiluun. Se avaa kurkistusluukun taiteilijalle tärkeisiin paikkoihin, kuten ateljeekotiin Helsingin Ullanlinnassa ja kesänviettopaikkaan Klovharun karulla luodolla Porvoon saaristossa. Välissä näyttely kuljettaa museovieraan halki Muumilaakson ja havainnollistaa arkistomateriaalien, valokuvien ja esineistön avulla, miten todellisuus ja kuvitelma nivoutuvat yhteen muumien satumaailmassa.

Ateljeekoti Helsingin Ullanlinnankatu 1:ssä oli Tove Janssonille unelmien täyttymys. Tornimainen asunto rakennuksen ylimmässä kerroksessa tarjosi Tove Janssonille ihanteelliset puitteet tehdä rakastamaansa työtä ja elää itsensä näköistä elämää. Kun Tove Jansson ensimmäisen kerran saapui ateljeehen syksyllä 1944, ilmahälytys ulvoi ja tykit paukkuivat. Asettaessaan maalaustelineensä keskelle sodan runnomaa tilaa Tove Jansson oli omien sanojensa mukaan ”täydellisen onnellinen”. Vaikka seinien ulkopuolella riehui sota, uudessa kodissaan Tove Jansson saattoi tuntea olonsa turvalliseksi.

Ateljeekodin seinien suojissa syntyi Muumilaakso. Ensimmäisen muumitarinan Småtrollen och den stora översvämningen (Muumit ja suuri tuhotulva) Tove Jansson kirjoitti sodan keskellä, ja se julkaistiin vuonna 1945. Tarinassa seurataan, kuinka suuren tulvan erilleen ajama muumiperhe löytää monien käänteiden kautta takaisin yhteen ja asettuu asumaan kauniiseen laaksoon. Laaksosta muumiperhe löytää Muumipapan rakentaman hienon, kaakeliuunia muistuttavan sinisen talon, josta tulee koti ja turvapaikka niin muumeille kuin monelle muulle muumitarinoista tutulle hahmolle.

Muumitalon ovea ei lukita yöksi. Ja kun talonväki on toisaalla, avain ripustetaan seinään oven vierelle. Muumitalon ovella ei kysytä muukalaisen nimeä, taustaa tai vierailun syytä, vaan muumitalo tarjoaa suojan kaikille sitä milloinkin tarvitseville. Muumitalossa ovi on aina auki, kuten juhlavuoden tunnuslause kuuluu. Tuosta ovesta ovat muumitalon suojiin löytäneet myös lukuisat lukijat ympäri maailman.

Muumilaakso symboloi siis turvaa, mutta vaaroista se ei koskaan ole ollut vapaa. Eksistentiaaliset uhat, kuten luonnonkatastrofit, haastavat Muumilaakson asukkaiden turvan tunnetta. Kirjassa Kometen kommer (Muumipeikko ja pyrstötähti) Muumilaakson rauha rikkoutuu, kun Muumipeikko ystävineen kuulee, että maailmanloppu on tulossa. Tähtitornissa kaukana Yksinäisillä vuorilla ystävykset saavat selville, että pyrstötähti lähestyy ja sen odotetaan koskettavan maata vain neljän päivän kuluttua elokuun seitsemännen päivän iltana kello 8.42 tai neljä sekuntia myöhemmin. Pelko kaiken loppumisesta jäytää ystävyksiä, kun he aikaa vastaan taistellen rientävät takaisin kotiin Muumilaaksoon.

Ulkoisten uhkien ohella hankalat sisäiset tuntemukset horjuttavat Muumilaakson asukkaiden mielenrauhaa. Yksinäisyys, juurettomuuden kokemus, vapauden kaipuu ja omaan identiteettiin liittyvät kiperät kysymykset ovat osa elämää Muumilaaksossa. Aivan kuten me, myös Muumilaakson asukkaat voivat ajautua elämässään tuuliajolle, pulmatilanteisiin ja jopa vasten pahuutta. Vaaroja, vaikeita tilanteita tai hankalia tunteita emme siis pääse pakoon edes Muumilaaksoon.

