Teksti: Hertta Pasanen

Muistokirjoituksen kuuluu olla menneen elämän ylistys, mikä on ironista, koska sitä ympäröi iäti kuolema. Menehtynyttä ympäröi liuta surevia, ja surun rituaaleissa paljastuu myös kulttuuriimme sidonnaisia asenteita ja tapoja.

Nekrologi: kuolleen henkilön elämää kuvaava kirjoitus, tuttavallisemmin; muistokirjoitus. 

On luonnollista kirjata ylös menetetyn ihmisen elämänvaiheita. Se edistää todistetusti suruprosessia ja tuo sen keskelle pysyvyyttä; edes jokin osa menetetystä ihmisestä on paperilla eikä sitä voi pyyhkiä pois menetetyn hengen tavoin. Muistokirjoitusten avulla surussa myötäeläneet pystyvät pistäytymään jollakin asteella surevan mielenmaisemassa.

Onkin hieman harmillista, että tyypillinen suomalainen muistokirjoitus ei juurikaan anna tilaa surevan omille tunteille. Vaikka nämä tunteet ovat usein keskiössä siinä, miksi muistokirjoitusta on alkujaan ryhdytty kirjoittamaan.

Suomalainen kulttuuri mieltää suremisen vahvasti ihmisen yksityiselämän piiriin kuuluvaksi. Väitän, että muistokirjoitusta voi pitää yleisesti hyväksyttynä julkisena haltuunottona surusta. Se kuitenkin keskittyy kunnioittamaan edesmennyttä, vaikka  hän saattoi olla monin tavoin ristiriitainen ja kunniaton henkilö, niin kirjoittajalle kuin muille. Mielestäni etenkin vanhempien ikäpolvien asennoituminen havainnollistaa sanomaani hyvin. He ovat eläneet erilaisessa maailmassa, jossa suru ja muut siihen liittyvät monimutkaiset tunteet on ollut tapana kätkeä syvälle, koska niiden käsittelyyn ei välttämättä ole ollut resursseja. Sen myötä muistokirjoitus läheiselle on saattanut olla merkittävä tapa jäsentää menetystä niin itselle kuin muille. 

Menetetyn muistamisen lisäksi kuuluisi muistaa myös menettänyttä. Suru jättää pysyvän jäljen, ja monet luonnehtivat sen vievän palan itsestään mukanaan. Ihminen voi määritellä itseään henkilönä ennen menetystä ja sen jälkeen, ja monissa tapauksissa ihmisen läheiset saattavat tuntea molemmat tai vain jommankumman. Tämä menetetty pala ansaitsee myös muistamisensa, koska menetyksen jättämät arvet näkyvät ihmisessä ja ne ovat havaittavissa hänessä ja hänen ympärillään; teoissa, tavoissa ja maailmankuvassa.

Avoimesti huomion siirtäminen surevaan ei myöskään poissulje menehtyneen ihmisen muistoa tai sen kunnioittamista. Uusi tapa ei riko perinnettä, ja sen ymmärtämisessä mielestäni suomalaisilla olisi parantamisen varaa.