Teksti: Hilja Haase Kuvitus: Fredrik Solli Wilhelm / Unsplash

Sisältää juonipaljastuksia

Joachim Trierin ohjaama Sentimental Value (2025) on yksi vuoden merkittävimmistä – ellei merkittävin pohjoismainen elokuva.  Elokuvan pääosassa loistaa Renate Reinsve, joka on tuttu Trierin läpimurtoteoksesta The Worst Person in the World (2021).

Trier tunnetaan herkästä ja hienovaraisesta kerronnastaan, joka puhuttelee katsojaa ilman liiallista dramatiikkaa tai nykypäivän elokuvateollisuudelle tyypillistä nopeatempoisuutta. Hänen teoksensa ovat kuin rauhoittava vastalääke hektiselle, suuriin tuotantobudjetteihin, samoja juonikaavoja ja kasvoja pyörittävälle elokuvamaailmalle. 

Trier käsittelee universaaleja, kipeitä ja inhimillisiä teemoja tavalla, joka on näennäisen yksinkertainen, mutta sisimmältään monikerroksinen. Sentimental Valuen keskiössä ovat ylisukupolvinen kipu, perheen ja ihmissuhteiden sisäinen dynamiikka, taiteen ja elämän välinen jännite sekä yritys löytää yhteys ja armo näiden voimien ristipaineessa. Kyseessä on intiimi kertomus muistoista, sanojen painosta ja ennen kaikkea niiden puuttumisen seurauksista. Tämä heijastaa erityisesti pohjoismaista kulttuuria ja sitä, miten hiljaisuus usein toimii ihmissuhteissamme niin konfliktin kuin yhteydenkin esteenä. 

Elokuvan keskiössä ovat sisarukset Nora (Renate Reinsve) ja Agnes (Inga Ibsdotter Lilleaas) sekä heidän isänsä Gustav (Stellan Skarsgård). Elokuvaohjaajana uraa tekevä isä on ollut lapsilleen etäinen ja valinnut hylätä heidät useampaan otteeseen. Äidin kuoltua Gustav palaa takaisin kotiin, ja vanhat haavat aukeavat. Nora on näyttelijä, joka etsii paikkaansa niin taiteilijana kuin ihmisenäkin. Agnes taas on sisaruksista nuorempi ja kantaa ymmärrystä sekä vastuuta perheen historiasta yrittäen rakentaa omaa irrallista elämäänsä. Gustavin palatessa kotiin hänellä on kaksi tavoitetta: tehdä taiteellinen paluu ja sovinto tyttäriensä kanssa. Tytärten odotukset eivät kuitenkaan ole linjassa isän idealismin kanssa; Gustav yrittää korjata menneisyyttä taiteellisin keinoin henkilökohtaisen rehellisyyden sijaan.  

Tunteet, joita vastaan yritämme taistella ja joita emme sanoita, rakentavat meille kodin, jossa emme koskaan ole täysin kotona.

Keskeiseksi näyttämöksi elokuvassa nousee vanha perintötalo, jonka historia on täynnä vaiettuja muistoja, haavoja ja tunnelatauksia. Talo ei ole pelkkä ympäristö vaan lähes oma, tarinaa ohjaava hahmonsa. Tämä yksinkertaiselta lisältä vaikuttava kerronnallinen ratkaisu toimii harvinaisen älykkäästi alleviivaamalla tarinan ydinteesiä. Se pakottaa elokuvan henkilöhahmojen – sekä katsojan – kohtaamaan ne tunteet ja totuudet, joita ei ole onnistuttu verbalisoimaan. Tämä ilmenee tunnelatautuneella hiljaisuudella ja tyhjyydellä, joka kaikuu talon jokaisessa huoneessa. Näin perintötalo muuttuu elokuvassa muistojen fyysiseksi ilmentymäksi – kuin arkistoksi, jota ei voi enää piilottaa. Se muistuttaa, miten tunteet, joita vastaan yritämme taistella ja joita emme sanoita, rakentavat meille kodin, jossa emme koskaan ole täysin kotona. 

Elokuvassa perintötalo on kuin hiljainen todistaja kaikelle sille, mikä on jäänyt kesken ja lakaistu maton alle sen toivossa, että niihin tunteisiin ja hetkiin ei tarvitsisi enää palata. Se ei vain kehystä tarinaa, vaan antaa sille emotionaalisen muodon, johon katsoja voi kiinnittyä ja tunnistaa, kuinka pakeneminen ei auta meitä kohtaamaan sitä minää, jonka kautta voimme löytää rauhan. 

Tarina etenee hienovaraisesti ja välttelee tietoisesti melodramaattisuutta. Isä, Gustav, ilmestyy odottamatta tytärten elämään vuosien etäisyyden jälkeen, ja tuo mukanaan uuden elokuvan käsikirjoituksen, jonka hän haluaa Noran esittävän. Noran kieltäytyminen sysää liikkeelle ristiriidan, joka laajenee koko perheen tasolle. Gustav tarjoaa roolin amerikkalaiselle näyttelijälle Rachelille (Elle Fanning), ja tämä päätös repii auki perheen sisäiset dynamiikat. Samaan aikaan Agnes ryhtyy tutkimaan äidin jäämistöä ja perheen historiaa, mikä avaa uusia näkökulmia menneisiin valintoihin ja vanhoihin haavoihin. Tapahtumat eivät kehity suurten käänteiden kautta, vaan arjen pienissä tilanteissa – yhteisillä aterioilla, työhuoneen ovella epäröidyissä koputuksissa, sekä niissä hetkissä, joissa joku melkein sanoo sen, mitä olisi pitänyt sanoa jo vuosia sitten.

Elokuva nostaa esiin vaikenemisen, muistojen muuntumisen ja anteeksiannon monimutkaisuuden – ei yksittäisinä tapahtumina, vaan prosesseina, jotka muovaavat kaikkea ihmissuhteiden sisällä. Näitä teemoja korostamalla teos ei kuitenkaan tarjoa suoria vastauksia suurimpiin kysymyksiin, kuten miten tulisi kulkea eteenpäin tai miksi se yksi poika ei kyennyt rakastumaan minuun. Valmiiksi pakattujen vastausten sijaan katsoja kutsutaan lukemaan hiljaisuuksia ja tulkitsemaan rivien välejä, mikä tekee katsomiskokemuksesta poikkeuksellisen intensiivisen ja rehellisen.

Sentimental Value on elokuva, joka uskaltaa olla avoin ja syvästi haavoittuvainen; kaikkea sitä, mitä ainakin itse usein pelkään näyttää. Se muistuttaa, että ihmissuhteet ovat haastavin näyttämö, mutta juuri niissä piilee myös koko inhimillisen elämän ydin. Tämä teos jää pyörimään mieleen aitoudessaan – kuin ihmissuhde, josta ei koskaan täysin pääse irti. Ei täydellisyytensä vuoksi, vaan siksi, että se palautti mieleen, mille merkityksellisyys tuntuu. 

Sentimental Value (2025). Ohjaus Joachim Trier, kesto 2h 13min.