Muumitarinoissa vaarat kohdataan ja pulmat ratkaistaan. Pyrstötähdeltä piiloudutaan Nipsun luolaan, luolan suulle ripustetaan kuumuutta kestävä huopa ja luolan katossa oleva aukko peitetään kylpyammeella. Muumitalon puutarhasta kärrätään luolaan Muumimamman keltaiset ruusut uskoen siihen, että niistä jonkin ihmeen kautta on iloa vielä pidemmäksi aikaa. Pulmiin, niin pieniin kuin suuriin, löytyy muumitarinoissa aina ratkaisu. Ja niin kauan kuin ratkaisuja joutuu etsimään, voi Muumilaaksossa luottaa siihen, että myös keskeneräisenä ja itsensä kanssa kipuilevana kelpaa joukkoon. Muumilaaksossa turvan tunne ei siis synny siitä, ettei vaaraa tai vaikeuksia ole. Se syntyy luottamuksesta siihen, että kaikesta selvitään – jos ei yksin, niin yhdessä.

Muumilaaksossa turvan tunne ei synny siitä, ettei vaaraa tai vaikeuksia ole. Se syntyy luottamuksesta siihen, että kaikesta selvitään – jos ei yksin, niin yhdessä.

Epävarmoina aikoina, kun ei ole tietoa siitä, mitä huominen tuo tullessaan, paras hetki on juuri tämä hetki. Matkalla tähtitornilta takaisin Muumilaaksoon Muumipeikko matkatovereineen osuu tanssilavalle. Taivas ja metsä ovat leimuavan pyrstötähden punaiseksi värjäämät, ja aikaa maailmanloppuun on vain kaksi päivää.

”Minä haluan tanssia!” Niiskuneiti huudahtaa käpäliään taputtaen. ”Ei meillä ole aikaa tanssia, kun maailmanloppu on tulossa”, Niisku vastaa. ”Mutta jos me ylipäätään aiomme tanssia, niin se on tehtävä nyt”, Niiskuneiti julistaa. Ja niin ystävykset lopulta päätyvät tanssimaan aina aamun sarastukseen saakka.

Juhlilla on muumitarinoissa erityinen merkitys. Vaikka juhliminen kriisin keskellä voi tuntua asiattomalta, juuri vaikeina hetkinä juhlien arvo ja merkitys korostuvat. Muumitarinoissa juhliminen ja tanssiminen ei ole silkkaa ilonpitoa, vaan ne ovat keino vastustaa epätoivoa. Juhliminen on teko, jolla ylläpidetään toivoa ja valetaan uskoa. Juhlat julistavat maailmalle: ”Elämä ei ole ohi, ei ainakaan vielä.”

Kun ystävykset lopulta pääsevät takaisin Muumilaaksoon juuri ennen pyrstötähden tuloa, on heitä vastassa Muumimamman Muumipeikolle leipoma syntymäpäiväkakku. Vaikka pyrstötähti on saanut meren haihtumaan, joen kuivumaan ja Hemulin postimerkkikokoelman hajoamaan taivaan tuuliin, vieläkään ei ole liian myöhäistä käydä juhlimaan. Piisamirotan karvaisen takapuolen tähden Muumipeikon syntymäpäiväkakulla ei tosin ole lopulta juurikaan osaa niissä juhlissa.

Pako Muumilaaksoon -näyttely tarjoaa tuoreen tavan tarkastella kaikille tuttuja muumitarinoita. Kotiin ja kodittomuuteen, yksinäisyyteen ja yhteisöllisyyteen sekä turvaan ja turvattomuuteen liittyvät teemat, jotka toistuvat muumitarinoissa, on tuotu hienosti osaksi näyttelyä. Näyttelyssä näitä teemoja peilataan oivaltavasti ympäröivään todellisuuteemme ja aikamme arkkitehtonisiin innovaatioihin.

Samalla näyttely muistuttaa eskapismin myönteisestä voimasta. Todellisuuden pakoilu ei aina ole pään pensaaseen pistämistä. Se ei aina tarkoita silmien ummistamista tai korvien tukkimista. Todellisuuden pakeneminen voi myös olla vetäytymistä sellaiseen paikkaan, missä todellisuudesta tuttujen haasteiden käsittelemiselle on paremmat edellytykset.

Muumilaaksosta, jossa vaaroista ja vaikeista tilanteista huolimatta vallitsee perusturvallisuuden tunne, voimme löytää uskon huomiseen ja oman sisäisen rohkeutemme sen kohtaamiseen. Pako Muumilaaksoon -näyttely osoittaa luovalla ja leikkimielisellä tavalla, miten toisinaan todellisuuden pakeneminen voikin olla mitä parhain tapa kohdata se.