Teksti & Kuvat: Hertta Pasanen

Kaapelitehtaalla sijaitsevassa Suomen valokuvataiteen museossa avautui syyskuussa uusi Näkymätön rotu -valokuvanäyttely, joka tarkastelee valokuvan ja visuaalisen kulttuurin roolia rasistisen yhteiskunnan ylläpitäjänä sekä niiden vaikutusta yleiseen ymmärrykseen inhimillisyydestä rodullistettuna ilmiönä. Näyttely on avoinna ensi vuoden maaliskuuhun asti ja sinne on mahdollista päästä esteettömästi.

Valitsin kyseisen näyttelyn arvosteltavaksi hieman jännittyneenä. Odotin sen olevan vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Olin kuitenkin epävarma, osaanko tehdä sille kunniaa. Teokset käsittelevät painavia aiheita, kuten kolonialismia, narratiiveja, etuoikeutta ja identiteettiä. Niitä yhdistävä punainen lanka nivoutuu yhden kysymyksen ääreen: millaista on elää maailmassa, jonka rakenteet eivät palvele kaikkia tasavertaisesti? Tässä kohtaa on mielestäni myös tärkeää tuoda esille, että allekirjoittanut on valkoinen cis-nainen, jonka kosketuspinta näyttelyn teemoihin jää samaistumisen sijasta empatian ja uteliaisuuden tasolle. Tämän todettuani ja näyttelyssä käytyäni olen sitä mieltä, että jokainen voi oppia siitä jotain uutta, ja se on arvokasta.

Näyttelyssä on esillä monipuolisesti erilaisia visuaalisia medioita, kuten esimerkiksi valokuvia, videoita, seinäpiirroksia, kudontaa kuin myös kollaaseja. Käytetyt tekniikat vaikuttavat kävijään tarkoituksenmukaisesti, sillä ne esittelevät kuinka laaja ja syvä valta valkoisella kuvastolla on yhteiskunnassamme. Osa teoksista on tehty tilaustyönä näyttelyä varten ja taiteilijoiden joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia tekijöitä. Taiteilijoiden joukko on sekä etnisesti että sukupuoli- ja ikäjakaumaltaan moninainen, mikä lisää näyttelyn uskottavuutta.

Kävelen museokaupan ohitse sinivalolla valaistuun näyttelytilaan ja siellä aistini kohtaavat äänten kirjon, värien kontrastin ja viileän sisäilman. Pohdin, mistä minun kannattaisi aloittaa. Lopulta päädyn seuraamaan kanssaolijoitani ja etenen vastaanottamaan oven edessä olevan teoksen, jossa katseeni kohtaa tummaihoisen naisen katseen.

Kävijä toivotetaan tervetulleeksi Zanele Muholin silmiinpistävällä Zazi II -omakuvateoksella, joka asettaa katsojan suoraan näyttelyn tunnelmaan ja ikään kuin kutsuu itsereflektioon. Rakenteeltaan näyttely ei kuitenkaan ole lineaarinen, vaan varsin vapaasti koluttavissa, eikä se ohjaa kävijää kädestä pitäen. Osa näyttelytilasta on suljettu verhoilla ja seinillä erillisiksi tiloiksi. Ratkaisu on hyödyllinen ajatellen videoteoksia, joiden audiotoisto vaihtelee kuulokkeiden ja kaiuttimien välillä. Kuulokkeiden käyttö ja näyttelyn vapaamuotoinen läpikäyminen muodostavatkin sen interaktiivisen osan. Kaikissa videoinstallaatioissa ei kuitenkaan käytetä kuulokkeita, vaan niiden sijaan ääni toistetaan kaiuttimista, mikä toimii osassa teoksia myös tehokeinona. Sen takia varsin pieni näyttelytila kärsii tosin sekavasta meluisuudesta, joka vaikeuttaa keskittymistä, eikä sitä oikeastaan pääse pakoon.

Siitä huolimatta, että kuuloaistia hieman ylityöllistetään, on näyttely silmille erittäin tyydyttävä. Teosten sommittelu on onnistunutta, minkä ansiosta kukin teos tuntuu tuoreelta ja niihin on myös miellyttävää palata. Tekstiopasteet ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, ne ovat informatiivisia ja teoksen tekijät esitellään kunkin opasteen lopussa. Valtaosa audiosisällöstä on kuitenkin englanniksi, eikä tekstityksiä ollut tarjolla kaikkien teosten yhteydessä.

Todetusti olen sitä mieltä, että jokainen voi oppia näyttelystä jotain uutta. Sen kantavat teemat koskettavat meitä kaikkia, minkä takia sillä ei mielestäni ole tarkasti määriteltävää kohderyhmää. Valokuvauksen ja visuaalisen median tekniikoista kiinnostuneet saavat näyttelyn teknillisestä puolesta varmasti kuitenkin enemmän irti.

Lähden näyttelystä juuri ennen museon sulkeutumista. Käyntiin varaamani kolme tuntia tuntuu huventuneen kuin silmänräpäyksessä. Omia suosikkiteoksiani näyttelyssä olivat Arthur Jafan videokollaasi The White Album (2019) sekä Raakel Kuukan valokuvadiptyykki Rebekka ja kansallispuku (2003), sillä ne herättivät keskenään hyvin erilaisia ja vahvoja tunteita. Oman näkemykseni mukaan, niin taiteen tekijänä kuin kokijana, on merkityksellistä luoda ja löytää voimaa teoksista ja antaa niiden koskettaa syvästi. Kun tekijä asettaa itsensä haavoittuvaiseen asemaan, tulisi muiden vain kuunnella. •